Naantalin tulipalon kuolonuhrit eivät päässeet talosta ulos, koska kolmikerros-lämpöikkunaa ei paniikkitilanteessa saatu tarpeeksi nopeasti rikotuksi. Palon tutkijat suosittelevat tuhansien samanlaisten ikkunoiden omistajia varautumaan hätätilanteeseen moukarein ja lyömään lasin rikki reunasta, ei keskeltä.

Autoradiossa kuulen lääkärin kertovan, miten sylilasten korvatulehdus on paras ehkäistä: vauvan ei pitäisi imeä maitoa äidin rinnasta tai tuttipullosta selällään, vaan pystyasennossa.

Hesarin kakkossivulla VTT:n tutkija kertoo, että Suomesta kyllä löytyy osaamista junien ja vaihteiden lämmittämiseen lumelta ja pakkaselta.

Jostain nettilehden pikkuartikkelista luen, että hammastahnan vaahtoa ei saa huuhdella suusta vedellä, jotta fluori suojaisi hampaita.

Eilen vietin vähiä hiuksiani nostattavan illan ruotsalaisen Svenska Dagbladetin journalistin ja menestyskirjailijan Mats-Eric Nilssonin kertoessa ruokateollisuuden elintarvikkeista, joiden monin tavoin vaarallisista lisä- ja korvikeaineista eivät aina edes ruoan tuottajat tiedä, myyjistä ja kuluttajista puhumattakaan.

Kuinka paljon arkipäivää helpottavia, elämäämme pidentäviä tai jopa kuolemaamme ehkäiseviä asioita pantataan, salataan, kielletään tai ei ymmärretä kertoa, jos kukaan ei huomaa tai osaa kysyä? Tarvitaanko vain harvoille itsestään selvien asioiden julki saattamiseen viiden nuoren kuolema tai journalisti, joka aurinkorannalla sattumalta tihruaa suosikkijäätelönsä E-numeroviritteisen tuoteselosteen? Mekö muka elämme informaatioyhteiskunnassa?

Kenen on vastuu? Kuka kertoisi meille?

Kertokaa, te Kannustelijat, lisää! Tiedättekö, mitä muut eivät tiedä? Tiedättekö, mitä haluaisitte tietää?

*****

Päivän uskomattomin uutinen: Mauri Antero Numminen täyttää ylihuomenna 70 vuotta!

Klassisen musiikin uraputkeni iloisimpia sivupolkuja on ollut tutustuminen tuohon mainioon taiteilijaan, joka sitä paitsi on mahdottoman mukava ja viisas ihminen. Apropos klassinen musiikki: M.A. kertoo Hesarin haastattelussa astelevansa nykyään mieluummin säveltäjänä tuolla omalla sivupolullaan: ”Hämmentävää tämä on minustakin, mutta nykyään oikeaa vastakulttuuria voi olla vain syvään yleissivistykseen perustuva korkeakulttuuri, jota ei tehdä minkään miellyttämiseksi. Ja sellaisesta on kova pula, sillä viihdyttäminen on ottanut vallan aivan kaikissa taiteissa.”

Dägä, Dägä, M.A.! Onnea!

P.S. Olisin laittanut juttuun Hesarin Ihmiset-osan haastattelusta nettilinkin, mutta en löytänyt – onko jollekulle sattunut silmään?

Turku sai vuonna 1952 göteborgilaislahjana Suomen ensimmäisen konserttitalon. Pari vuotta myöhemmin tuli perässä Lahti. Molemmat talot suunniteltiin sen ajan taidon ja tiedon sekä vähäisen kunnalliskulttuurillisen kokemuksen perusteella. Sodan jälkeisessä taloustilanteessa ei tohdittu visioida kaukaiseen tulevaisuuteen ja talot rakennettiin turhan pieniksi. Mutta hyvä kun rakennettiin!

Teen tässä rankan oletuksen, että Kannuvalimon vakiolukijat ovat valveutuneita kulttuuri-ihmisiä, joten ei liene tarpeen pohtia, tarvitaanko maassamme ylipäätään kymmeniä konserttitaloja. Näitä kahta vanhaa lukuunottamatta pytingit ovat melko nuoria, uuden sukupolven klassikko Kuopion Musiikkikeskus täyttää tänä vuonna 25 vuotta.

