Suomen loma on ohi. Kuumuuden ja hyttysten kanssa seurustelun lisäksi kävi perheemme molemmissa tulevissa kulttuuripääkaupungeissa. Turussa olimme tietysti pääosan lomastamme, mutta Tallinnakin tuli katsastettua. Viron pääkaupungissa en ollut käynyt kahdeksaan vuoteen.

Kulttuuripääkaupunki näkyy ja kuuluu Turussa Tallinnaa selkeämmin. Ilmeisesti pääkaupungin asema tekee aina inflaatiota kulttuuripääkaupungin näkyvyydelle. Asemaa ja tunnettuvuutta on jo ennestään. Turussa puolestaan aistii jo ensi vuotta odottavan tunnelman. Varaslähtöjä näkee ja kuulee kaupungissa, kerrankin ollaan ajoissa ja innoissaan liikkeellä.

Turun kulttuuripääkaupunki-projektissa viehättää myös sen ainakin jossain määrin arkinen luonne. Taide on vain yksi osa ensi vuoden mosaiikkia. 2011 Kulma Kristiinankadulla on paikka, johon on helppo tulla. Kahvila ja info on tehty kodikkaaksi   http://www.turku2011.fi/2011-kulma .

Kaiken muun ohella Turussa näyttävät olevan nousussa muotoilualan pienet yritykset. Hienoa! Helsingin vuoden 2012 design-pääkaupunkihanke saa näin lähtölaukauksia Turusta käsin. Pienimuotoista turkulainen design ainakin vielä on. KUI Design valmistaa ja myy asusteita ja tekstiilejä, joissa toistuvat mm. turkulaiset figuurit föri ja linna http://www.kuidesign.com/ . Tonfisk Design valmistaa kodin keramiikkaa, johon mieltyy ensi katseella http://shop.tonfisk-design.fi/ . WooDoo Designin kynttilänjalat ovat huikean kauniita, ne sopivat niin kotiin kuin kirkkoon http://woodoodesign.fi/.

Turkulainen uusi muotoilu ilahduttaa. Silti voi kysyä, kenelle ja mihin käyttöön esineitä suunnitellaan. Onko kynttilätuikku niin tärkeä kulutushyödyke, että puolet markkinoille tulevista suomalaisista design-esineistä on suunniteltava juuri kynttilätuikun aluseksi? Förin ja linnan painattaminen essuun ja ostoskassiin on hauska idea, mutta miten itse essu poikkeaa käyttömukavuudessaan muista. Voisiko kankaan painatuksesta edetä itse tuotteen kehittelyyn, käytännölisyyden parantamiseen? Poppanoita ja kankaan painantaa löytää kyllä jokaisesta Suomen niemestä ja notkosta, ei siihen Turkua tarvita.

Turku voisi ottaa niskalenkin muista myös muotoilun alalla. Alku on lupaava. Arkielämässä käytettävien tuotteiden yksinkertaistamiseen voisi kuitenkin kiinnittää enemmän huomiota. Kuten nyt vaikka aikamme haastavimpaan ongelmaan: jugurttipurkin foliokannen repeytymiseen aina, kun sitä yrittää saada kokonaisena avattua. Puhumattakaan nyt näistä kaikista tietokoneen johdoista ja viihde-elektroniikan kryptisistä kaukosäätimistä!

Kuumana päivänä janon kalvaessa kitalakea luin lehdestä, että Kaarinan panimon tiloihin suunnitellaan viihtymiskeskusta.  Toivoisi, että hankkeen toteutuessa mukaan mahtuisi jonkun sorttinen kolkka, missä esitellään Turun seudun panimoteollisuuden historiaa. Aura -oluesta on tulossa Turku 2011 -vuoden tunnusjuoma ja hyvä niin, vaikka monia vielä vihloo, että Turun nimikko-olut pannaan Salpausselän rinteillä. Vuoteen 1974 saakka Auraa tehtiin Auran rannalla (ei kylläkään Aurajoen vedestä) ja sen jälkeen Piispanristin panimotornissa.

