Hyvää Uutta Vuotta. Bloggailussa on ollut taukoa, kun aikaa on kulunut myrskytuhojen korjailussa. On itse asiassa tuntunut ihan mukavaltakin kiskoa Stihl käyntiin ja pilkkoa tuulenkaatamia ikikuusia pölleiksi. Kymmenen kilometrin päässä kauppatorilta oltiin pari päivää ilman sähköä. Se riitti muistuttamaan, että suurin osa päivittäisistä askareista on sähkön varassa. Käsi kävi turhaan katkaisijoilla tosi usein. Tapaninpäivän ilta kynttilää poltellen ja patteriradiota kuunnellen oli pitkä. Kännykästä katosi kenttä, sitten hyytyi akku.
Kun viime vuoden päätteeksi saatiin aikaan päätös yhteisestä yle-verosta, päätöstä perusteltiin julkisen palvelun autuudella. Patteriradiosta ei sitä palvelua kuulunut. Alueen toimitus oli ansaitulla joululomalla. Ajattelin, että maksaisin yle -veroa paljon auliimmin, jos olisi olemassa hälyjärjestelmä: tarpeeksi merkittävän paikallisen tapahtuman vuoksi vetäisi päivystysvuorossa oleva pikku porukka (juontaja ja pari repparia) takin niskaan, alkaisi nostaa tuplatuntipalkkaa ja välittää tietoa siitä, mistä saa vettä, koska linjankorjaaja saapuu, miksi hätäkeskus ei vastaa…

Kimmo Sasi onnistui pääsemään lehdistön ykköshaukuttavaksi ilkeiltyään, ettei ymmärrä, miksi “Moskan” tilausmaksun pitäisi olla vapaa arvonlisäverosta. Samaan syssyyn tuli moitahdettua suomalaisten “paikallislehtien” toimituksellista tasoa. Jos haluaa oikeaa tietoa, täytyy kuulemma katsoa Financial Timesia (joka ei ole demarilehti vaikka onkin painettu vaaleanpunaiselle paperille).

Sasi voi olla kovinkin älykäs mies, mutta viisas ei ole se, joka sorkkaisee lehtitalojen toimituskerroksissa versovien mimosien hipiää. Olisi heti pitänyt ymmärtää, että parkumiselle ei tule loppua. Varsinkaan tämän aiheen ympärillä; nahkakalusteisissa huoneissa viihtyvä talousjohto kun on kerrankin samaa mieltä toimitusten kanssa: verottaa saa kaikkia muita mutta ei meitä.

Sasi saattoi osua kiusallisen oikeaan kohtaan Moska (tarkoitti tietysti Seiskaa) -kysymyksellään. Verovapaus on koskenut ihan kaikkia tilattavia lehtiä Kanavasta Kalleen, Hesarista Hevosurheiluun. Jotta lehdet voitaisiin verotuksellisesti asettaa sisällön perusteella eriarvoisiksi, olisi jonkun osattava sanoa, mikä on merkittävää tiedonvälitystä, mikä ei. Monen mielestä Kalle hakkaa Kanavan kuusi nolla ja Hesari on Hevosurheiluun verrattuna vähemmän turvallinen.

Paikallislehdistä puhuessan Sasi taisi syyllistyä käsitesekoiluun; hän tarkoitti todennäköisesti moittia maakuntalehtien taloussivujen ohkaisuutta. Olen haastatellut muutamaa finanssialan ammattilaista  ja vähän sasimaisesti on suomalaista talousjournalismia usein  kommentoitu. (Euroetanan blogia on muuten kehuttu).

Paikallislehdistöstä puhuttaessa tarkoitetaan yleensä tilattavia pienempien alueiden lehtiä, hyvinä ja palkittuina esimerkkeinä Rannikkoseutu, Kunnallislehti, Turun Tienoo ja muut alueaviisit. Oma kokemukseni on se, että lukijoiden kannalta tärkein, läheisin  ja kiinnostavin tieto saattaa löytyä juuri näiden ulkoisesti hieman vaatimattomampien juklkaisujen sivuilta.

Kiinnostus kuntavaaleja kohtaan on kansan keskuudessa paria edelliskertaa korkeammalla.

