Naantalin tulipalon kuolonuhrit eivät päässeet talosta ulos, koska kolmikerros-lämpöikkunaa ei paniikkitilanteessa saatu tarpeeksi nopeasti rikotuksi. Palon tutkijat suosittelevat tuhansien samanlaisten ikkunoiden omistajia varautumaan hätätilanteeseen moukarein ja lyömään lasin rikki reunasta, ei keskeltä.

Autoradiossa kuulen lääkärin kertovan, miten sylilasten korvatulehdus on paras ehkäistä: vauvan ei pitäisi imeä maitoa äidin rinnasta tai tuttipullosta selällään, vaan pystyasennossa.

Hesarin kakkossivulla VTT:n tutkija kertoo, että Suomesta kyllä löytyy osaamista junien ja vaihteiden lämmittämiseen lumelta ja pakkaselta.

Jostain nettilehden pikkuartikkelista luen, että hammastahnan vaahtoa ei saa huuhdella suusta vedellä, jotta fluori suojaisi hampaita.

Eilen vietin vähiä hiuksiani nostattavan illan ruotsalaisen Svenska Dagbladetin journalistin ja menestyskirjailijan Mats-Eric Nilssonin kertoessa ruokateollisuuden elintarvikkeista, joiden monin tavoin vaarallisista lisä- ja korvikeaineista eivät aina edes ruoan tuottajat tiedä, myyjistä ja kuluttajista puhumattakaan.

Kuinka paljon arkipäivää helpottavia, elämäämme pidentäviä tai jopa kuolemaamme ehkäiseviä asioita pantataan, salataan, kielletään tai ei ymmärretä kertoa, jos kukaan ei huomaa tai osaa kysyä? Tarvitaanko vain harvoille itsestään selvien asioiden julki saattamiseen viiden nuoren kuolema tai journalisti, joka aurinkorannalla sattumalta tihruaa suosikkijäätelönsä E-numeroviritteisen tuoteselosteen? Mekö muka elämme informaatioyhteiskunnassa?

Kenen on vastuu? Kuka kertoisi meille?

Kertokaa, te Kannustelijat, lisää! Tiedättekö, mitä muut eivät tiedä? Tiedättekö, mitä haluaisitte tietää?

*****

Päivän uskomattomin uutinen: Mauri Antero Numminen täyttää ylihuomenna 70 vuotta!

Klassisen musiikin uraputkeni iloisimpia sivupolkuja on ollut tutustuminen tuohon mainioon taiteilijaan, joka sitä paitsi on mahdottoman mukava ja viisas ihminen. Apropos klassinen musiikki: M.A. kertoo Hesarin haastattelussa astelevansa nykyään mieluummin säveltäjänä tuolla omalla sivupolullaan: ”Hämmentävää tämä on minustakin, mutta nykyään oikeaa vastakulttuuria voi olla vain syvään yleissivistykseen perustuva korkeakulttuuri, jota ei tehdä minkään miellyttämiseksi. Ja sellaisesta on kova pula, sillä viihdyttäminen on ottanut vallan aivan kaikissa taiteissa.”

Dägä, Dägä, M.A.! Onnea!

P.S. Olisin laittanut juttuun Hesarin Ihmiset-osan haastattelusta nettilinkin, mutta en löytänyt – onko jollekulle sattunut silmään?

Kun aikoja sitten pyöritimme muutamia radioasemia, nousi niiden myötä paikallisiksi julkkiksiksi aika monta nuorta ihmistä. Yksi talon tavoista oli, että sellaiselle henkilölle yökerhon jonon ohittaminen tyylillä “ettekö tiedä kuka Minä olen?” oli suora irtisanomisperuste. Oli siis voimassa yleisohje, jonka mukaan omaa (vaikka sitten vähäistä) asemaa ei saanut käyttää yksityisen edun ajamiseen.

Jäin miettimään tätä Matti Vanhasen ajettua pääministerillisen tykistönsä asemiin sen tuloksena, että oman kaupan hyllystä ei löytynyt Valion kalliimpaa kotimaista maitoa vaan Arla-Ingmanin halvempaa kotimaista maitoa ja sen rinnalla vielä halvempaa ruotsalaista. Hokki- Elanto käänsi väliintulon johdosta maitojunansa ja Valio kiitti.