Onneksi joitain jälkiä juomantekemisen osaamisesta jäi paikkakunnalle senkin jälkeen, kun Hartwall kärräsi pullotuslinjansa Lahteen. Muutamia Hartsun työttömäksi jääneitä  työntekijöitä koulutettiin työllisyyskursseilla panimoalan ammatteihin. Jukka Oksanen ja hyvä ystäväni Matti Silvennoinen perustivat saamansa opin turvin Panimomiehet Oy:n, joka teki pienissä erissä laatuolutta ja siideriä vuosikymmenen ajan. Tuorlan Föri -olutta osasi moni tulla tilaamaan Puutorin Vessan hanasta.

Miesten eläköityessä yhtiö myytiin Matin tyttärelle Jennille,  joka jatkaa Turun seudun juomaperinteitä nyt omenasiideriin keskittyen. Yhteistyökumppaneiksi löytyi sijoittamisen ja markkinoinnin ammattilaisia. Yhtiön nimi on nyt Ciderhouse ja ykköstuote kantaa ylpeästi yrittäjän omaa nimeä. Omena maistuu reilusti: tuote valmistetaan sataprosenttisesti suomalaisista omenoista. Jenni ei sentään käy saaveilla hakemassa ihmisten ylijäämäomppuja puutarhoista, mitä Matti-isä vielä muutama vuosi sitten teki (olin joskus joojoo -miehenä mukana).

On tietysti selvää, että suomalaisten suosikkijuomat näillä helteillä ovat “samanlainen” ja “yks iso”. Mutta kovin on mukavaa, että isojen ylikansallisten  juomatalojen lisäksi maassa elää monta pikkuruista yrittäjää, jotka tuovat omaa väriä ja vaihtoehtoja kulttuurin kentälle. Kun kulttuuria se on juomakulttuurikin.

Henkilökohtaisesta luettelostani “en ole koskaan…” poistui eilen yksi rivi. Olen nyt käynyt Ruisrokissa, vain 40 vuotta ensimmäisen rantajuhlan jälkeen. Maalaispoikana ei päässyt, toimittajavuosina nappasivat innokkaammat rokkarikollegat akkreditointilaput haltuunsa ja vanhemmiten ei into ole riittänyt saariston rauhasta vääntäytymiseen. Nyt tarjottiin vippipassia ja innolla otin vastaan.

Luulin olevani ainoa harmaapartainen ja pälvikaljuinen rokkisaarella, mutta sain huomata, että meitä Ruisrokki- neitsyitä oli liikkeellä muitakin. Puolenkymmentä ekakertalaista tuli vastaan ja kaikilla oli intoutunut hymy huulilla.

Vaikka pölisevällä hiekalla taivalsi 30 000 juhlijaa ja Koffin erinomaista Ruisrokin juhla-olutta ja Jaloviinaa oli tarjolla runsain mitoin, eivät bileet näyttäneet ollenkaan niin örvellysvoittoisilta kuin olin ennakkoluuloissani kuvitellut. Tunnelma oli suorastaan leppoisa ja positiivinen. Tietysti suuressa roolissa oli suomalaisittain uskomattoman upea sää. Helteellä ei kukaan viitsi olla aggressiivinen.

Sittenkin hieman kaihoisasti ajattelin, että olin liikkeellä parikymmentä vuotta liian myöhään. Aika, jolloin osattiin ulkoa suosikkibändin hittien sanoja ja jolloin jonkin tähden lavakarisma sai hiiret juoksemaan selässä, on kohdallani valitettavasti mennyt.  Radioväki piirtää seminaareissaan kuviota, jossa 45 asteen kulmassa nouseva viiva kuvaa ihmisen ikää ja yhtä jyrkästi laskeva toinen viiva kuvaa ihmisen kiinnostusta kevyttä musiikkia kohtaan. Nuo viivat kohtaavat 40 vuoden paikkeilla. Sen jälkeen alkaa väistämättä mielestä pyyhkiytyä, että mikäs biisi se tällä hetkellä onkaan listojen kärjessä.

