Turun suurvuosi on nyt eletty. Kulttuuripääkaupunkivuoden koetaan ylittäneen lähes kaikki odotukset. Riippuu tietysti odotuksista. Itselläni oli vahva luottamus vuoden onnistumiseen ja tapahtumien korkeaan tasoon. Kävijätilastoillakin on merkitystä. Kulttuuri saavutti kaikki halukkaat, pakko ei ollut kenenkään osallistua.

Turussa oivallettiin jo hakuvaiheessa, että nyt tulee tehdä omintakeista, itsensä näköistä ja samalla kaikille avointa kulttuurivuotta. Avoimuuden puutteesta kuultiin protkotusta, mutta se liittyi säätiön hallintoon, ei itse vuoden toteutukseen. Protkottajia ei ole Turkuun tarvinnut muutenkaan ulkoa tuoda.

Turussa ymmärrettiin, että pääroolissa ei ole Turku, vaan että kaupunki toimii tapahtumien näyttämönä. Saa muuten nähdä, onko tämä osattu Helsingin muotoiluvuoden vaikeasti avautuvassa sisällössä. Turku 2011 ei myöskään tyytynyt pelkäksi kaupungin matkailumainokseksi tai Suomen maabränditapaukseksi. Vuosi ei ollut suomalainen eikä valtakunnallinen voimannäyte, vaan eurooppalainen tapahtuma pitkässä kulttuurikaupunkien ketjussa. Kulttuuripääkaupunkivuosien joukossa Turku sijoittuu aivan eturiviin.

Turkulaisena lausun suuren kiitoksen kaikille Turku 2011 -vuoteen osallistuneille. Tämä oli merkittävintä, mitä kaupungillemme tapahtui sitten pääkaupunkiaseman menettämisen ja Turun palon. Ja oli sitä paitsi aika paljon miellyttävämpää.

Jos ette vielä ole ostaneet Otavan vuosikirjaa Mitä-Missä-Milloin 2012, niin annan vinkin: Älkää ostako!
Turusta kerrotaan, että Botello Kupittaan puistossa aiheutti häiriötä ja että revontulet näkyvät myös Turussa ja Helsingissä. Turku 2011 -vuodesta ei mitään!! Suomalaisten kustantajien sivistykseen on ilmaantunut Otavan kokoinen aukko.

Edes rikkaan suomen kielen sanat eivät tunnu riittävän. Niin järisyttävä kokemus oli palata Mikaelin kirkkoon Puolalanmäen musiikkiluokkien joulukonserttiin, kamarikuoro Camikseen laulamaan toisen basson stemmoja 23 vuoden tauon jälkeen. Olin tiistai-iltana aika puhki: kenraaliharjoitus, kaksi konserttia ja karonkka. Lisäksi harjoittelimme viikonloppuna kuusitoista tuntia. Tulos ylitti kaikki odotukset, me olimme aivan mielettömän hyviä!

1980- ja 90- luvuilla Puolalanmäen musiikkilinjaa veti Jarmo Kokkonen. ”Japi” on jatkanut työuraansa kirkkomuusikkona Kuhmossa, josta hän palasi tähän taitelijajuhlakonserttiinsa meitä johtamaan. Kokkonen ei ollut vuosien saatossa muuttunut miksikään ja sama koski meitä kuorolaisia. Kuulemma kuorot soivat, kuin olisi vasta eilen viimeksi hyvästelty. Kokkonen tosin väitti, että olisi saanut muutaman kilon lisää – ”ja sama koskee teitä, hyvät oppilaani!”

Luokkakokouksiin tultaessa tunnelma on aina aluksi tunnusteleva. Tässä tapahtumassa ei ollut aikaa haparointiin, sillä tositoimiin ryhdyttiin saman tien ja tiukalla aikataululla. On hämmästyttävää, miten Sibeliukset, Kuulat, Franckit ja kaikki teokset lähtivät liikkeelle syvältä selkärangasta. Pitihän siinä nuottejakin tiirailla, vaan kun en niitäkään ole melkein neljännesvuosisataan lukenut! Ja pysyinhän minäkin mukana. Vain kerran lähdin liikkeelle alttojen mukana, mutta sehän ei haittaa, kun laulaa oikein! Kainalot olivat kuitenkin märkänä konsertin jälkeen. Vieläkin pelotti, että laulaa jossain kohdassa väärin ja saa kuoronjohtajan haukut!