Voidaan tietysti sanoa, että M.Vanhanen oli blogissaan yleisellä kuluttajan asialla. Väkisin hiipii mieleen, että olisi sittenkin kannattanut noudattaa varovaisuutta. Voin vain kuvitella, millainen meteli nyt nousee, jos ensi vaaleissa huomataankin Valion antaneen kannatusilmoituksia Keskustan tai Vanhasen julkaisuihin. Ei olisi uskonut Vanhasen antavan näin helppoja aseita vastustajien käsiin, vallankin kun kyseessä ei ole ihan mikään politiikan maitoparta.

Petu Lahesmaa palautti oivallisesti  mieleen Turun kunnallispolitiikan siltapuolueet ja ankaran keskustelun ja väännön aikanaan. Myllysilta voitti ja myllysiltapuolue voitti. Englantilainen sanoisi näpsäkästi, että “cross-party coalitions”, suomeksi kömpelömmin puoluerajat ylittävät yhteenliittymät, syntyivät turkulaisittain harvinaisella tavalla.

Mitä siltapololle nyt tapahtuu?   Sortuuko se, annetaanko sen sortua vai miä tehdään? Asia on turkulaisen poliittisen kulttuurin kannalta äärest mielenkiintoinen. Nousevatko siltapuolueet tuhkasta?

Turkulaisen poliittisen kulttuurin piirissä vuosikymmeniä asuneena (ei vielä kumminkaan 50 vuotta, latojan huom.) voi olla jokseenkin varma, että siltapuolueet nousevat kuin haamut muistojen yöstä. Myllysillan romahtamista ei ole ymmärtääkseni kirjattu Turun hallitusohjelmaan, joten kenttä on auki.  Hetimmiten syntyy rintamalinjoja kysymyksen “mitä ny tehrä?” ympärille. Lopputulos arvatenkin on, että ei mitään kovinkaan äkkiä.

Minkälaisen kannan kaupungin johtava tiedotusväline ottaa? Mutta onko sillä merkitystä? Tilanne on nyt tiedotuksellisesti kokonaan toisenlainen, kuin 1970-luvulla. Nyt on avaruus täynnä blogeja ja facebookeja. Keskustelufoorumeita on valtava määrä. Nyt mitataan ensimmäisen kerran turkulaisen sosiaalisen median (mitähän sekin oikein tarkoittaa?) voima ja merkitys.

Tämän median merkityksestä kertoo, että milloinkaan aikaisemmin muistini mukaan ei Valimossa ole viikonlopun aikana ollut niin paljon kävijöitä kuin nyt. Kannuvalimo tuntee vastuunsa ja osallistuu keskusteluun jatkossakin.

Mutta voihan käydä niinkin, että syntyy  Myllysilta -liike, joka ylittää puoluerajat ja pakottaa politiikan päättäjät hakemaan sitä yhteistä hyvää.  Jospa katastrofi saakin aikaan Turku-hengen ja ratkaisua haetaan yhdessä ja yhteistyöllä. Katastrofi ja häpeä voivatkin avata Turussa uuden poliittisen kulttuurin kansalaiskeskustelun paineen alla. Näin joskus käy.

Kuten Islannissa viikonloppuna: kaikki yhdessä rintamassa brittien ja hollantilaisten, noiden historiallisten imperialistien, vaatimuksia vastaan. Siltarintama voi olla myös turkulainen Tea Party, joka pakottaa olemassaolollaan puolueet arvioimaan toimintaansa.

”Kun nainen kieltäytyy silittämästä tai siivoamasta, voisi karrikoidusti sanoa, että suhde vetelee viimeisiään” ja ”Tasa-arvo ei minusta ole sitä, että kohdellaan toinen toistaan täysin samalla tavalla. Nainen on niin fyysisesti, psyykeltään kuin tunne-elämältään aivan erilainen kuin mies. Tämän vuoksi naiset pärjäävät usein huonommin myös johtaja-asemissa: he käyttävät tunteita vääränlaisissa tilanteissa, jolloin tunne menee usein järjen edelle.”
Esko Kiesi, 59v, Audi Finland

Ensinnä: harmittaa, etten kirjoittanut tätä jo viikko sitten.
Toiseksi: kyllä, seuraan aktiivisesti myös naistenlehtiä, kuten muutakin mediaa.

Sain viime viikolla käteeni tavallista ohuemman Anna-lehden. En huomannut siinä mitään kummallista. Kauniita ihmisiä kannessa ja ihan peruslayout.

