Onko SDP joutunut kiusaamisen kohteeksi, kysytään puolueessa ja lehdissäkin. Mielestäni kyllä. Koulukiusaamistakin se muistuttaa, mutta yksi ero on merkittävä. Puolue ei voi pyytää muualta apua eikä kovaan ääneen surkutella kohteluaan. Puolueessa tarvittaisiin sisäistä kiukkua ja sisuuntumista. Emme ole tätä ansainneet joten nyt me näytämme!
Ei ole ensimmäinen kerta, kun jokin puolue joutuu pitkittyvän mollaamisen kohteeksi. Keskustalla ja kokoomuksellakin on tästä paljon kokemusta. Nämä kaksi puoluetta ovat usein osanneet kääntää kiusaamisen voitokseen. Jäsenistö on saanut tarpeekseen ja lähtenyt puolustustaisteluun. Miksi ei SDP?
En ihan jaksa uskoa siihen väittämään, jonka mukaan yhteiskuntien kehitys olisi lopullisesti tehnyt työvänpuolueista tarpeettomia. Monen muunkaan puolueen ei pitäisi sillä perusteella enää keikkua pystyssä. Sosialidemokraattisissa puolueissa Euroopassa on jääty odottamaan jotakin kummallista uutta yhteisöllisyyden tulemista, kuin messiaan saapumista, joka kääntäisi kansalaisten päät ymmärtämään omaa ja yhteistä parastaan. Kansalaisia pitäisi kuitenkin kyetä puhuttelemaan nyt, ei odottaa tuulen kääntymistä.
Kun Keskusta joutui oppositioon 1995, se aloitti heti määrätietoisen uudistumisen ja järjestötyön kehittämisen. Esim lähes kaikki virkailijat lähetettiin vuorollaan Euroopan parlamenttiin harjoittelemaan. 1999 Kokoomus lensi oppositioon. Puolue kävi läpi pohjamutia myöten läpi tappioon johtaneita syitä ja aloitti perinpohjaisen poliittisen ohjelmatyön ja järjestörakenteen uudistamisen. Kummallekin puolueelle toi voimaa kiukku – ei meitä näin kohdella!
Mitä SDP teki viime vaalien jälkeen, jäätyään kolmanneksi? Sen sijaan että olisi täysillä paneutunut puolueensa haavojen hoitamiseen, Heinäluoma lähti ja jätti potilaan oman onnensa nojaan. Antti Kalliomäki pyydettiin vetämään työryhmää, jonka piti etsiä syitä tappioon. Mitään puolueesta itsestään johtua syitä ei löytynyt!
SDP:lle kuuluu kiitos ansioistaan hyvinvointiyhteiskunnan rakentajana. Se on totta, mutta Urpilaisena kieltäisin ensimmäisenä tämän mantran hokemisen. Kissa kiitoksilla elää ja olivat sitä muutkin puolueet rakentamassa. Taisivat demarit siitä sitä paitsi aika lailla itselleenkin saada.
Urpilaisella on uskottavuusongelma. Se ei johdu hänestä itsestään, vaan reiluista tovereista kuten Erkki Tuomioja ja Marjaana Koskinen, jotka tekevät kaikkensa tuhotakseen puheenjohtajansa mahdollisuudet. Entisten puheenjohtajien marssittaminen muka avuksi on vihoviimeinen temppu.
Urpilainen on jätetty kovin yksin. Jungnerista, Guzeninasta ja Kantolasta kukaan ei edes oikein tiedä, ovatko ne oikeasti demareita.
Toivotan jaksamista Jutta Urpilaiselle. Toiseksi suurimman puolueen kisaa ei ole ratkaistu. Miten tahansa käy, SDP:n on syytä oikeasti alkaa uudistaa itseään. Se SDP:ltä on jäänyt täysin tekemättä. Sitä ennen suosittelen sisäisen kiukun nostattamista!