Monet Suomen kaupungit ovat viime vuosikymmeninä onnistuneet rakennuttamaan hyvän konserttitalon, kaikki eivät. Pahiten on ajan saatossa epäonnistunut nykyinen pääkaupunki Helsinki. Huonon suunnittelun ja poliittisen pelin monumenteiksi kohosi kaksi arkkitehtuurillista nähtävyyttä ja akustista sutta, Alvar Aallon suunnittelemat Kultuuritalo ja Finlandia-talo. Ehkä on toisaalta hyvä, että ihan oikeaa musiikkitaloa rakennetaan vasta nyt, kun voidaan ottaa oppia eri puolille maailmaa pystytettyjen surkeasti soivien salien virheistä ja kun alan parhaan asiantuntemuksen voi ostaa mahdollisimman kaukaa Suomesta.

Turun tuore musiikkikeskuskeskustelu ei ole suoranaisesti ryöpsähtänyt käyntiin, mutta onpa kuitenkin käynnistynyt. Joku ilmeisesti huomasi, että runsaan yhdeksän kuukauden kuluttua Turusta tulee Euroopan kulttuuripääkaupunki, ja että hakemuksessa luvattua uutta musiikkipalatsia ei ollakaan vielä viimeistelemässä.

Keskustelu on nyt viisi vuotta myöhässä kuten niin moni juhlavuoden hanke. Se on turkulaista kulttuuria – kun kaiken voi mitata lähes kahdeksan vuosisadan aikajänteellä, yksi tavallisen kaupungin vuosi vie Turussa viisi vuotta. Valitettavasti kaupunkinisät eivät ottaneet vakavasti yksityisestä aloitteesta ponnahtanutta Hämähäkkitontin musiikkitaloa, joka sijainniltaan ja konseptiltaan olisi vallan erinomainen. Koska liike-elämän nimimiesten suunnitelmaan olisi kuulunut myös vastaaminen rakentamisen kustannuksista, kalliotalo voisi olla jo valmis. Mutta ei: muuan kaupungin virkamies totesi päätöksenteon pitkityttyä, että eihän taloa tarvitse tuollaista vuotta varten rakentaa, sillä tuleehan niitä muitakin vuosia.

Kun muutama juhlavuoden tärkeimmistä produktioista tarvitsee suurta, akustista sisätilaa, aikaa pohdintaan ei ole oikeastaan lainkaan. Mikko Heiniön turkulaisoopperaa varten tarvitaan akustisesti erinomainen, näyttämöteknisesti toimiva, suuri sali. Laulajien äänen voi vahvistaa sähköisesti – niin häpeälliseltä kuin se kuulostaakin – mutta suurta sinfoniaorkesteria ei voi. Sali tulee siis voida muokata akustiikan lakien mukaiseksi, mikä tarkoittaa tiettyä leveyttä ja pituutta ja erityisesti korkeutta. Äänen heijastukset, akustiikan perusasian, voi onneksi  suunnitella tietokoneella. Konserttisalin akustiikkaa ei voi jättää sattuman varaan.

Olen viime vuonna tutustunut kaupungin kaikkiin suuriin tiloihin, jonne voisi ajatella rakennuttaa konserttisalin. Nyt keskusteltavissa tilavaihtoehdossa on molemmissa omat ongelmansa, mutta myös vahvuutensa. Sekä vanhat junahallit että Wärtsilän tehdas ovat hankalien yhteyksien takana, kun Turussa kaiken pitää olla keskustassa. Molemmissa on ainesta Turun kulttuurin Kaapelitehtaaksi. Wärtsilän joenpuoleiseen jättihalliin voisi ajan kanssa rakentaa sisään aivan mahtavan kokonaisen konserttitalon. Mutta tilaa on nykyisellään vaikea rajoittaa akustisesti. Keskimmäisen junahallin mittasuhteet ovat ongelmalliset, mutta Hartelassahan tuo rakentaminen osataan – ja varmaan huippuakustikko on jo palkkalistoilla.