Lukemaan ryhdyttyäni huomasin, että kyseessä onkin mainostoimiston ideoima erikois-Anna mainostajille, mainos- ja media-alan ihmisille. Jutut olivat Annan juttuja, mutta tehty alan ihmisistä. Niinpä sivuilla esiintyi kantta myöten mainostoimiston johtajaa, markkinointi- ja viestintäjohtajaa ynnä muuta väkeä. Ja Audin myyntijohtaja Esko Kiesi.

Nyt Esko Kiesin haastattelusta on noussut iso haloo, eikä suotta. Normaaliin journalismiin kuuluu, että jos jokin haastateltava on sovinistisika, hänestä kirjoitetaan juttu, jossa ominaisuus ilmenee. Nyt kyseessä oli mainos, jonka tavoitteena oli tietenkin se, että Audi käyttäisi Yhtyneiden kuvalehtien lehtiä mainosvälineenä, erityisesti tietenkin Annaa. Eikä ole epäilystä, etteikö haastateltava olisi hyväksynyt tekstiä.

Siksi myyntijohtajan lausunnot miten  hän käyttää naista, vertaa naista auton ominaisuuksiin ja kertoo mitä ei siedä naisessa saavat ihan tavallisilla arvoilla varustetun lukijan karvat nousemaan pystyyn. Siihen ei tarvita edes feministiä.

No, muu media on palkinnut myyntijohtaja Kiesin puheet tänään Hesaria, Yleä ja iltapäivälehtiä myöten. Mitenkähän VV-auto palkitsee Kiesin?

Siis mikä peli? No tietenkin hallituksen arvonlisäveroarvonta! Hallitus pääsi yllättäen yhteisymmärrykseen koko paketista. Oikea rivi on 22-12-8, joka kuitenkin muutetaan ensi heinäkuun alussa muotoon 23-13-9.

Pakettiin sisältyy yksi merkittävä asia, ravintolaruoan veron laskeminen 13 prosenttiin, samaan kuin elintarvikkeet nousevat heinäkuussa. Hieno juttu, lopultakin! Voisihan tuota vielä repostellakin, vaan kannattaako.

Ratkaisu on luova ja onnistunut kun kaikki saivat haluamansa, kukaan ei menettänyt kasvojaan ja uusia maksuvälineitä keksittiin karkista ja limusta. Kuin kruununa kaikelle tälle opposition Jutta Urpilainen toteaa: ”Hölmöläisten hommaa!”.

Ruoka on pysynyt ja tuntuu pysyvän otsikoissa. Veron jälkeen peli liha- ja kalatiskeillä on puhuttanut. Lukekaapa aiheesta kolumnini tämän aamun Hesarista.

Ikävä juttu on myrkkysienien syömistapaukset. Ehkä itsestään selvää asiaa ei korosteta tarpeeksi, niiden kanssa ei ole leikkimistä.

Kun luin viime viikon perjantain Hesarista nimimerkillä ”Asiakkaiden ja paremman laadun puolesta” laaditun mielipidekirjoituksen ”Tuoretiskillä myydään surutta vanhaa kalaa”, tajusin oitis, että tästä nousee vielä haloo. Kun lehti vielä poikkeuksellisesti – ja ymmärrettävästi – julkaisi jutun nimimerkillä, olin varma, että taustakin on varmistettu.

Reaktioita asiaan ei tarvinnut kauan odottaa. Jo seuraavana päivänä asiasta sai lukea lisää niin päivälehdistä kuin myös netistä.

Myös keskustelu alkoi vyöryä. Ilta-Sanomien keskustelupalstalla on aiheesta tätä kirjoitettaessa lähes viisi sataa kommenttia. Yksi synkkä asia yhdistää niitä: samanlaista tapahtuu kaikkialla. On tapahtunut aina ja tapahtuu vieläkin.

Huominen Turun Sanomat tulee nettisivujensa mukaan kertomaan kaksi tarinaa Turun seudulta.

”Nonnih, tätähän minä aina olen sanonut, vanhaa kalaa!” Näin voisin tuulettaa, sillä on ollut huolissani kalan myynnistä aina ja saanut tarkasta syynistä huolimatta vanhaa kalaa ja vanhaa lihaa ostoskärryyni. Eivätkä ne ole vanhentuneet omassa kylmäketjussani.

Mutta en tuuleta, vaan olen murheellinen. Murheellinen, että tällaista tapahtuu. Ja murheellinen siitä mitä seuraavaksi tapahtuu.