Turkulaisena veronmaksajana olen oikein iloinen, että rokki soi ja tuottaa järjestäjilleen jo voittoakin. Samalla Turkuun virtaa tervetulllutta matkailurahaa. Hotellit ovat täynnä ja kaikki taksit kiidossa. Vanhoina “hyvinä” aikoina odotettiin aina myöhään syksyllä kaupungin hallinnossa sydän kylmänä, paljonko tänä vuonna tuli lisää maksettavaa veronmaksajien piikkiin. Siitä huolimatta, että rokkipäivinä kannettiin mustassa jätesäkissä kaljanmyyntirahaa demarien piiritoimistoon laskettavaksi.  Nyt näköjään lyötiin myynnit asiallisesti kassakoneeseen.

Mikko Pukkinen otti ja lähtee EK:n johtajaksi. Nimitys on näkyvä ja valtakunnallinen joten ei tarvitse lähteä häntä koipien välissä. Todellisuudessa mies saattaa olla huojentunut. Näin matkan päästä on näyttänyt, että hän ei ole ihan täydestä sydämestään Turussa viihtynyt. Omassa esikunnassa on ollut hiertäviä kiviä ja turkulaisten perinteinen  itsetyytyväisyys on tökkinyt vaikka olisi sellaiseen luullut Pohjanmaalla jo tottuneen. Turkulaisetkaan eivät ole Pukkista oikein osanneet omakseen ottaa, syyttelyjä etäisyydestä ja näkymättömyydestä on kuultu. Ehkä huojentuneisuus siis on molemminpuolista.

Mutta nyt se vasta sähly alkaa.  Jostain pitäisi nopeasti löytää henkilö, joka ottaa vastatakseen talousvaikeuksissa kiemurtelevan kaupungin, jonka kaiken lisäksi pitäisi esiintyä Euroopan kulttuurin näköalapaikalla ensi vuonna. Talousnero ja kansainvälisissä vesissä liikkuva, Turkua rakastava  kokoomustaustainen kulttuuripersoona haussa. Onko semmoista sateentekijää olemassakaan?

Jos aletaan katsella kentällä jo liikkuvia tuttuja pelaajia, niin vaikealta näyttää.  Kanerva näpytteli ja poliisitutkitutti  itsensä epäpersoonaksi.  Kyttä ei tahtone reviiriään laajentaa. Leppä tahtoo muttei kelpaa kenellekään. Hartiala ei taida koskea kaupungintalon oveen enää kepilläkään.

Itälä kotiin Brysselistä?  Orpo kotiin eduskunnasta? Musta hevonen jostain?

Kyl nimpal kärssi saa.

P.S.  Aleksi Randell tietysti on aika hyvä veto, kuinka saatoin hänet unohtaa.

Tapasin viime viikolla roomalaisen laulajan Roberto Loretin. Hän esiintyi Turku Touringin järjestämässä illallistilaisuudessa perin arvovaltaiselle kutsuvierasjoukolle, minä sain juontaa ja haastatella.  Signor Loreti tuli paremmin tunnetuksi  nimellä Robertino. Kysyitkö, että kuka ihmeen Robertino? Jos niin, voit onnitella itseäsi: kuulut nuoreen sukupolveen. Jos vastaat, että Jee! niin voin pahoitella: olet niin sanottu vanha käpy. Niin kertoo pettämätön Robertino -indeksi. Testailin ennen keikkaa ja sen jälkeen indeksin toimivuutta ja hämmästyttävän hyvin toimi. Itseni ikäiset ja vanhemmat muistivat Robertinon, minua nuoremmat eivät olleet kuulleet juttuakaan.