TNS Gallupin yhdessä neljän suurimman puolueen kanssa tekemän Puoluebarometri 2011:n mukaan peräti 60 prosenttia äänestysikäisistä sanoo käyttävänsä varmasti ääntään ensi vuoden lokakuun vaaleissa. Tämä ennustanee samaa, kuin eduskuntavaalien alla lisääntynyt kiinnostus: perussuomalaisten kannattajat aikovat käydä äänestämässä.

Luin lentokentällä Kuntalehdestä (siellä sitä jaetaan ilmaiseksi, että edes joku lukisi) perussuomalaisen kansanedustajan Lea Mäkipään näkemyksiä puoleensa kuntapolitiikasta. Mäkipää entisenä SMP:läisenä on ollut yli 30 vuotta valtuutettuna Kihniöllä. Yhtenä harvoista täyspäisistä (?) PS:n kansanedustajista hänen näkemyksensä olivat ihan vakavasti otettavia. Aivan eri asia on sitten, miten puolue ja Soini ikinä kykenevät kaitsemaan laumojaan eri kunnissa, kun ei se onnistu eduskunnassakaan.

Mäkipään perussuomalainen kuntapolitiikkaa lähtee ajatuksesta, jonka mukaan valta on siirtynyt valtuutetuilta ylikunnallisille kuntayhtymille, elitistisille kovapalkkaisille virkamiehille ja pienten piirien kabinetteihin. Pienet ja elinvoimaiset kunnat pyritään kuristamaan hengiltä ja pakkoliittämään suurkunniksi. Syrjäalueiden palvelut lopetetaan.

Kyllä noiden uhkakuvien viljelemisellä ääniä saa. Kysymys kuuluukin, kumpi on kuntaliitossanomassaan uskottavampi, Keskusta vai perussuomalaiset. Päätösvallan palauttaminen kaikissa asioissa valtuutetuille on mahdotonta nykymaailmassa. Valtuutettujen touhutessa pienten nippeliasioiden kimpussa, jäisi suurten linjaratkaisujen tekeminen entistä varmemmin virkamiehille. Pieniä päätösasioita on tietysti helpompi hahmottaa.

Perussuomalaisilla on edessään tuskainen kunnallispoliittinen korpitaival joka tapauksessa. Valtakunnallisilla tai EU-poliittisilla teemoilla, rotu- ja homovitseillä ei paljon ole käyttöä Oripään kunnanhallituksen tai Taivalkosken koululautakunnan kokouksissa. On oikeasti oltava jotakin mieltä hyvin kirjavasta joukosta asioita ja saatava muidenkin ryhmien luottamusta osakseen. Hömppä- ja vakavampikaan media ei ole avittamassa perussuomalaisia kunnallispoliitikkoja siten, kuin se on auttanut Soinin poppoota täysin ehdoitta tähän saakka valtakunnallisella tasolla. Neljän vuoden takaiseen verrattuna perussuomalaiset saavat joka tapauksessa vaalivoiton. He eivät vain tee sillä mitään.

Pahoitin mieleni kun eilen illalla asetuin vasiten katsomaan Moskaa. En muista että YLE olisi mitään produktiotaan niin rankasti buffannut. Ohjaaja on vuolaasti kehunut käsikirjoittajaa ja päinvastoin. Krista Kososesta on näyttviä juttuja lähes joka lehdessä mukaanlukien viikonlopun Hesari.

Pahoitin mieleni aluksi siitä, että valokuvaajan sukunimeksi oli annettu Halikko. Eikö Tervo tosiaan keksinyt muuta iskevää nimeä? Valinta loukkaa vanhaa halikkolaista. Ensin tapetaan historiallinen kunta ja sitten nimi otetaan tämmöiseen käyttöön, annetaan skandaalilehden valokuvaajalle.

Mutta erityisesti pahoitin mieleni itse ohjelmasta. Se oli ennakkorummutukseen nähden todellakin pettymys.Se on  moskaa. En huomannut siinä yhtään uutta draaman elementtiä.Ehkä on niin, että jos jos 0saa kirjoittaa proosaa, osaa myös tuottaa hyvän draaman käsikirjoituksen.Tai jos on hyvä ja luova näyttelijä, on myös hyvä ohjaaja.

Tietysti olisi väärin tuomita produktio ensimmäisen osan perusteella. Pettymystä lisäävät valtavan ennakkorummutuksen luoma odotukset, joita lopputulos ei vastaa. Nyt vaan odotellaan ensi pyhää ja toista jaksoa.Laittaisivat tämän valokuvaajan vaikka naimisiin ja ottamaan miehensä nimen. Vaikka Länsi-Turunmaa!