Kun aikoinaan ideoin – kunnallispoliitikkojen pelossa yksityishenkilönä, en orkesterin intendenttinä – Lahden uuden konserttitalon rakentamisen Vesijärven rannan vanhoihin tehtaisiin, ei hankkeella ollut aikarajaa. Muuttaessani Tukholmaan kirjasin suunnitelman testamenttiini Helsingin Sanomien haastattelussa. Seuraajani voittivat poliittisen taiston, ja muutaman vuoden jälkeen Sibeliustalo kohosi osaksi vanhaa tehdasmiljöötä.

Jos hanke on onnistunut Lahdessa, se onnistuu myös Turussa. Mutta Turulla on nyt kiire. Onko kaupungilla rohkeutta kutsua pikavauhdilla kokoon suomalaisten ja kansaivälisten huippuasiantuntijoiden pieni joukko, joka katsastaisi kaikki vaihtoehdot ja tuottaisi kaupungille valmiin suunnitelman? Jos valmistelu tehdään kerrankin hyvin, ei ole mahdotonta ratkaista yhdellä kertaa, nopeasti ja edullisesti, sekä kevyen musiikin suurten konserttien että Turun filharmonisen orkesterin tilaongelmaa.

Tänään oli Turun Sanomissa ansiokas juttu suojateiden turvattomuudesta. Asia koskettaa minua päivittäin. Työpaikkani on nimittäin Vanhalla Suurtorilla. Kun kotoani sinne siirryn jalan, joudun ylittämään Uudenmaankadun suojatiellä, jossa ei ole valoja. Työpaikkani ikkunasta olen nähnyt muutamankin kerran todella vakavia tilanteita. Onpa siinä parin vuoden aikana kuollutkin pari suojatien ylittäjää.

Se on  niin vaarallinen paikka jalankulkijalle, että joka kerta kadun ylittäessä tuntee vaaran. Lukemattomia kertoja on pysähtyneen tai pysähtymässä olevan auton takaa porhaltanut toinen ohi. Jos ehdit näyttämään nyrkkiä ohittavalle, saat vastaasi keskisormen, jos kuski ylipäänsä vilkaiseekaan sinua.

Ja nyt se hävetys: olen ruvennut kohteliaasti käden heilautuksella ja kevyellä nyökkäyksellä kiittämään  pysähtyneitä kuskeja! Hävettää, koska pysähtymisen tulisi olla luonnollista eikä siitä tarvitse erityisesti kiittää. Mutta sen verran harvinaista se on, että tahtomattaan tulee kiittäneeksi.

En  nyt haluaisi taas kuulostaa vanhalta kärttyiseltä äijältä (vaikka ehkä olenkin sellainen!) , mutta mielestäni liikennekulttuuri Turussa on muutoinkin repsahtanut. Punaista päin ajaminen on mielestäni yleistynyt. Ja ylipäänsä oikeuksista kiinni pitäminen. Jos tulet oikealta, takuulla tulet, olipa liikennetilanne  mikä tahansa.

En vaadi lisää poliiseja enkä syytä heitä. Kyse on kulttuurista, liikennekulttuurista. Mutta kun Suomessa on kumminkin liikennettä harjoitettu 100 vuotta, luulisi sen jo kohta juurtuvan. Liikenneopetuksessa taitaa olla puutteita. Oikeudet ja säännöt opetetaan, mutta ei sujuvaa ja toiset huomioivaa liikennekulttuuria. Ja sitäpaitsi, nyt asutaan kaupungeissa, ei kirkonkylissä tai salotorpissa. Ehkäpä voisinkin nostaa itseni liikennekulttuurin edistäjäksi tervehdyksilläni.

Muuten, ikkunastani näkee, että Pinellan pihalla on jo teltta ja kaivaukset menossa pakkasellakin. Ehkä sittenkin jotain tapahtuu!

Helsingin Katajanokalle dumpataan kuuluisan ulkomaisen arkkitehtitoimiston siivoojan roskapöntöstä löytämä hotellisuunnitelma. Ei sillä väliä, että piirustukset ovat 1980-luvulta. Eikä sillä, että niiden toteuttamista vastustavat niin kaikki suomalaiset arkkitehdit kuin museovirasto.