Vaikka Evira alkaisi painattaa minkämoisia laatutarroja kauppojen oviin, palvelutiskitoiminta kaupassa kuolee lopullisesti. Nyt on hyvä syy lopettaa kallis palvelu. Asiakkaitten luottamus on tapettu ’muiden vastuuttomalla toiminnalla’.

Se olisi todellinen sääli ja takapakki kehityskululle, jota aika ajoin on ollut nähtävillä. Suomessa nimittäin on edelleen hyviä palvelutiskejä, tuoretiskejä, joilla itsekin asioin mielelläni.

Olisiko sama lääke hyvä kuin vaalirahasotkujen selvityksessä: nimet esille?

Pressikortin kolmekymmentä vuositarraa päällekkäin. Puolentoista millin pino seikkailuja.

Elokuun kahdeksantena 1979 päivätty Suomen Arvostelijain Liiton kortti jäsenelle numero 539. Se oli kova sana 21-vuotiaalle opiskelijalle. Mutta toki sen verran olin jo Facit Privat -kirjoituskoneellani saanut aikaan, että vaadittavat ammattilaissuosittelijat olivat löytyneet jäsenhakemukseen. Neljällä kielellä nahkakantisessa, tyylikkäästi avautuvassa kortissa seisoo: “Est membre de SARV, l’organisation professionelle des critiques finlandais”. Siis ammattilainen oli tullut minustakin.

Koululainen-lehdestä ja Helsingin liikennelaitoksen Ajopeilistä alkoi kirjoittaminen jo keskikouluaikoina. Musiikkikritiikkiä pääsin harjoittelemaan perustamassani Synkooppi-lehdessä, Helsingin yliopiston musiikkitieteen opiskelijoiden yhä 31 vuoden jälkeen aktiivisesti ilmestyvässä aviisissa. Sieltä olikin sitten lyhyt askel Rondon toimituskuntaan (mm. Kaija Saariahon ja Esa-Pekka Salosen seuraksi), monivuotiseksi kirjoittajaksi ja toimitusneuvoston jäseneksi. Samoihin aikoihin avautui ovi myös Fabianinkadun radiotaloon (ja myöhemmin Pasilaan) Yleisradion musiikkiohjelmien aktiiviseksi avustajaksi.

Ensimmäinen varsinainen musiikkiarvostelijan pesti tuli Savonlinnan valtalehdestä Itä-Savosta, jonne ihana kulttuuritoimittaja Oiti Kotamo minut poimi Oopperajuhlakuorosta, Synkooppi-lehteen tutustuttuaan. Monta kesää arvostelin oopperajuhlien konsertteja kunnes minut ehkä haluttiin vaientaa – sain nimittäin kutsun ryhtyä juhlien pressipäälliköksi. Pääkaupungin kuulumisia ja välillä ulkomaanraportteja kirjoittelin Itä-Savoon vielä monta vuotta. Pian legendaarinen Salzburgin-ritari Pentti Ritolahti kiskaisi minut arvostelijaksi Kotimaahan – kunnes kritiikkini kasvoi niin itsekritiikittömäksi, että se ei enää sopinut arvokkaan lehden profiiliin. Kriitikon uran huippu lienee ollut Hesarin hirmuisen Seppo Heikinheimon pyyntö ryhtyä valtakunnan päälehden musiikkiarvostelijaksi. Monasti elämässäni en ole tuntemattoman seikkailun kutsuessa epäröinyt, mutta tuolloin Finlandia-talon B-parvella ymmärsin kieltäytyä kunniasta. Ystävien säilyttäminen tuntui tärkeämmältä kuin maine ilman mammonaa.

Sittemmin musiikin hallintotyöt imaisivat minut, ensiksi Lahteen kuudeksi vuodeksi, sitten Tukholmaan ja lopulta Turkuun. Kirjoittaminen on kuitenkin jatkunut koko ajan; Filharmonikkojen kotisivujen musiikkilehteenkin ehdin rustata yli tuhat juttua! Kuinka lyhyiltä vuosikymmenet nyt tuntuvatkaan – ja samalla pitkiltä tuntiessani kirjoittamisen teknisen kehityksen etusormenpäissäni. Kirjasimia varren päässä heittäneen Facitin jälkeen oli pakko sopeutua ensin sähkökirjoituskoneisiin, sitten fakseihin, 1980-luvun puolivälissä Joensuussa tekstinkäsittelylaitteisiin ja viimein tietokoneisiin ja sähköpostiin. Tunnen itseni vanhanaikaiseksi, kun kirjoittaminen tuntuu edelleenkin käsityöltä. Ja ihanalta.