En ole koskaan kunnolla osannut käyttää muita tietokoneita kuin Apple/Macintosh -pönttöjä. Ensimmäinen läheinen suhde syntyi Radio Sataan ostettuun kottaraispönttömalliin, jolla sai paitsi väännettyä tekstiä ja tehtyä kuulijalukuja kuvaavia pylväsdiagrammeja, myös pelattua tosi pahasti koukuttavaa Crystal Quest -peliä. Olin Microsoftille raivoissani, kun asiakirjat piti tallentaa jollain kummallisella äxyxc.doc-tietopuulla, jonka jälkeen kirjoittamaani tekstiä ei löytynyt. Kun Applella kirjoitti kirjeen äidille, sen nimeksi annettiin “Kirje äidille” ja se vedettiin hiirellä laatikkoon, jonka nimi oli “Kirjeet”. Sen ymmärsi humanististen tieteiden kandidaattikin. Työpöydälläni on nyt kai jo ties kuinka mones Apple -kotikone, tätä naputan iBookilla ja yöpöydällä odottelee illan surffailuja  iPad, joka lopulta on se vehje, jolla viitsii tallentaa,  katsella ja kavereillekin näyttää itse otettuja valokuvia. Sen myötä diaprojektori ja filmikamera menivät lopulta museoon.

Visa Nurmen kanssa vaihdettiin ajatuksia tällä palstalla vuosi ennen kuin iPhone tuli markkinoille. Olimme molemmat vakuuttuneita siitä, että tulossa on lopultakin käsipuhelin, joka on hyvän näköinen, hauska ja helppo käyttää ja ominaisuuksiltaan ylivoimainen. Olimme siis Apple-uskovaisia.

Usko osui oikeaan, iPhone on juuri sitä, mitä uumoilimme. No, yksi pieni puute kapulassa on. Sen kanssa ei oikein voi soittaa. No, tietysti voi ja soitan, mutta puhelimena vehje on  raivostuttavan epävakaa. Katkeilee, pätkii, temppuilee. Voihan olla, että haukun väärää puuta: ehkä se on Sonera, joka ei saa kenttäänsä kantamaan (vaikka masto näkyy ikkunasta). Niin uskoo Apple-uskovainen.

Yrityksiin sitoutuminen on mielestäni tyhmää varsinkin silloin, kun kyseessä ei ole oma yritys. Siitä huolimatta suhteesta Apleen on tullut henkilökohtainen. Ja siksi uutinen Steve Jobsin kuolemasta teki murheelliseksi melkein kuin kyseessä olisi ollut oikeasti tuttu ihminen.  Samanlaisia tuntoja näköjään sinkoilee verkkokeskusteluissa muuallakin.

Tänään julkaistun HS-raadin lausuntojen perusteella Paavo Arhinmäki ”ravistelee kulttuuripiirejä”. Taiteen, tieteen ja muun yhteiskuntaelämän edustajat tuntuvat olevan ihastuksissaan uuden kulttuuriministerin linjauksista. Erityisesti näyttää kiehtovan Arhinmäen ajatus, jonka mukaan kulttuurin kynnystä tulee madaltaa.

Kulttuuriministerimme tarkoittanee mm. sitä, että maksuttomia ja ainakin nykyistä edullisempia kulttuuritapahtumia tarjoamalla kynnystä saataisiin madallettua. Kannatettava ajatus. Nyt täytyy kuitenkin kysyä, onko Arhinmäki ollut laisinkaan läsnä hallituksen budjettiriihessä. Eilen kun uutisoitiin seuraavaa:

Hallituksen sadan miljoonan euron säästölista kurittaa rajusti opetus- ja kulttuuritoimintaa, kertoo Nelosen uutiset. Säästöjä otetaan lähes kaikilta hallinnonaloilta, mutta opetus- ja kulttuuriministeriön alaan kohdistuu lähes 40 prosenttia niistä.

Nelosen tietojen mukaan valtionavustuksia karsitaan muun muassa museoilta, teattereilta, orkestereilta ja poliittisilta kansanopistoilta.

Mitenkäs pääsylippujen hintoja tuolla tavoin lasketaan? Vai palkattako taiteilijat esiintyvät jatkossa?