Vuonna 1961 Robertino  oli Suomen ylivoimaisesti suosituin artisti. Väräjävällä äänellä italialaissävelmiä tulkinneen poikasen levyt  valtasivat vuoden top 10 -listalla kolme ensimmäistä sijaa. Elvis, Paul Anka ja Humppa-Veikot jäivät taakse. Turussa nuoret puuhamiehet Pekka Harismaa ja Heikki Löyttyniemi ottivat elämänsä riskin ja pestasivat Robertinon Turun Messujen  tähdeksi. Jussi Björlingiäkin oli ajateltu, mutta hän sai väistyä Suosikin jättilakanassa joka tytön hetekan yllä hymyilleen tummasilmän  tieltä.

Esiintyjävalinta osui enemmän kuin nappiin. Robertino aiheutti 60-luvun alun Turussa valtavan villityksen.  5000 hengen jättiteltta täyttyi viitenä iltana ääriään myöten hurjasti kiljuvista faneista. Pekka Harismaan Volvo oli moneen otteeseen kaatua, kun hurmoksessa hilluvat turkulaistytöt yrittivät tunkea lähemmäksi idoliaan. Hulinan nähneet sanovat, että äskeinen David Beckhamin käynti Turussa oli pieni kipenä verrattuna Robertino -ilmiön roihuun.

Tänään Robertino on 64 -vuotias  lava-artisti, jolla yhä piisaa keikkaa ympäri maailmaa. Enimmäkseen senioriyleisölle. Toscanalaissikaria käryttävä, pyylevyyttä olemukseensa vuosien varrella kerännyt, hauskasti jutteleva miekkonen ei tarvinnut Marinassa turvamiehiä. Lehdistötilaisuuteen saapui kaksi toimittajaa. Plus Markku Veijalainen. joka innokkaasti kuvasi materiaalia 55 Plus -ohjelmaansa. Mutta hänhän onkin jo vanha käpy Robertino -indeksillä mitaten.

Laitan oheen kuvan vuoden 1961 Robertinosta. Fanit saavat näin pitää muistonsa.

Terveiset Mäntästä. Kulttuuripääkaupunki 2011 tekee itseään tykö esittäytymällä muilla statusta hakeneilla suomalaisilla paikkakunnilla. Kiertue alkoi Serlachiuksen vanhan pääkonttorin helteisellä pihanurmella, jonne Turkua humoristisesti ja kekseliäästi esittelevät kontit oli roudattu. Förin äijä veti linjaan istuvasti pönäkämpien avajaispuheiden päälle oman pikku shownsa.

Serlachiuksen pääkonttori toimii nykyään Gustaf -museona ja ansiokkaasti toimiikin. En muista montaa kertaa saaneeni irti museokäynnistä niin paljon elämyksiä kuin nyt sain. Kolme näyttelyä, kaikki mielikuvituksen juhlaa. Perusnäyttelyssä esiteltiin tehtaan ja tehtaalaisten elämää massakärräristä pääjohtajaan yhtä arvostavasti. Veteraanit -näyttelyssä oli veteraanipariskunnan koti sisustettu paitsi vuosikymmenten rekvisiitalla, myös vavahduttavilla muistoilla, jotka vyöryivät esiin kuvina, ääninä ja yllättävinä esineinä. Modernin vessan vaatekoukussa riippui lääkintämiehen ensiapulaukku. Alakerrassa esiteltiin lapsuuden tarinoita; niin kovin tuttuja monet.

Gösta -museona toimivassa Joenniemen kartanossakin käytiin katsomassa edustavaa turkulaisen taiteen kavalkadia. Monet työt olivat tuttuja omasta taidemuseostamme. Näin, erikseen esiteltyinä, teokset herättivät kotiseutuylpeyttä ja muistuttivat, että tosiaan: Turku voi esitellä kansainvälisen tason taiteen tekijöitä pidemmällä kaarella kuin yksikään muu kaupunki maassamme.