Sain silloin tällöin kunnian istua Finlandia-talon sinfoniakonserteissa professorini Erik Tawaststjernan vieressä, muistaakseni permannon kahdeksannella rivillä, aivan keskellä (hän kätteli rivinsä jokaisen istujan matkalla omalle paikalleen). Kerran lavalla oli nuori pianosolisti, joka ei ramppikuumeeltaan yltänyt parhaimpaansa. Kysyin kiinnostuneena Erikiltä väliajalla, mitä hän piti esityksestä. Hän analysoi nuorukaisen murskaavasti – ja jatkoi sitten oma ominainen pilkkeensä silmäkulmassa: “…mutta enhän minä NIIN voi kirjoittaa!”. Ja lehdessä ilmestyikin sitten hieno analyysi teoksesta ja ystävälliset sanat pianistin tulevaisuuden mahdollisuuksista. Ehkä tuo tapahtuma opetti minulle, että ei kannata ryhtyä kriitikon uralle. Valitsinkin sitten ammatin, jossa on ollut erinomainen mahdollisuus auttaa ja kannustaa monia nuoria lupauksia aina kansainväliselle huippu-uralle asti.

Kolmekymmentä vuotta olen siis maksanut jäsenmaksua velvoitteesta arvostella. Mutta pelkkää iloa kortista on ollut, varsinkin eri puolilla maailmaa. Erinäköisiltä lippuluukuilta tai lehdistötoimistoista olen saanut arvostelijalipun lukemattomille festivaaleille, oopperaan, konserttiin, taidenäyttelyyn, museoon, teatteriin ja vaikka mihin, kunhan vain olen kehdannut pyytää. Aikaisemmin sai pressikortilla 50% alennuksen busseista ja junista sekä Finnairin lennoilta. Nykyään alennus on vähäinen ja lipussa lukee usein “eläkeläinen”.

Sitä en kuitenkaan vielä tunnusta. Ohjatkoon minua siis Kannuvalimossa edelleen pressikortin velvoite: “Ist ein Mitglied des SARV, der berufsmässigen Vereinigung der finnischen Kritiker.”

Eilen oli tärkeä päivä. Puolentoista vuoden uurastus palkittiin kun uusi ruokakirjamme Mojo saatiin käteen.

Siis kenen meidän? Niinpä: tekijöinä ovat itseni lisäksi tietenkin Antti Vahtera ja uutena jäsenenä Iiro Rantala.

Kun aloimme Antin kanssa suunnitella menestyksekkään Skandimanian jälkeen uutta kirjaa, päätimme, että se on ihan jotain muuta mitä ennen on nähty. ”Kytketään siihen musiikki ja viedään nettiin”, päätettiin. Silloin syttyi lamppu jazzista ja Iirosta.

Teema Mojo aukeni musiikin kautta, vaikka se on terminä myös ruokaa, magiaa ja ties mitä.

Tehtiin värikäs kirja täynnä kiinnostavaa ruokaa, jossa jokaisessa annoksessa on jokin juttu, mojo. Mukana on soittolistoja, nuotteja, matkakertomuksia ja huulenheittoa. Netissä voi ladata musiikkia, katsoa videoita ja nauttia esimakua resepteistä.

Ensi-innostus markkinoilta lupaa hyvää, saa nähdä mihin päästään. Se ratkaisee myös strategiamme tuleviin kirjahankkeisiin, onhan tämä nyt jo kymmmenes kirjamme.

Huomenna kuitenkin huudetaan ilosanomaa Turun taiteiden yössä Turun Kansallisessa kirjakaupassa klo 18.45. Se on mukavaa puuhaa.

Mojon nettisivut aukenevat huomenna.

Töihin totutteleminen ja tietysti  työhönpalaamisviikkon kuuluva lämmin sää ovat vieneet energiaa siinä määrin, ettei Kannu ole päivittynyt taaskaan. Pahoittelut siitä.

Uusi media on aina mielenkiintoinen asia. Erityisen mielenkiintoinen siksi, että sillä eri tilanteissa tarkoitetaan aina eri asioita. Ei ole pitkääkään aikaa kun mainostoimistoissa yms. markkinointiviestintäpalveluita tarjoavissa yrityksissä kutsuttiin nettipalveluita tekeviä ihmisiä ties millä uus-nimikkeillä.

