Pohjois-Korean diktaattori otti ja kuoli. Nähtyäni teksti -tv:stä uutisen virnistin julmasti, katsoin ikkunasta ulos ja sanoin: puut ovat pystyssä, ei onneksi kääkähtänyt ydinpomminappulansa päälle. Yhtä säälimättömällä linjalla oli Erkki Tuomioja. Aika harvoin lausutaan valtionpäämiehen kuoleman jälkeen muistosanoiksi, että “häntä ei jäänyt kukaan kaipaamaan”.
Telkkarikuvien perusteella näytti siltä, että kaipaajia oli sadoittain. Korealaiset suorastaan kierivät maassa ja ulvoivat tuskasta, kun Suuri Johtaja jätti heidät. Ei ole montaa viikkoa siitäkään, kun Muammar Gaddafi vietti viimeiset hetkensä siltarumpupoliitikkona . Hänelläkin riitti villinä hurraavia faneja vielä hetkeä ennen surkeaa loppua.

Euroopan unioni lopetti teloituksiin käytettävän myrkyn viennin Yhdysvaltoihin. Tursassa kerrottiin, että kuolemantuomion toteuttaminen maksaa jopa 300 miljoonaa taalaa vuosien oikeusprosesseineen, erikoisvankiloineen, huippuunsa kehitettyine tappamistekniikkoineen kaikkineen. Vankiloiden ulkopuolelle kokoonutaan osittamaan suosiota, kun joku erityisen raakalaismaiseksi mainittu  rikollinen surmataan.

Näiden tapahtumien herättämät ajatukset mielessä myllertäen havahdun huomaamaan, että olemme jouluviikossa. Muistaakseni uskontotunnilla opetettiin, että sitä juhlitaan, koska kerran syntyi Ihmisen Poika.  Kovia ajatuksiani häveten tunnustan, että kenenkään  kuolemalla ei saisi riekkua. Oli lähtijä kuka tahansa, hän oli yksi ihmisistä.

En olisi vuosikymmenten kyynistymisen jälkeen luullut, että poliittinen päätös voi vielä nostaa henkilökohtaisia loukkaantumisen tunteita. Mutta niin vaan kävi, että kun Turun kaupunginvaltuusto kahden äänen täpärällä enemmistöllä salli niin sanotun Kirjastosillan rakentamisen, tunsin ihan aitoa harmia ja turhautumista.

Eivätkö sillan puolesta äänestäneet ole viitsineet tai ehtineet mennä katsomaan Aurasillalle tuomiokirkkoa kohti? Vai onko niin, että ovat menneet, mutta eivät ole ymmärtäneet? Olivatko sokeina silmät vai sydän?

Voiko olla niin, että jokainen kokoomuksen ja RKP:n (vanhan Turun vanhimpien sukujen edustajat joukossa!)  valtuutettu hyväksyy sisimmässään päätöksen. Eikö juuri tässä olisi pitänyt omantunnon olla ryhmäpäätöstä ja poikien sopimusta arvokkaamman?

Olin lauantaina juontamassa  Varsinais-Suomen Näkövammaisten 100 -vuotisjuhlan. Kunnioitusta herättävä taival järjestölle, jonka työ sokeiden ja heikkonäköisten hyväksi on ollut korvaamattoman arvokasta. Kannatan jyrkästi järjestön toimintaa.

Näitä poliittisesti sokeita sen sijaan tuntuu juuri nyt olevan mahdotonta  äänestää.

Olipa hieno urheiluiltapäivä. Sain seurata oikein VIP -paikalta Veikkausliigan päätösmatsin, jossa Inter varmisti hopeamitalit Turkuun. Aurinko lämmitti katsomossa kuin elokuussa ja Inter esitti taidokasta ja aktiivista peliä; jyväskyläläiset panivat ansiokkaasti hanttiin. Melkkest turkulainen Baba Wusu oli vieraiden paras pelaaja.
Keskiviikkona oli väkeä koolla tuplaten. TPS:n mitalitoivo tämän vuoden liigassa pamahti pari minuuttia ennen pelin loppua yläristikkoon. Se sisään niin Turussa olisi hyvin mahdollisesti kanniskeltu sekä hopeita että pronsseja. Turku on monessa mielessä Suomen jalkapallopääkaupunki.