Kynnyksen madaltamiseen liittyvillä puheilla taitaa olla toinen tarkoitus. Arhinmäkeä nolottaa toimia myös ns. korkeakulttuurista vastaavana ministerinä. Futis- ja graffitikaverit eivät tajua, että mitä ihmettä se Paavo oikein nykyisin touhuaa. Oopperaa ja kaikkea omituista!

HS-raadin jäsenten kansaa kosiskelevista kommenteista kiinnittyy huomio erityisesti kansanedustaja Anna Kontulaan: ”Arhinmäki lähestyy kulttuuria takuulla eri näkökulmasta kuin viimeaikaiset korkokenkäministerit”.

Tämähän menee mielenkiintoiseksi. Minä en ole Stefan Wallinin nähnyt kulkevan kuin ihan tavallisissa läskipohjissa! Mikäli Kontula nyt kuitenkin tarkoittaa Steffiä edeltäneitä naispuolisia kulttuuriministereitä, niin jopas jotakin. Naisten asemaa, seksuaalisuutta sekä yhteiskunnan valtarakenteita kirjoissaan ja tutkimuksissaan käsitellyt Kontula näkee naispuolisen kulttuuriministerin varsinaisena stereotypiana. Anna Kontulan mukaan ”vasemmistolainen poliitikko korostaa ihmisten tasa-arvoista pääsyä yhteisesti rahoitetun kulttuurin piiriin”. Ensi vuoden budjetin luvut kertovat ihan jotain muuta. Mutta ne ovat vain lukuja. Kansanedustajanhan ei niistä tarvitse tietää mitään, kuten tamperelaisen kansan edustaja Kontula maanantain A-studiossa meille vakuutti.

“Minä en nyt juo kahvia. Tule siis katsomaan, mitä minä juon. Petri Lahesmaan seurassa Amarillossa”.

Näin pääministeri Harri Holkeri lausui radiomainoksessa, jonka seurauksena vaalitilaisuudessani oli väkeä kuin pipoa. Se oli ensimmäinen yritykseni eduskuntaan, vuonna 1991. Holkeri avitti pyyteettömästi minua ja muita nuoria ehdokkaita eri vaalipiireissä. Pääministeriä tarvittiin samaisen tilaisuuden alussa, nimittäin auttamaan minua ravintolan ovella. En ollut älynnyt sitä, että osuusliikkeen silloiseen huippumestaan oli 24-vuoden ikäraja. Minulta puuttui kolme vuotta..

Reilu ja rehti, sitä on toistettu. Ei aiheetta. Holkerille yhteiskunnallisista asioista kiinnostunut nuori oli itse asiassa mieluisampaa juttuseuraa, kuin Etelärannan patruuna. Toijalalaisen poliisin poika ei unohtanut vaatimattomia lähtökohtiaan. Amarillossa Holkerille maistui kaksi isoa nelosta.

Harri Holkeria naureskeltiin seipäännielleeksi. Ei kuulemma osannut mediasuhteita. Tasavallan presidentti Tarja Halonen käänsi asian päinvastoin: Harri Holkeri oli myös henkilö, joka tarvittaessa kyllä pystyi myös sanomaan lehdistölle, että minä juon nyt kahvia”. Hyvä Tarja!

Oliko Holkeri läpeensä sinipunamies, kun läksi Koiviston piirtämän hallituksen pääministeriksi?

Ei ollut.

Holkerilla oli aivan oma näkemyksensä isänmaansa palvelemisesta. Tasavallan presidentille tuli olla lojaali, sillä hänet oli kansa valinnut. Jos kansa olisi valinnut Johannes Virolaisen presidentiksi Kekkosen jälkeen, olisi Holkeri pyydettäessä suostunut porvarihallituksen muodostajaksi. Ystävyyssuhde Koivistoon oli ilmeisen tiivis, mutta Holkeri oli ennen kaikkea neljän presidentin – Kekkosen, Koiviston, Ahtisaaren ja Halosen – luotettu tukija. Tätä oli puoluepukareiden ja erityisesti politiikan toimittajien mahdotonta käsittää.

Sitä Holkeri usein olikin, vaikea käsittää. Vaikea asettaa tavallisen poliitikon muottiin. Sinivalkoinen, julkisuudessa yksitotinen, Kokoomuksen puheenjohtaja, pääministeri ja sen lisäksi mies, jonka mielestä maailman rauha saavutetaan vasta silloin, kun kaikkialla maailmassa tytöt oppivat lukemaan.