Internet ei enää todellakaan ole mitään uutta kenellekään, vaikka sen tultua laajempaan jakeluun vähättelijöitä riitti.

Uutta mediaa ovat nyt muiden muassa erilaiset nk. sosiaaliset mediat; Facebook, Linked in, Twitter, jne. Jokainen aktiivisessa (työ)elämässä mukanaoleva kohtaa ne jossain muodossa. Tulee kutsuja, muu media kommentoi. Pitää tietää.

Helppo ratkaisu on päättää pysyä koko touhun ulkopuolella. Vähätellä ja sanoa, ettei niistä mihinkään ole. Muistan samanlaista kommentointia kun henkilökohtaiset tietokoneet tulivat, samoin kun sähköposti yleistyi: ei faksia mikään voita. Eikä voitakaan, salaisuus säilyy ihan eri tavalla kuin verkossa toimiessa.

Touhun ulkopuolella ei vaan voi eikä pidä olla. Pitää olla herkkänä ilmiöille, hypätä mukaan, jos siltä tuntuu.

Olen saanut runsaasti kutsuja Facebookiin, samoin Linked in:iin.  Olen käynyt ottamassa selvää asioista, laatinut profiilit ja vastannut muutamiin kutsuihin myönteisesti.

Loman viime päivinä selvitin Twittersiä. Laadin sinnekin oman profiilin.

Blogit, jollaista nyt päivitän, nähtiin uhkana päivälehtimediassa. Mutta mediat lähtivät, ihan hyvä, mukaan. Ja näkyvät New York Timesit sun muut maailman valtamediat Twittersissäkin.

Mihin tämä kaikki johtaa? Mikä on tulevaisuus? Siksi kaikkea pitää seurata herkeämättä, jos aikoo olla pelissä mukana.

Masentavaa oli tänään lukea, ettei suomalaisia äidinkielenopettajia kiinnosta pätkääkään se mediamaailma, jossa oppilaat elävät. Sillä siellä on myös tämän päivän arkikieli.

Turun Sanomat oli taas viime lauantaina kutsunut edellisen vastaavan päätoimittajansa Raimo Vahteran kirjoittamaan yläkerran kolumnia kun uutta vastaavaa ei ole ollut näköpiirissä.

Jutun aihekin oli ehkä tilattu: tulla vähättelemään internetin merkitystä nykyisessä tiedonvälityksessä. Aihe onkin  Turun Sanomien kannalta ajankohtainen kun takana on pari viikkoa sitten julkistettu sensaatiomaisen kehno uusi internet-sivusto.

Journalismin perään emerituspäätoimittaja myös kuuluttaa. Journalismia tapaa painetussa päivälehdessä, ei esim. netissä, jonka synonyymina hän sekavasti käyttää blogia. Ja blogithan vain harvoin ylittävät uutiskynnyksen, hän toteaa. Uutiskynnys taas on noteeraus painetussa päivälehdessä, lukee riveillä ja niiden välissä.

Vahteran löpinää voi lukea täältä, vaan ei kommentoida. Ymmärrettävästi.

* * *

Aito journalisti löytää olennaisen, ei kai muuta voi sanoa Taloussanomien ingressistä, jossa uutisoitiin Samu-Jussi Kosken irtisanoutumista Marimekosta:
”Marimekon taiteellinen johtaja ja suunnittelija Samu-Jussi Koski, 33, eroaa. Kosken tilalle nousee tämän kevään laukkumalliston tekijä. Mallisto sisältää kohutun Jenni-laukun, jota puhemiehen rouva käytti valtiopäivien avajaisissa ennen kuin laukku oli tullut virallisesti myyntiin.”

Kannuvalimo jää jännityksellä odottamaan uutista vaikkapa Jutta Urpilaisesta, jota vastaavalla logiikalla kutsutaan puolueen puheenjohtajaksi, jonka kunnallisvaaliehdokas juuri vangittiin Suomen rikkaimpiin kuuluvan suvun jäsenen sieppauksesta.

* * *

Valehtelemisesta politiikan keskeisenä työkaluna tähän voisi myös kirjoittaa, mutta ehkä toisella kertaa. Onhan Juhannus, Suomen lipun päivä, juuri käsillä.