Yleisö joulukonsertissa oli kertakaikkisen ällistynyt. Miten tämä on mahdollista? César Franckin Psalmi 150 pauhun jälkeen täydessä kirkossa oli hiirenhiljaista, eikä ihme. Esitys ei ollut tästä maailmasta. Mieltä lämmitti nähdä yleisössä vanhoja koulutovereita ja heidän vanhempiaan. Ja vakiokalustoa, kuten Lavasteen Jaakko, Makkosen Eva-Lisa tai Kososen Markku vaimonsa kanssa. Ja oma äitini. Kävin myös ennen konsertin alkua jutustelemassa entisen ranskan opettajani, ihanan Leena Airon kanssa – ranskaksi. Osasin!

Jarmo Kokkonen sanoi usein, että Puolalanmäen musiikkilukion tarkoituksena ei ole kasvattaa ammattimuusikoita, vaan jättää meihin pysyvä rakkaus musiikkiin. Jos koulu voi antaa arvokkaita eväitä elämää varten, niin tässä niitä nyt nautittiin. Projektin tuotantotiimissä oli pääosin ammattimuusikoita, mutta kahdensadan esiintyjän joukossa oli suurin osa meitä tavallisia pulliaisia.

Joulun ihme – konsertit ovat nyt takanapäin. Katson konttorini ikkunasta harmaata ja sateista Brysseliä. Hymy nousee huulilleni, kun muistan Kokkosen lupauksen karonkkan päätteeksi: Tätä kannattaa jatkaa, miltäs kuulostaisi jos seuraavaksi tekisimme Mozartin Requiemin!

Kuva © Lauri Puputti.

(Kuten kuvasta heti näkee, otan vastaan raikuvia suosionsoituksia takarivissä ensimmäisenä oikealta.)

En olisi vuosikymmenten kyynistymisen jälkeen luullut, että poliittinen päätös voi vielä nostaa henkilökohtaisia loukkaantumisen tunteita. Mutta niin vaan kävi, että kun Turun kaupunginvaltuusto kahden äänen täpärällä enemmistöllä salli niin sanotun Kirjastosillan rakentamisen, tunsin ihan aitoa harmia ja turhautumista.

Eivätkö sillan puolesta äänestäneet ole viitsineet tai ehtineet mennä katsomaan Aurasillalle tuomiokirkkoa kohti? Vai onko niin, että ovat menneet, mutta eivät ole ymmärtäneet? Olivatko sokeina silmät vai sydän?

Voiko olla niin, että jokainen kokoomuksen ja RKP:n (vanhan Turun vanhimpien sukujen edustajat joukossa!)  valtuutettu hyväksyy sisimmässään päätöksen. Eikö juuri tässä olisi pitänyt omantunnon olla ryhmäpäätöstä ja poikien sopimusta arvokkaamman?

Olin lauantaina juontamassa  Varsinais-Suomen Näkövammaisten 100 -vuotisjuhlan. Kunnioitusta herättävä taival järjestölle, jonka työ sokeiden ja heikkonäköisten hyväksi on ollut korvaamattoman arvokasta. Kannatan jyrkästi järjestön toimintaa.

Näitä poliittisesti sokeita sen sijaan tuntuu juuri nyt olevan mahdotonta  äänestää.

Olipa hieno urheiluiltapäivä. Sain seurata oikein VIP -paikalta Veikkausliigan päätösmatsin, jossa Inter varmisti hopeamitalit Turkuun. Aurinko lämmitti katsomossa kuin elokuussa ja Inter esitti taidokasta ja aktiivista peliä; jyväskyläläiset panivat ansiokkaasti hanttiin. Melkkest turkulainen Baba Wusu oli vieraiden paras pelaaja.
Keskiviikkona oli väkeä koolla tuplaten. TPS:n mitalitoivo tämän vuoden liigassa pamahti pari minuuttia ennen pelin loppua yläristikkoon. Se sisään niin Turussa olisi hyvin mahdollisesti kanniskeltu sekä hopeita että pronsseja. Turku on monessa mielessä Suomen jalkapallopääkaupunki.