Mäntän päätös hakea Euroopan kulttuuripääkaupungiksi oli hieno veto. Tarkoituksena oli saada julkisuutta määrätietoiselle profiloitumiselle pienenä suurena kulttuurikaupunkina. Mäntän tyylikkäisiin ja rakkaudella hoidettuihin kulttuurilaitoksiin ihastuneena tokaisin isännille, että tehän olisitte voineet vaikka saada sen nimityksen. “Se meitä itseäkin alkoi loppuvaiheessa hirvittää” sanoivat isännät. Siis vähän niin kuin Islannissa pelätään, että tipahtaisi Eurovision laulukilpailujen voitto: ei siihen olisi millään varaa.

Tero-Pekka,
nimesi mainittiin avajaisten yhteydessä muutamaan kertaan. Oli katseltu telkkaria ja kuunneltu radiota. Arveltiin, että haluat profiloitua puolivirallisena vastajännärinä, joka toivoo, että vuosi menisi mönkään niin että pääsisit ilkkumaan jälkeenpäin: sitähän mää just sanosin. Erinomaisen perusturkulainen asenne, mistä onnittelen.

Professori Martti Häikiö on tehnyt kulttuuriteon kirjoittamalla kaksiosaisen teoksen V.A. Koskenniemestä – suomalaisesta klassikosta. Turun yliopiston rehtori, kotimaisen ja yleisen kirjallisuustieteen professori, akateemikko sekä kirjailijaliiton puheenjohtaja oli monipuolinen ja käsittämättömän tuottelias kirjailija, toimittaja, runoilija, kansallisuusaktivisti ja kulttuurivaikuttaja. Koskenniemi oli myös kiistelty persoona, jonka yhteydet Natsi-Saksaan jakavat vieläkin voimakkaasti tutkijoiden ja taiteilijoiden mielipiteitä. Häikiö on Koskenniemeä kohtaan armollinen, ehkä liiankin ymmärtäväinen.

Turkulaiselle lukijalle teos tarjoaa elämyksiä. Kansalaisten lahjoitusten turvin perustetun Turun suomalaisen yliopiston professori muutti Turkuun, matkatavaroidensa joukossa ”Johdatus Goethen luentoihin”. Yliopiston auditorium maximumissa 29. kesäkuuta 1922 Koskenniemi piti ensimmäisen luentonsa. Silloinen opiskelija Lauri Viljanen kuvailee: ”Ensimmäinen luentosarja teki lumoavan vaikutuksen. Siinä liikuttiin ikään kuin runouden autonomisessa maailmassa, kerrassaan omaehtoisessa maailmassa, ja sitä yritettiin suuren runoilijapersoonallisuuden yhteydessä kuvata”. Luennoilla vallitsi Viljasen mukaan ”valoisa ja sytyttävä tunnelma, siihen sisältyi innokasta uteliaisuutta hengen mittaamatonta, salaperäistä maailmaa kohtaan”. ”Hiukan poikamaisen reippaasti ja aina miltei oscarwildemäisen huoliteltuna Koskenniemellä oli tapana harpata kateederiin”. ..”..joskus saattoi lyyrikon katse harhailla hiukan poissaolevana kirkkaissa ilmoissa Turun kauppatorin yllä”.   

20-luvun hiljaiseen Turkuun yliopiston perustaminen oli niin suuri asia, että sitä ei nykyturkulainen voi käsittää. Oma mumminikin sai tuolloin työpaikan – palkkauspäätös oli yliopiston toinen – ylikirjastonhoitaja Volter Kilven kanslistin pestistä oli kyse.

Turussa Koskenniemi koki toisinaan olonsa syrjäiseksi. 40-luvulla Hella Wuolijoki yritti kammeta Koskenniemeä sivuun kirjailijaliiton johdosta. HW tarjosi perusteeksi Porkkalanniemen vuoksi vaikeutunutta junamatkaa Turun ja Helsingin välillä. Voi voi, Hella ei tiennytkään vielä Pendolinoista mitään. Koskenniemi kuitenkin kiintyi Turkuun. Häikiön mukaan voi hyvin olla, että Koskenniemeä piti Turussa sama tunne kuin Goethea pienessä Weimarissa, josta hän ei lähtenyt maailmankaupunkiin Pariisiin edes itsensä Napoleonin kutsumana.