Vladimir Putinin haastatteluhuone Finlandia-talossa pitää turvallisuussyistä eristää niin, että Radion Sinfoniaorkesterin yleisö, muusikot ja kymmenettuhannet suoran radiolähetyksen kuulijat saavat odottaa konsertin alkua melkein puoli tuntia.

Samaisen herra Putinin lounas Turussa vuoden 2005 elokuussa järjestetään Suomen Joutsenella. Lentävän hollantilaisen näyttämön, ramppien ja katsomon seitsemänkymmentä rakennusmiestä saavat ensin tyhjentää koko alueen materiaaleistaan sekä koneistaan ja sitten odottaa seitsemän tuntia työnsä jatkamista. Produktio kärsii 20.000 euron tappion.

Turun kaupunki osoittaa jälleen opetusministeriön kulttuurilaitosten tuen johonkin muuhun, kunhan ei vain kulttuuriin.

Paraisten Lielahden vanha kansakoulu päätetään myydä yksityiskodiksi eikä kulttuurikeskukseksi.

Muutama esimerkki ilmiöstä, joka leviää vähitellen kaikkialle Suomeen.

Kulttuurin päätökset tehdään yhä kauempana ja kauempana itse kulttuurista ja kulttuurin tekijöistä. Sillä tavalla kulttuurista on kaikkein vähiten haittaa. Raha ratkaisee. Mikä raha? Ei varmaankaan se, jonka sijoittamineen kulttuuriin, liikuntaan, hyvinvointiin tuo itsensä takaisin seitsenkertaisena?

Mutta ei ehkä aivan kuntavaalikauden neljässä vuodessa. Kulttuuri-ihmiselle ei tuota vaikeuksia ajatella kymmenen, kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta eteenpäin, sillä kulttuurissa eletään koko ajan tulevaisuudessa. Kulttuuri ja taide ovat aina tahdin, repliikin, pensselinvedon tai balettihypyn edellä. Kulttuuri ja taide eivät koskaan ole sitä mitä ne ovat, vaan sitä, miksi ne ovat tulossa.

Miksi ne ovat tulossa? Siksi, että me, meidän lapsemme ja lastenlapsemme saamme elää hyvässä ellei peräti paremmassa maailmassa.

Kuka puhuu kulttuurin kieltä? Kuka osaa kulttuuria? Kenen pitäisi osata? Mitä se on se kulttuuri? Kuka tekee kulttuurin päätökset?

Näihin kysymyksiin yritän vastata kirjalla, jonka nimeksi tulee Kulttuuria koko kunta.

Kuka, mitä, miksi? Häh?

Moro – hyvää turkulaista huomenta! Tämä on kambäk. Olemme Eskon kanssa sopineet, että päivystän Kannukioskia keskiviikkoaamuisin, jos nyt vaikka sattuisi olemaan jotain kerrottavaa, esimerkiksi kulttuuririntamalta. Jopa Turusta.

Mitä on tapahtunut Turun kulttuurielämässä sitten viime näkymän? Eipä kauhiasti.

Käyrät osoittavat edelleen vakaasti alamäkeen. Kaupunki imee kulttuurin valtionosuuksia tänä vuonna parempiin tarkoituksiin, aivan niin kuin aina ennenkin. Ja menettänee taas satoja tuhansia euroja, ellei nyt sitten vihreän veran ääressä päätetä toisin. Entä sitten Kulttuuripääkaupunki?

Toistaiseksi julkisuuteen on kuiskittu vain vähemmän tärkeistä ohjelmakohdista, jotka paria lukuunottamatta olisi voinut toteuttaa täällä ihan tavallisenakin kulttuurivuonna. Ne ovat pikemminkin vastapainoja todellisille, vielä julkistamattomille turkulaisille suurtuotteille eli tyyristä tuontitavaraa muualta Suomesta tai ulkomailta. Ihan hyvää tiedotuspolitiikkaa, että kaikkein merkittävimmät tapahtumat säästetään viimeisiksi. Siis ne, jotka jo monta vuotta sitten, suunnittelun alkuvaiheissa, yksimielisesti määrättiin tärkeimmiksi.