Aina joskus kuulee väitettävän, että samalle paikkakunnalle ei mahdu kahta jalkapalloseuraa, kahta radioasemaa, kahta teatteria. Kokemus kertoo toista. Paikallinen kipailu tuo eloa alalle kuin alalle. Usein se nuorempi on vikkelämpi, tämän huomaa vaikkapa Linnateatterin menestystä ja meininkiä huomioimalla.

Jalkapallomaailmassa Interin ja Tepsin taisto on synnyttänyt myös kaksi kovaäänistä fanilaumaa. Nuoruus on tietysti jonkinlainen puolustus typeryydelle, mutta silti haluan pappamaisesti muistuttaa, että  jalkapalloon sopii paremmin tietty herrasmiesmäisyys kuin rivo mölinä . Mutta mitäpä voi vaatia kannattajilta, kun ylistetty maajoukkuepelaaja  huutaa jäähyväisottelussaan  suoraan yleisölle: V###u s####na p####le!!

P.S. Oheinen pallo ei ole pallo ensinkään vaan myöhäinen hapero tai pilkuton nuori kärpässieni. Se löytyi toisen hienon urheilulajin parista. Kullavuoren kauniisiin maisemiin ja Karevansuolle pääsee hyvin merkittyjä polkureittejä pitkin kätevästi Ruskolta tai Raisiosta

Sisäfileetä, nakkeja, härkää, vasikkaa, munakas ja lihapullia. Sellainen oli Timo Toivosen muistelon mukaan Hämeenportin annos Vähän mutta hyvää.

Toivonen julkaisi tänä syksynä ansiokkaan kirjan Hämeenportin tarinoita. Vuonna 1963 avattu ja 2004 suljettu Hämeenportti oli legendaarinen yliopistoväen, taiteilijoiden, poliitikkojen ja vasemmistoon kallellaan olleiden kohtaamispaikka ja olohuone. E-liike Tarmolalle Hämeenportti oli ensimmäinen täysin anniskeluoikeuksin varusteltu ravintola. On suorastaan hämmästyttävää tässä nykyisessä juottolamaailmassa ajatella, että silloinen Teini oli tasan toinen joen itäpuolella sijainnut A-anniskelupaikka.

Hämeenportti ei ollut ensisijaisesti tunnettu ruuastaan, mutta ilmeisesti keittiö oli laadukas. On kiinnostavaa silmäillä kirjasta alkuperäisiä ruokalistoja, jotka ovat valikoimaltaan hämmästyttävän monipuoliset ja käännetty useille kielille – myös ranskaksi! 1960-luvulla ravintolassa käyminen oli harvinaista – siihen ei ollut ihmisillä varaa – ja monesti myös paheksuttavaa.

Hämeenportissa keskusteltiin, väiteltiin, rakastuttiin, pariuduttiin, erottiin, juovuttiin ja paranneltiin oloa. Itse kuulun ikäluokkaan, joka katseli Hämeeporttia lähinnä ulkoapäin räkä poskella talvihaalareissaan , ihmetellen ravintolan edessä värjöttelevää jonoa. Lapsuuteni kotikulmien ravitsemusliikkeessä kävi silti paljon tuttuja nimiä, kirjasta voi bongata vaikkapa tämän blogipalstan kirjoittajia ja kommentoijia. Hirmuisia skandaalejakin Toivonen kertoo. Kuten sen, että Armas Lahoniitty poistui kerran maksamatta. Arppu oli anteeksi pyydellen heti seuraavana aamuna maksamassa vahingossa unohtamaansa laskua.