Vertaus Turusta Goethen Weimarina on mielestäni runollinen ja osuva!

Upea on teoksen kuvaus, kuinka antiikin suuri ihailija ja tutkija Koskenniemi lopulta pääsi matkustamaan 1927 Kreikkaan ja Akropolille: ”En ole koskaan kokenut mitään, joka olisi antanut sellaisen tunteen täydellisyydestä, aineettomuudesta ja ajattomuudesta kuin tämä ihmeellinen rakennusryhmä, jonka pikemminkin kuvittelee kerran valmiina, täydessä loistossaan syntyneeksi – niin kuin Ateenan suojelusjumalatar syntyi ylijumalan päästä – kuin ihmiskäden vähitellen, aikojen kuluessa muovailemaksi.”

Onkohan Olli Rehn saanut lainkaan tuntea vastaavaa viime kuukausina Ateenassa käydessään?

Koskenniemen puoliso Vieno toimi aktiivisesti järjestötoiminnassa, kuten Turun Kotiystävät ry:ssä. Kotiystävissä oma isoäitinikin oli vahvasti mukana. Olisiko jollain tietoa tai muistoja tästä lakkautetusta(?) yhdistyksestä?

Venyneen blogikirjoituksen lopuksi vielä yksi siteeraus Koskenniemeltä. Se sopii ohjeeksi niille, joilla on vaikeuksia pitää pää viileänä internetin keskustelupalstojen kirkuvassa maailmassa: ”En mielelläni kollaboreeraisi kirjallisten huligaanien ja ignoranttien kanssa”.

Kävin juontokeikalla Kaukokiidon uuden terminaalin avajaisissa lentokentän kupeessa. Toiveikkuus oli korkealla hulppeissa tiloissa, joihin toiveikkuuden lisäksi mahtuu sata rekkaa. Pilot -hankkeen turkulaisvetäjien pöydässä hymyiltiin leveästi. Asiaa auttoi se, että läppärit olivat kiinni eikä tieto lentoliikenteen pahenevasta kaaoksesta päässyt pilaamaan iltaa. Olen ollut pessimistien joukossa, kun visionäärit ovat puhuneet Turusta maailmaa yhdistävänä logistiikan solmukohtana. Ihan aikuisten oikeasti toteutuneet tuhannet hyötyneliöt ja omalle pihalle näkyvä lisääntyvä raskaitten rahtikoneiden (kun tuhkakin nyt jo laskeutuu) liikenne puhuvat toista.

Logomoksi ristityssä konepajassa painitaan haitarin tahtiin. Kulttuuripääkaupungin tempaukset alkavat muuttua lihaksi. Suorastaan läiskyväksi ja hikoilevaksi lihakseksi. Kritiikki kiittelee. En suoraan sanoen yhtään uskonut, että idea voisi kantaa, kun siitä ensi kerran kuulin. Nyt näyttää, että Turku saa kiitosta itselleen harvinaisesta ansiosta, ennakkoluulottomuudesta.

Ja kun Tepsikin vielä! Ei sillä joukkueella pitänyt pärjätä. Mutta niin vaan hurmostellaan.

Ja sinivuokotkin ovat kukassa meidän pihalla!

Nyt Helsinki vie meiltä pari taulua, jotka jokaisen suomalaisen luokkaretkeläisen  mielikuvissakin kuuluvat Turun linnaan. Ateneum, ei siis sentään Helsingin kaupunki, joka ei kovinkaan kauvaa sitten yritti viedä Joutsenen, aikoo riistää “Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista” -taulun kokoelmiinsa.

Totta, ovathan ne ruokailutiloissa, joissa käy paljon ihmisiä, Jotkut jopa tökkivät taulua sontikallaan (varmaan helsinkiläiset tai tamperelaiset kateuspäissään). Sen muutaman kerran, kun olen kyseiseen saliin päässyt ruokailemaan, on muu seurue ollut sen verran yläluokkaista, että tuskin se joukko taulua tuhoaa. Ruokakaan ei ole ollut kovin paljon ilmaa saastuttavaa höyryiltään.