Koko vuodessa ei olisi mitään järkeä, jos pääosassa eivät olisi Turun omat toimijat.

Siksi tärkeintä koko 2011-hankkeessa on, että niin Turun kaupungin hyvät laitokset, yksityiset huipputason ammattituottajat kuin kolmannen sektorin laaja ja värikäs kulttuurijoukkue saavat kaiken mahdollisen taloudellisen ja henkisen tuen. Siten ne saavat vihdoin mahdollisuuden nousta vähintään valtakunnalliselle huipputasolle ja voivat jatkaa vuodesta 2011 hamaan tulevaisuuteen koko Turun huippuyksikköinä sekä kaupungin virallisen markkinoinnin kärkituotteina. Vero- ja sponsorimiljoonat kannattaa uhrata vain siksi, että Turusta nyt rakennetaan aivan oikea kulttuurikaupunki eikä vain kulisseja, jotka puretaan juhlavuoden viimeisenä päivänä.

Mutta kauaa ei kaupunginorkesterin, -teatterin, -kirjaston ja -museoiden juhlavuoden kärkituotteiden julkistamista enää voi odottaa. Jo nyt pitäisi jonkun olla myymässä lippuja, ennen kuin nämä todelliset päätapahtumat jäävät kaiken vähemmän tärkeän alle. Minä päivänä tahansa saamme siis kuulla, mitä kulttuuripääkaupunki Turku ITSE esittää Suomelle ja maailmalle lähes 800-vuotisen historiansa tärkeimmän tapahtuman aikana.

Ja mahtaisiko saada näistä suurproduktioista vihdoin kertomaan peräti sen kauan odotetun 2011-juhlavuoden Taiteellisen johtajan?

Turun kulttuurin käyrät ovat siis vihdoin kääntymässä ylämäkeen. Toivottavasti ei ole odotettu turhaan.

Varoitus:
Tämä kirjoitus on puolueellinen. Tykkään kovasti Kari Hotakaisen tyylistä kuvata tätä maailmaa kirjallisissa töissään.

Kun Kari Hotakaisen uutuus, Ihmisen osa (Siltala 2009) ilmestyi ja sen oitis hankin käteeni, en sännännyt sitä suinpäin lukemaan. Kyseessä oli harras hetki. Ryhtyä syksyn yhteen merkkiteoksista vaatii keskittymistä. Sitä ei myöskään pidä ahmia.

Niinpä aloitin lukemisen sunnuntaiaamuna aamiaisen syötyäni ja päivän lehdet luettuani. Ja nautin.

Kirja alkaa valtavalla intensiteetillä kun kirjailija päättää kirjamessujen tupakka-alueella tehdä tarjouksen ostaa Salmen elämäntarina 5000 eurolla. Salme toisin vedättää hintaa parilla tonnilla, mutta silti kauppoihin päästään.

Hotakainen kuljettaa tarinaa niin, ettei lukija oikein tahdo ymmärtää missä mennään, mutta sitten taas ymmärtää. Ja nauttii.

Tarinaa ryydittävät uudenlainen huumori, rankka ajankuva ja kuitenkin kerronnan lämpö. Salme-äidin postikortit jakavat kerrontaa jännittävästi. Ja kun kirjan salaisuus ratkeaa, lukijalle jää hyvä mieli.

Hieno kirja, josta nauttimista lisää upea Elina Warstan kansikuvitus. Ennen lukemista se herättää ansaittua kiinnostusta, lukemisen jälkeen voi todeta: siinähän se on, koko tarina.

Pressikortin kolmekymmentä vuositarraa päällekkäin. Puolentoista millin pino seikkailuja.

Elokuun kahdeksantena 1979 päivätty Suomen Arvostelijain Liiton kortti jäsenelle numero 539. Se oli kova sana 21-vuotiaalle opiskelijalle. Mutta toki sen verran olin jo Facit Privat -kirjoituskoneellani saanut aikaan, että vaadittavat ammattilaissuosittelijat olivat löytyneet jäsenhakemukseen. Neljällä kielellä nahkakantisessa, tyylikkäästi avautuvassa kortissa seisoo: “Est membre de SARV, l’organisation professionelle des critiques finlandais”. Siis ammattilainen oli tullut minustakin.