Tapasin sattumalta kirjoittajan Turussa. Hän sanoi paikan kanta-asiakkaista jotakin olennaista: Monet Hämeenportissa istuneista oli lahjakkaita ja siksi myös sielunelämältään herkkiä. Moni heistä poistui keskuudestamme ennenaikaisesti alkoholin raunioittamina. Hämeenportti toimi myös muistotilaisuuksien näyttämönä.

Turkulaisessa kulttuurielämässä Hämeenportin asema oli kiistaton. Toivosen kirja on merkittävä kulttuuriteko. Itse asiassa ihmetyttää, miksi se ilmestyi vasta nyt. Hämeenportti kuten moni muu ravintola oli enemmän kuin ravitsemusliike. Kanta-asiakkaat muodostivat yhteisön – hämeenporttilaiset. Itse kuulun facebookissa yhteisöön ”Vietin nuoruuteni Kårenin jonossa”. Omaksi ja ystävieni olohuoneeksi tulivat 90-luvulla uudelleen avattu Teini sekä Kerttulin Kievari.

Ravintolahistorialla on aivan olennainen paikkansa kulttuuri-, paikallis- ja henkilöhistoriassa. Ja kiinnostavaa on aina lukea, mitä silloin syötiin. Taidanpa seuraavaksi valmistaa Hämeenportin erikoisvoileivän ja ennustaa, millon tässä retroa arvostavassa nykyajassa vanha Hämeenportti jälleen avaa ovensa.

(Kuva: Työväenmuseo Werstaan arkisto)

Kävin viikonloppuna Turussa kirjamessuilla. 20-vuotta täytänyt tapahtuma on ollut niin suuri menestystarina, että juhlavuoden kunniaksi Euroopan unionikin myönsi kaupungille kulttuuripääkaupunkitittelin. Näin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Seppo Lehtinen veisteli perjantai-iltana osuvasti. Vaan eipä tuossa paljon ollut liioittelua. Kari J. Kettulan elämäntyö kukoistaa. Innostunutta väkeä oli Messukeskus täynnä. Merkillepantavaa oli sekin, että useimmat paikalle ”pakotetut” koululaiset eivät malttaneet lähteä pois, vaikka olisivat saaneetkin.

Sain haastatella messujen päälavalla esikoiskirjailija Pekka Ruolaa. Kunnallisneuvos, kunnallis-, kulttuuri- ja urheilupäättäjä, yrittäjä ja melkein kaikessa mukana ollut ystäväni julkaisi syksyn alussa 590-sivuisen elämänkertajärkäleen. Kirja ei ole pelkkää Ruolaa, vaan paljon paljon muuta. Sujuvasti etenevässä teoksessa käydään läpi myös perhe-elämän vaiheita, suomalaista yrittäjähistoriaa, koulu- ja opiskelijamaailmaa, pesulatoimintaa, nuorkauppakamaria, jalkapalloa, jääkiekkoa, teatteria, kirjastoa, orkesteria, museoita, teollisuutta ja ennen kaikkea turkulaisuutta. Upean opuksen kertojana on Ruola, mutta päähenkilönä on kertojan intohimo: Turku. Suosittelen lämpimästi. Sitä paitsi kirja on lajissaan ainutlaatuinen: kukaan toinen kunnallisvaikuttaja ei ole Turussa vastaavaa kirjoittanut. Tuskin niitä kovin monta on muuallakaan kirjoitettu. Jääköön nyt kertomatta, että meillä oli katsomossa täysi yleisö.

Turun kirjamessut on tunnelmaltaan aivan omaa luokkaansa. Turusta idean pöllinyt Helsingin kirjamessut ei pysty samaan. Turusta suuret kustantajat loistavat poissaolollaan, omaksi häpeäkseen. Se on toisaalta Turun messujen onni. Intiimi tunnelma ja pienkustantamojen suuri osuus tekevät Turun tapahtumasta kaupunkinsa näköisen. Sivistyneen, kodikkaan ja vaitoehtokulttuureja esiin tuovan, undergroundia unohtamatta.   