Syyksi sanotaan, että taulut eivät kestä Turun linnan olosuhteita. Miksei niitä  varten voida rakentaa vitriiniä, jossa ne olisivat vandaalien ja ruokailijoitten ulottumattomissa ja jossa kosteusolot ja lämpötila voidaan pitää juuri sopivana. Mutta ne olisivat kuitenkin nähtävillä ja läsnä. Niiden läsnäolo on linnan atmosfäärin kannalta valtavan arvokasta. Onhan keksitty sikaareja varten humidooreja, miksei sitten tauluhumidoori voisi toimia?  Olen niitä nähnyt muuallakin maailmassa.

Lasiseinäinen tauluhumidoori pitämään Klaus Fleming-paran luokkaretkeilijöiden ja illallisvieraiden ilona olisi varsinainen kulttuuriteko. Pitäisin sitä henkilökohtaisesti kulttuuripääkaupunkivuoden pääsaavutuksena ja kohokohtana!

Mutta jos Turku antaa periksi, niin koittakaa konsulit saada edes Turun Akatemian ovet takaisin vaihtureina! Ne kuuluvat tänne.

Bravo, Helsingin kaupunginvaaltusto! “Designhotelli” ei nouse Katajanokalle rikkomaan sataman ja Kauppatorin kansallismaisemaa presidentinlinnan ja Uspensikin katedraalin naapuriin. Kiitän kunnallispoliitikkoja, en turkulaisena, vaan mahdollisesti tulevana katajanokkalaisena. Ja ihmettelen samalla etenkin Helsingin kaupunginhallituksen puheenjohtajan, kokoomuksen Risto Rautavan lausuntoa oman mielipiteensä jäätyä vähemmistöön:

“Mielestäni argumentit hotellin puolesta ovat todella vahvat. Ranta pitää saada elävämmäksi, ympäri vuorokauden sykkiväksi, ” hän sanoi YLE:lle.

“Rautavan mielestä julkisessa keskustelussa mopo on osittain karannut käsistä, kun on väitetty esimerkiksi, että kyseessä olisi yhden miehen hanke tai ettei kaupunki myisi maata Katajanokalta”, YLE kertoi.

Kuinka paljon Katajanokalla jo olevat hotellit ovat lisänneet kaupunginosan sykkivyyttä? Mitä vaihtoehtoja elävöittämiseksi päättäjille esitettiin? Yllättävää kuulla, että hotellihanke ei ollutkaan entisen apulaiskaupunginjohtajan hanke. Onko koko kokoomus entisen demarijohtajan kimpassa hämäräperäisessä, korruptiolta haiskahtavassa projektissa?

Rauno Lahtisen hienon kirjan “Turun puretut talot” tarkkaan kahlanneena ja Suomen Rakennusperinteet ystävät ry:n perustajajäsenenä voin olla iloinen vain siitä, etten asunut Turussa vielä silloin, kun Turun tauti riehui pahimmillaan – vaikka sitä ei mikään vastalääke varmasti saa koskaan häviämään. Pysähdyin päivänä muutamana torille ja annoin katseeni kiertää. Miksi Wiklundin tavaratalon väri on laajennuksen myötä muutettu ruman kellertäväksi, melkein kansallisen mauttomuuden yleisväriksi beigeksi, vanhan kirkkaan valkoisesta? Mikä instanssi santoi luvan muutokseen? Samoin KOPin kiistelty kolmio on pilattu seinillä roikkuvilla teräsputkille, joihin mainosvalot on kerätty kahdeksi vierekkäiseksi, samanlaiseksi, mielikuvituksettomaksi kasaksi. Sama kysymys: ketkä antoivat luvan?

Aurakadun mäen seurakuntatalo sopii hyvin Rauno Lahtisen kirjan karmaisevan sisällön jatkoksi. Korruptio ja design lyövät kättä niin tulevassa Euroopan kulttuurikaupungissa kuin maailman designpääkaupungissa.