Koululainen-lehdestä ja Helsingin liikennelaitoksen Ajopeilistä alkoi kirjoittaminen jo keskikouluaikoina. Musiikkikritiikkiä pääsin harjoittelemaan perustamassani Synkooppi-lehdessä, Helsingin yliopiston musiikkitieteen opiskelijoiden yhä 31 vuoden jälkeen aktiivisesti ilmestyvässä aviisissa. Sieltä olikin sitten lyhyt askel Rondon toimituskuntaan (mm. Kaija Saariahon ja Esa-Pekka Salosen seuraksi), monivuotiseksi kirjoittajaksi ja toimitusneuvoston jäseneksi. Samoihin aikoihin avautui ovi myös Fabianinkadun radiotaloon (ja myöhemmin Pasilaan) Yleisradion musiikkiohjelmien aktiiviseksi avustajaksi.

Ensimmäinen varsinainen musiikkiarvostelijan pesti tuli Savonlinnan valtalehdestä Itä-Savosta, jonne ihana kulttuuritoimittaja Oiti Kotamo minut poimi Oopperajuhlakuorosta, Synkooppi-lehteen tutustuttuaan. Monta kesää arvostelin oopperajuhlien konsertteja kunnes minut ehkä haluttiin vaientaa – sain nimittäin kutsun ryhtyä juhlien pressipäälliköksi. Pääkaupungin kuulumisia ja välillä ulkomaanraportteja kirjoittelin Itä-Savoon vielä monta vuotta. Pian legendaarinen Salzburgin-ritari Pentti Ritolahti kiskaisi minut arvostelijaksi Kotimaahan – kunnes kritiikkini kasvoi niin itsekritiikittömäksi, että se ei enää sopinut arvokkaan lehden profiiliin. Kriitikon uran huippu lienee ollut Hesarin hirmuisen Seppo Heikinheimon pyyntö ryhtyä valtakunnan päälehden musiikkiarvostelijaksi. Monasti elämässäni en ole tuntemattoman seikkailun kutsuessa epäröinyt, mutta tuolloin Finlandia-talon B-parvella ymmärsin kieltäytyä kunniasta. Ystävien säilyttäminen tuntui tärkeämmältä kuin maine ilman mammonaa.

Sittemmin musiikin hallintotyöt imaisivat minut, ensiksi Lahteen kuudeksi vuodeksi, sitten Tukholmaan ja lopulta Turkuun. Kirjoittaminen on kuitenkin jatkunut koko ajan; Filharmonikkojen kotisivujen musiikkilehteenkin ehdin rustata yli tuhat juttua! Kuinka lyhyiltä vuosikymmenet nyt tuntuvatkaan – ja samalla pitkiltä tuntiessani kirjoittamisen teknisen kehityksen etusormenpäissäni. Kirjasimia varren päässä heittäneen Facitin jälkeen oli pakko sopeutua ensin sähkökirjoituskoneisiin, sitten fakseihin, 1980-luvun puolivälissä Joensuussa tekstinkäsittelylaitteisiin ja viimein tietokoneisiin ja sähköpostiin. Tunnen itseni vanhanaikaiseksi, kun kirjoittaminen tuntuu edelleenkin käsityöltä. Ja ihanalta.

Sain silloin tällöin kunnian istua Finlandia-talon sinfoniakonserteissa professorini Erik Tawaststjernan vieressä, muistaakseni permannon kahdeksannella rivillä, aivan keskellä (hän kätteli rivinsä jokaisen istujan matkalla omalle paikalleen). Kerran lavalla oli nuori pianosolisti, joka ei ramppikuumeeltaan yltänyt parhaimpaansa. Kysyin kiinnostuneena Erikiltä väliajalla, mitä hän piti esityksestä. Hän analysoi nuorukaisen murskaavasti – ja jatkoi sitten oma ominainen pilkkeensä silmäkulmassa: “…mutta enhän minä NIIN voi kirjoittaa!”. Ja lehdessä ilmestyikin sitten hieno analyysi teoksesta ja ystävälliset sanat pianistin tulevaisuuden mahdollisuuksista. Ehkä tuo tapahtuma opetti minulle, että ei kannata ryhtyä kriitikon uralle. Valitsinkin sitten ammatin, jossa on ollut erinomainen mahdollisuus auttaa ja kannustaa monia nuoria lupauksia aina kansainväliselle huippu-uralle asti.