Ostoskassiin menivät ainankin Rauno Lahtisen tekemä As. Oy. Albatrossin historiikki ja Naisten kaupunki – turkulaisten naisten historiaa, jossa yllätyksekseni sisäsivuilla on mummini Ruissalon rannalla kuvattuna. Timo Toivoselta ilmestyneen Hämeenportin historiikin unohdin hankkia, vaan enpä minä siihen kuppilaan koskaan ehtinytkään.

Tänään julkaistun HS-raadin lausuntojen perusteella Paavo Arhinmäki ”ravistelee kulttuuripiirejä”. Taiteen, tieteen ja muun yhteiskuntaelämän edustajat tuntuvat olevan ihastuksissaan uuden kulttuuriministerin linjauksista. Erityisesti näyttää kiehtovan Arhinmäen ajatus, jonka mukaan kulttuurin kynnystä tulee madaltaa.

Kulttuuriministerimme tarkoittanee mm. sitä, että maksuttomia ja ainakin nykyistä edullisempia kulttuuritapahtumia tarjoamalla kynnystä saataisiin madallettua. Kannatettava ajatus. Nyt täytyy kuitenkin kysyä, onko Arhinmäki ollut laisinkaan läsnä hallituksen budjettiriihessä. Eilen kun uutisoitiin seuraavaa:

Hallituksen sadan miljoonan euron säästölista kurittaa rajusti opetus- ja kulttuuritoimintaa, kertoo Nelosen uutiset. Säästöjä otetaan lähes kaikilta hallinnonaloilta, mutta opetus- ja kulttuuriministeriön alaan kohdistuu lähes 40 prosenttia niistä.

Nelosen tietojen mukaan valtionavustuksia karsitaan muun muassa museoilta, teattereilta, orkestereilta ja poliittisilta kansanopistoilta.

Mitenkäs pääsylippujen hintoja tuolla tavoin lasketaan? Vai palkattako taiteilijat esiintyvät jatkossa?

Kynnyksen madaltamiseen liittyvillä puheilla taitaa olla toinen tarkoitus. Arhinmäkeä nolottaa toimia myös ns. korkeakulttuurista vastaavana ministerinä. Futis- ja graffitikaverit eivät tajua, että mitä ihmettä se Paavo oikein nykyisin touhuaa. Oopperaa ja kaikkea omituista!

HS-raadin jäsenten kansaa kosiskelevista kommenteista kiinnittyy huomio erityisesti kansanedustaja Anna Kontulaan: ”Arhinmäki lähestyy kulttuuria takuulla eri näkökulmasta kuin viimeaikaiset korkokenkäministerit”.

Tämähän menee mielenkiintoiseksi. Minä en ole Stefan Wallinin nähnyt kulkevan kuin ihan tavallisissa läskipohjissa! Mikäli Kontula nyt kuitenkin tarkoittaa Steffiä edeltäneitä naispuolisia kulttuuriministereitä, niin jopas jotakin. Naisten asemaa, seksuaalisuutta sekä yhteiskunnan valtarakenteita kirjoissaan ja tutkimuksissaan käsitellyt Kontula näkee naispuolisen kulttuuriministerin varsinaisena stereotypiana. Anna Kontulan mukaan ”vasemmistolainen poliitikko korostaa ihmisten tasa-arvoista pääsyä yhteisesti rahoitetun kulttuurin piiriin”. Ensi vuoden budjetin luvut kertovat ihan jotain muuta. Mutta ne ovat vain lukuja. Kansanedustajanhan ei niistä tarvitse tietää mitään, kuten tamperelaisen kansan edustaja Kontula maanantain A-studiossa meille vakuutti.

Turkulaisia -näyttelyn avajaisissa torilla sain seurata/jouduin seuraamaan pienimuotoista kohtausta. Kahden ihonväriltään tumman nuoren adoptioäiti vaati kohtalaisen äänekkäästi perussuomalaisten  kansanedustaja Lauri Heikkilältä tekoja oman kannattajakunnan puhuttelemiseksi. Äiti kertoi, että ajan henki on se, että tummaa tyttöä neekeritellään ja huoritellaan kepeästi ja pojalle on annettu aikuisten oikeasti turpaan. Samassa tilaisuudessa ollut äidinkieleltään ruotsinkielinen naispuolinen kulttuurivaikuttaja puolestaan kertoi, että sveduttelu ja huorittelu ovat nykyään tuttuja hänenkin elämässään.