Järkytyksen jälkeen pyörii kommenttimylly niin täysillä, että oman jyvän heittäminen joukkoon tuntuu – niin kuin nykyään on muotia sanoa – niiin väsyneeltä.
Sen verran tekee mieli osallistua, että ainakin näin äkkipäätä Vladimir Putinin asenne tuntuu raikkaammalta kuin Tarja Halosen, kerrankin.

Halonen ja monet muut demokratian puolustajat suhtautuvat Norjan hirmutekoihin ikään kuin pohjoismainen hyvinvointimme ja avoimuutemme olisi Norjan kauhun perjantaina saanut sellaisen haasteen, johon tulee vastata järkevin argumentein, eritellen ja pohdiskellen. Putin puolestaan kommentoi avustajansa välityksellä fanikseen tunnustautunutta norjalaisnuorukaista: “Hän on paholaisen ilmentymä. Täysi hullu. Hänen kirjoituksiaan tai puheitaan ei voida pitää muuna kuin hullun miehen houreina”.

Voiko olla, että avoimuuden nimissä sorrumme käymään eräänlaista vuoropuhelua mielipuolen kanssa? Hulluja on aina piisannut. Jotkut saavat kimmokkeensa Raamatusta, jotkut Koraanista, jotkut äärioikeiston propagandasta, jotkut kommunistien opinkappaleista, jotkut näistä kaikista yhtaikaa. Nettiaikakausi tietysti helpottaa vaikutteiden imemistä ja pään sekoittamista. Vaikka rikoksen mittasuhteet ovat  ymmärrykseen mahtumattomat ja uhrien omaisten ja kaikkien empatiaan kykenevien ihmisten suru vuoren korkuinen, ei patologiselle “manifestin” laatijalle tulisi antaa keskustelun osapuolen arvoa. Hullu mikä hullu.

Eilen se alkoi, television vaalitenttien sarja. En pystynyt keskustelusta valitsemaan selvää voittajaa. Puoluejohtajamme ovat tasaisen hyviä, kouliintuneita esiintyjiä ja asiakysymysten osaajia.

Keskustelun teemat eivät yllättäneet, eivät ainakaan vielä. Mikä tulee olemaan näiden vaalikeskusteluiden pommi vai tuleeko sitä laisinkaan? Liikanen lupasi aikanaan kolminkertaistaa lapsilisät ja Jäätteenmäen ja Lipposen Irak-väittely oli suomalaisen televisiotentin historiaa. Mitään pahempaa ei ole väittelyissä tapahtunut. 1987 eduskuntavaalien keskustelussa liberaalien Kyösti Lallukka kärsi kaameasta ripulista, mutta kesti urheasti lähetyksen loppuun asti.

Haastajan ja haastettavan asemakaan ei ole tällä kertaa ihan selvä. Urpilainen joutuu puolustautumaan melkein yhtä paljon kuin hyökkäämään. Sama on Soinin tilanne ja kumpikin joutuu pälyilemään Arhinmäkeä, joka voi vapaasti laukoa kovaa laidalta. Joutuessaan vastaamaan opposition väitteisiin, saavat Katainen ja Kiviniemi ylivoimaisen edun lähetysten puheajassa. Ainakin eilinen ohjelma tuntui olevan yhtä Kataista. Ei se minua haitannut, mutta monia muita varmasti.

Miksi nämä vaaliväittelyt pitää viedä tehdashalleihin ja raahata vielä puolueaktiiveja killittämään yleisöksi taustalle? Viimeksi puoluejohtajia tentattiin Vuosaaren satamassa puulaatikoiden päällä.

Nyt oltiin sentään sisätiloissa, mutta mihin sitä yleisöä tarvittiin? Kokoomuksen kansanedustaja Timo Heinonenkin nyökytteli Kataisen puheiden aikana taustalla niin, että miehellä on pakko olla tänään paha noidannuoli. Mitä vitsiä on tehdä pari kolme kättennostoäänestystä ja sanoa ohjelman alussa ja lopussa, että nyt pitää taputtaa. Napakymppikö on kyseessä?