Kolmekymmentä vuotta olen siis maksanut jäsenmaksua velvoitteesta arvostella. Mutta pelkkää iloa kortista on ollut, varsinkin eri puolilla maailmaa. Erinäköisiltä lippuluukuilta tai lehdistötoimistoista olen saanut arvostelijalipun lukemattomille festivaaleille, oopperaan, konserttiin, taidenäyttelyyn, museoon, teatteriin ja vaikka mihin, kunhan vain olen kehdannut pyytää. Aikaisemmin sai pressikortilla 50% alennuksen busseista ja junista sekä Finnairin lennoilta. Nykyään alennus on vähäinen ja lipussa lukee usein “eläkeläinen”.

Sitä en kuitenkaan vielä tunnusta. Ohjatkoon minua siis Kannuvalimossa edelleen pressikortin velvoite: “Ist ein Mitglied des SARV, der berufsmässigen Vereinigung der finnischen Kritiker.”

Eilen oli tärkeä päivä. Puolentoista vuoden uurastus palkittiin kun uusi ruokakirjamme Mojo saatiin käteen.

Siis kenen meidän? Niinpä: tekijöinä ovat itseni lisäksi tietenkin Antti Vahtera ja uutena jäsenenä Iiro Rantala.

Kun aloimme Antin kanssa suunnitella menestyksekkään Skandimanian jälkeen uutta kirjaa, päätimme, että se on ihan jotain muuta mitä ennen on nähty. ”Kytketään siihen musiikki ja viedään nettiin”, päätettiin. Silloin syttyi lamppu jazzista ja Iirosta.

Teema Mojo aukeni musiikin kautta, vaikka se on terminä myös ruokaa, magiaa ja ties mitä.

Tehtiin värikäs kirja täynnä kiinnostavaa ruokaa, jossa jokaisessa annoksessa on jokin juttu, mojo. Mukana on soittolistoja, nuotteja, matkakertomuksia ja huulenheittoa. Netissä voi ladata musiikkia, katsoa videoita ja nauttia esimakua resepteistä.

Ensi-innostus markkinoilta lupaa hyvää, saa nähdä mihin päästään. Se ratkaisee myös strategiamme tuleviin kirjahankkeisiin, onhan tämä nyt jo kymmmenes kirjamme.

Huomenna kuitenkin huudetaan ilosanomaa Turun taiteiden yössä Turun Kansallisessa kirjakaupassa klo 18.45. Se on mukavaa puuhaa.

Mojon nettisivut aukenevat huomenna.

Tarvittiin arvovallallaan esiintyvä ulkopuolinen, ennen kuin kulttuuripääkaupunki –hankkeen asiat nousivat keskusteluun. Turussa on ryhdytty lopultakin kyselemään, että eikö keisarilla olekaan vaatteita? Kiitos sir Robert!

Ulkopuolelta asiaa seuraavalle on tullut mieleen, että eikö tämä säätiö ole vielä mitään keksinyt tähän mennessä. Paitsi sen paini-haitarinsoitto –hankkeen. Ovatkohan säätiön ihmiset ylipäänsä tietoisia, että haitarinsoitolla painiotteluissa koetetaan vaimentaa urheilumuotoon perinteisesti kuulunut suolikaasun äänekäs karkailu eikä niinkään taiteen ja urheilun filosofista liittoa.

Tämän kulttuurimuodon ehdottajalla mahtaa olla hauskaa asian etenemistä seuratessaan!
Sitten olenkin saanut kuulla, että hankkeita on vaikka kuinka, mutta niistä ei voi puhua ennen 2011, kun joku varastaisi ideat! Itse olen puolestani ajatellut, ja toiminutkin aina sen mukaisesti, että kun oikein logolla varustettuna jonkun hankkeen paljastaa, niin se nurkka on sitten vallattu. Tuskin edes tamperelainen kulttuuriväki rohkenisi varastaa ideaa, joka on jo merkattu kulttuuripääkaupunki-logolla!