Heikkilälle esitetty vaatimus on aiheellinen. Vastuullisten perussuomalaisten poliitikkojen olisi juuri nyt selkeästi ja venkoilematta ilmoitettava, että ei omassa eikä muidenkaan porukoissa hyväksytä sikamaista käytöstä. Olisi todettava, että kunnioittava suhtautuminen kaikkiin ihmisiin ja ihmisryhmiin on juuri sitä  perussuomalaisuutta. Ilmoituksen vesittäminen sillä, että saman tien tuomitaan “enemmistöön kohdistuva syrjintä” vetää eleeltä mattoa alta. Nyt olisi hetki pysäyttää irralleen karkaava paha elämä.

Lauri Heikkilä tervehti vappupuheessaan Turun torilla työväkeä ja erityisesti työttömiä, pätkätyöläisiä ja muita ahdingossa eläviä. Perussuomalaisuudessa on annos uutta työväenliikettä. Se vaatii tuloerojen kaventamista, valtionyhtiöiden säilyttämistä yhteiskunnan ohjauksessa ja  herrasväen etujen leikkaamista. Ero vanhaan työväenliikkeeseen on kuitenkin raju. Tämä uusi liike on näet rujompi. Kun vanha työväenliike vaati kansainvälistä solidaarisuutta, tahtoo tämä uusi kansallista puhtautta. Vanha liike korosti sivistyksen ja itseopiskelun merkitystä, tämä uusi uskoo rahvaan viisauteen ja lähiöläisjärkeen. Vanha liitto julisti raittiutta ja jaloa käytöstä, uusi on lainannut maailmankuvansa Irwin Goodmanin ralleista.

Olen sairaslomalla ja  siis toimetonna. Olen ruvennut päivisin seuraamaan TV:stä luonto-ohjelmia. Minulla on lautasantenni ja kymmeniä kanavia. Luonto-ohjelmia tulee  runsaasti. Tosin olen huomannut, että pitkälti samoja ohjelmia tulee eri kanavilta. Mutta niitä on kiva seurata.

Nyt olen koukussa vielä alkavan viikon Italian ympäriajoon, Giro d’Italiaan. Seon kiehtovaa seurattavaa. Äijät saattava polkea yli 200 km päivässä kilpaa kolmen viikon ajan päivittäin vuoristoteitä ylös ja alas. Sunnuntain kisa kesti parhailtakin yli seitsemän tuntia.  He ajavat joukkueissa, jotka kantavat rahoittajan nimeä. Koko juttu on puhdasta ja avointa kaupallista touhua. Totta, pyöräilykilpailuun liittyvät huumeet ja lääkeaineet, mutta littyväthän ne hiihtoonkin. Viikonloppuna ajettiin Dolomiiteilla ja maisemat olivat huikeita.

Kiehtovinta koko asiassa on, että taktiikalla ja älyllä on niin suuri osuus menestykselle niin fyysisessä toiminnassa. Joukkueet ajavat joukkueina. Joidenkin tehtävänä joukkueessa on olla apumiehinä ja auttaa pääajajia voittoon.  Jotkut keskittyvät mäkiajoon, jotkut kiriin. Ja roolista tulee pitää kiinni. Apuajaja ei saa keskittyä voittamiseen.

Jotenkin lohduttavaa on sekin, että teiden varsilla innokkaimmat kannattajat ovat Kauppatorikunnossa. Riehuminen onkin siis eurooppalaista  menoa!

Lisää tätä herkkua on tulossa heinäkuussa kun ajetaan klassikkojen klassikko Ranskan ympäriajo.  Aion seurata joka päivä sikäli kun kuntoutusohjelmani sen sallii . Tämmöset jutut ovat sitä eurooppalaista kulttuuria enemmän kuin Euroviisut konsanaan. Suomi on tästä syrjässä. Tanskaan asti se on levinnyt, Tanskalaisia ajajia on tiimeissä, suomalaisia on kaksi, ilmeisesti apuajajien apuajajina.