Haluan, että vaalikeskustelut viedään takaisin televisiostudioon. Valospottien paahteessa syntyy lähetyksen tiivis ja sähköinen tunnelma. Keinotekoisia kulisseja ei tarvita, voidaan keskittyä asiakysymyksiin ja väittelyyn, juontajienkaan ei tarvitse laskeutua ohjelman alussa portaita kuin juhlagaalassa oltaisiin. Näissä tehdassali-lähetyksissä huono akustiikka ja levottomuus pilaavat kokonaisuuden. Käyttäkää studioita, kun ne kerran on lupamaksuilla rakennettu!

Onko SDP joutunut kiusaamisen kohteeksi, kysytään puolueessa ja lehdissäkin. Mielestäni kyllä. Koulukiusaamistakin se muistuttaa, mutta yksi ero on merkittävä. Puolue ei voi pyytää muualta apua eikä kovaan ääneen surkutella kohteluaan. Puolueessa tarvittaisiin sisäistä kiukkua ja sisuuntumista. Emme ole tätä ansainneet joten nyt me näytämme!

Ei ole ensimmäinen kerta, kun jokin puolue joutuu pitkittyvän mollaamisen kohteeksi. Keskustalla ja kokoomuksellakin on tästä paljon kokemusta. Nämä kaksi puoluetta ovat usein osanneet kääntää kiusaamisen voitokseen. Jäsenistö on saanut tarpeekseen ja lähtenyt puolustustaisteluun. Miksi ei SDP?

En ihan jaksa uskoa siihen väittämään, jonka mukaan yhteiskuntien kehitys olisi lopullisesti tehnyt työvänpuolueista tarpeettomia. Monen muunkaan puolueen ei pitäisi sillä perusteella enää keikkua pystyssä. Sosialidemokraattisissa puolueissa Euroopassa on jääty odottamaan jotakin kummallista uutta yhteisöllisyyden tulemista, kuin messiaan saapumista, joka kääntäisi kansalaisten päät ymmärtämään omaa ja yhteistä parastaan. Kansalaisia pitäisi kuitenkin kyetä puhuttelemaan nyt, ei odottaa tuulen kääntymistä.

Kun Keskusta joutui oppositioon 1995, se aloitti heti määrätietoisen uudistumisen ja järjestötyön kehittämisen. Esim lähes kaikki virkailijat lähetettiin vuorollaan Euroopan parlamenttiin harjoittelemaan. 1999 Kokoomus lensi oppositioon. Puolue kävi läpi pohjamutia myöten läpi tappioon johtaneita syitä ja aloitti perinpohjaisen poliittisen ohjelmatyön ja järjestörakenteen uudistamisen. Kummallekin puolueelle toi voimaa kiukku – ei meitä näin kohdella!

Mitä SDP teki viime vaalien jälkeen, jäätyään kolmanneksi? Sen sijaan että olisi täysillä paneutunut puolueensa haavojen hoitamiseen, Heinäluoma lähti ja jätti potilaan oman onnensa nojaan. Antti Kalliomäki pyydettiin vetämään työryhmää, jonka piti etsiä syitä tappioon. Mitään puolueesta itsestään johtua syitä ei löytynyt!

SDP:lle kuuluu kiitos ansioistaan hyvinvointiyhteiskunnan rakentajana. Se on totta, mutta Urpilaisena kieltäisin ensimmäisenä tämän mantran hokemisen. Kissa kiitoksilla elää ja olivat sitä muutkin puolueet rakentamassa. Taisivat demarit siitä sitä paitsi aika lailla itselleenkin saada.

Urpilaisella on uskottavuusongelma. Se ei johdu hänestä itsestään, vaan reiluista tovereista kuten Erkki Tuomioja ja Marjaana Koskinen, jotka tekevät kaikkensa tuhotakseen puheenjohtajansa mahdollisuudet. Entisten puheenjohtajien marssittaminen muka avuksi on vihoviimeinen temppu.

Urpilainen on jätetty kovin yksin. Jungnerista, Guzeninasta ja Kantolasta kukaan ei edes oikein tiedä, ovatko ne oikeasti demareita.

Toivotan jaksamista Jutta Urpilaiselle. Toiseksi suurimman puolueen kisaa ei ole ratkaistu. Miten tahansa käy, SDP:n on syytä oikeasti alkaa uudistaa itseään. Se SDP:ltä on jäänyt täysin tekemättä. Sitä ennen suosittelen sisäisen kiukun nostattamista!