Sir Robertin ajatuksiin kuuluu myös, että vuoteen kuuluisi edes joku hanke, joka kertoisi eurooppalaisille tästä kulttuuripääkaupungista jotain, että Turku kaupunkina jotenkin nousisi esille Euroopan tietoisuuteen. Näinhän se Matti Salminenkin tuntuu ajattelevan. En usko, että paini-haitari –hanke yltää tietoisuuteen edes niin hyvin kuin akankanto, joka on aika tunnettu kulttuurinumero Suomen ulkopuolellakin.

Mutta se varsinainen kysymys taitaa olla, että toteutuuko tässä nyt Kulttuuripääkaupunki Säätiö 2011 –hanke vai Turku Euroopan kulttuuripääkaupunkina –hanke? Kumpikohan tässä nyt vie ja kumpi vikisee. Henkilökohtaisesti minulla on asiasta selkeä kanta. Se taitaa olla erilainen kuin Säätiössä, jossa nämä kaksi toimijaa nähtävästi halutaan pitää erillään mahdollisimman tarkoin.

Nyt kaikki liikkeelle sir Robertin viitoittamalla tiellä! Avoimuutta, avoimuutta!

Töihin totutteleminen ja tietysti  työhönpalaamisviikkon kuuluva lämmin sää ovat vieneet energiaa siinä määrin, ettei Kannu ole päivittynyt taaskaan. Pahoittelut siitä.

Uusi media on aina mielenkiintoinen asia. Erityisen mielenkiintoinen siksi, että sillä eri tilanteissa tarkoitetaan aina eri asioita. Ei ole pitkääkään aikaa kun mainostoimistoissa yms. markkinointiviestintäpalveluita tarjoavissa yrityksissä kutsuttiin nettipalveluita tekeviä ihmisiä ties millä uus-nimikkeillä.

Internet ei enää todellakaan ole mitään uutta kenellekään, vaikka sen tultua laajempaan jakeluun vähättelijöitä riitti.

Uutta mediaa ovat nyt muiden muassa erilaiset nk. sosiaaliset mediat; Facebook, Linked in, Twitter, jne. Jokainen aktiivisessa (työ)elämässä mukanaoleva kohtaa ne jossain muodossa. Tulee kutsuja, muu media kommentoi. Pitää tietää.

Helppo ratkaisu on päättää pysyä koko touhun ulkopuolella. Vähätellä ja sanoa, ettei niistä mihinkään ole. Muistan samanlaista kommentointia kun henkilökohtaiset tietokoneet tulivat, samoin kun sähköposti yleistyi: ei faksia mikään voita. Eikä voitakaan, salaisuus säilyy ihan eri tavalla kuin verkossa toimiessa.

Touhun ulkopuolella ei vaan voi eikä pidä olla. Pitää olla herkkänä ilmiöille, hypätä mukaan, jos siltä tuntuu.

Olen saanut runsaasti kutsuja Facebookiin, samoin Linked in:iin.  Olen käynyt ottamassa selvää asioista, laatinut profiilit ja vastannut muutamiin kutsuihin myönteisesti.

Loman viime päivinä selvitin Twittersiä. Laadin sinnekin oman profiilin.

Blogit, jollaista nyt päivitän, nähtiin uhkana päivälehtimediassa. Mutta mediat lähtivät, ihan hyvä, mukaan. Ja näkyvät New York Timesit sun muut maailman valtamediat Twittersissäkin.

Mihin tämä kaikki johtaa? Mikä on tulevaisuus? Siksi kaikkea pitää seurata herkeämättä, jos aikoo olla pelissä mukana.

Masentavaa oli tänään lukea, ettei suomalaisia äidinkielenopettajia kiinnosta pätkääkään se mediamaailma, jossa oppilaat elävät. Sillä siellä on myös tämän päivän arkikieli.