Eikä se ole vain eurooppalaista. Samaan aikaan Giron kanssa ajetaan Kalifornian ympäriajoa, jota sitäkin Eurosport lähettää.

Kunpa joku panisi pystyyn vielä Tour de Baltic -kisan, Itämeren ympäriajon. Sen suuntainen kisa ajettiin muistaakseni neljä kertaa 1980-luvulla Simo  Klimscheffskijn ideoimana. Rahaahan se vaatii tolkuttomasti, mutta ei varmaan Giroakaan tappiolla pyöritetä.

Olen huono suomalainen. En ollut viikonloppuna millään torilla enkä edes pystynyt katsomaan loppuottelua kun Ruotsin ensimmäiseen maaliin asti. Olen kyllä vankkumaton penkkiurheilija lapsesta lähtien. 1950-luvulla, kun vielä oli Salpausselän kisojen lisäksi Puijon kisat, Ounasvaaran kisat ja ties mitä Porrassalmen hiihtoja, oli tapana että niitä selostettiin radiossa, Kun viidenkympin hiihto saatettiin  käydä kahtena lenkkinä, selostaja joutui rakentamaan ohjelman näkemättä hiihtäjiä kuin lähdössä, puolivälissä ja maalissa. Tiiliainen rakensi loistavan tunnelman väliaikojen perusteella. Niitä sitten alakouluikäisenä kirjasin vihkoon. Ikävä  kyllä vihko on hävinnyt elämän käänteissä.

Nyt en  pysty kuuntelemaan Mertarannan hölinää . Ikävä asia. Mikähän minua vaivaa, kun en liioin  pysty kokemaan koko maailmanmestaruutta kollektiivisena kansallisena ja isänmaallisena kokemuksenakaan enkä siksi kykene  osallistumaan juhlintaankaan. Ei vain loksahda. Voisiko joku selittää, mikä minua vaivaa.

En vaikka ainakin osittain  juhlamuodossa on kyse eurooppalaistumisesta. Satuin vuonna 1985 Barcelonaan iltana, jolloin Barca oli voittanut Espanjan cup-mestaruuden jalkapallossa.  Autot ajoivat  edes takaisin La Ramblaa torvet soiden ja liput liehuen.Siihen aikaan vielä katu oli myös autojen käytössä. Ihmettelin  suuresti menoa.Se oli ensimmäinen kokemukseni tästä juhlamuodosta. Mutta nyt se on täällä. Sovitaanko sentään, että Hornetin lento oli osa normaalia Ilmavoimien harjoitusta!

Viikonloppuna juhlittiin Suomessa toistakin maailmanmestaruutta. Ristijärvellä järjestettiin Kaisa Mäkäräisen maailmanmestaruusjuhlat. Kakkukahvit ja Kaisalle annettiin joku sininen kaapu. Naisten ampumahiihtoon osallistuu kilpailijoita suurin piirtein yhtä monesta maasta kuin jääkiekon mm-kisoihinkin, ellei useammastakin. Mutta meno oli vähän hillitympää Ristijärven juhlissa. Joku sosiologi tai Jutta Urpilainen  voisi todistaa, että taas uusi ilmentymä kansan jakaantumisesta kahtia.

Mutta yksi asia on muuttunut. Kun presidentti Kekonen palasi muistaakseni viimeiseltä Moskovan matkaltaan lentäen, hänen askeleensa petti viimeisellä laskuportaan portaalla. Tapaus tuli nauhalle, mutta sitä ei häveliäisyyssyistä ajettu ulos puoli yhdeksän uutisissa.Nyt se on u-yubessakin. Kun  nyt nuorten ja reippaiden kansallissankareiden valmentajan jalka lipesi ja valmentaja syöksyi päistikkaa kentän pintaan tapahtuma ajettiin ulos puoli yhdeksän uutisissa. Ainakin jälkimmäisessä lipeämisessä alkoholilla näytti olleenvankka osuus asiassa, saattoi olla edellisessäkin.

Eläköön avoin tiedonvälitys!