Aina joskus kuulee väitettävän, että samalle paikkakunnalle ei mahdu kahta jalkapalloseuraa, kahta radioasemaa, kahta teatteria. Kokemus kertoo toista. Paikallinen kipailu tuo eloa alalle kuin alalle. Usein se nuorempi on vikkelämpi, tämän huomaa vaikkapa Linnateatterin menestystä ja meininkiä huomioimalla.

Jalkapallomaailmassa Interin ja Tepsin taisto on synnyttänyt myös kaksi kovaäänistä fanilaumaa. Nuoruus on tietysti jonkinlainen puolustus typeryydelle, mutta silti haluan pappamaisesti muistuttaa, että  jalkapalloon sopii paremmin tietty herrasmiesmäisyys kuin rivo mölinä . Mutta mitäpä voi vaatia kannattajilta, kun ylistetty maajoukkuepelaaja  huutaa jäähyväisottelussaan  suoraan yleisölle: V###u s####na p####le!!

P.S. Oheinen pallo ei ole pallo ensinkään vaan myöhäinen hapero tai pilkuton nuori kärpässieni. Se löytyi toisen hienon urheilulajin parista. Kullavuoren kauniisiin maisemiin ja Karevansuolle pääsee hyvin merkittyjä polkureittejä pitkin kätevästi Ruskolta tai Raisiosta

Järkytyksen jälkeen pyörii kommenttimylly niin täysillä, että oman jyvän heittäminen joukkoon tuntuu – niin kuin nykyään on muotia sanoa – niiin väsyneeltä.
Sen verran tekee mieli osallistua, että ainakin näin äkkipäätä Vladimir Putinin asenne tuntuu raikkaammalta kuin Tarja Halosen, kerrankin.

Halonen ja monet muut demokratian puolustajat suhtautuvat Norjan hirmutekoihin ikään kuin pohjoismainen hyvinvointimme ja avoimuutemme olisi Norjan kauhun perjantaina saanut sellaisen haasteen, johon tulee vastata järkevin argumentein, eritellen ja pohdiskellen. Putin puolestaan kommentoi avustajansa välityksellä fanikseen tunnustautunutta norjalaisnuorukaista: “Hän on paholaisen ilmentymä. Täysi hullu. Hänen kirjoituksiaan tai puheitaan ei voida pitää muuna kuin hullun miehen houreina”.

Voiko olla, että avoimuuden nimissä sorrumme käymään eräänlaista vuoropuhelua mielipuolen kanssa? Hulluja on aina piisannut. Jotkut saavat kimmokkeensa Raamatusta, jotkut Koraanista, jotkut äärioikeiston propagandasta, jotkut kommunistien opinkappaleista, jotkut näistä kaikista yhtaikaa. Nettiaikakausi tietysti helpottaa vaikutteiden imemistä ja pään sekoittamista. Vaikka rikoksen mittasuhteet ovat  ymmärrykseen mahtumattomat ja uhrien omaisten ja kaikkien empatiaan kykenevien ihmisten suru vuoren korkuinen, ei patologiselle “manifestin” laatijalle tulisi antaa keskustelun osapuolen arvoa. Hullu mikä hullu.

Ylen ykkösaamussa Tampereen dosentti Silvo Kaasalainen puhui tänään aivan puutaheinää, yhdistämällä Helsingin apulaiskaupunginjohtajavalinnan korruptioon. Koko Kaasalaisen haastattelu oli surullista kuunneltavaa, sillä faktat ja käsitteet menivät dosentilta pahasti sekaisin.

Ykkösaamun toimittajakin myötäili dosentti Kaasalaista niin, että ilman haastateltavaakin olisi haastattelu saatu purkkiin. On tietysti helppoa olla sitä mieltä, että kaupunginjohtaksi ei saisi nimittää puolueiden asettamia ehdokkaita. Ihan ensiksi pitäisi kuitenkin ymmärtää, että seitsemän vuoden määräaikainen apulaiskaupunginjohtajan virka ei vastaa toimialaansa johtavan virastopäällikön virkaa. Apulaiskaupunginjohtaja ja kaupunginjohtaja ovat tehtäviä, jotka yhä enemmän muistuttavat keskieurooppalaista pormestarimallia. Nimike vain on eri.

Dosentti Kaasalainen toivoi Suomeenkin keskieurooppalaista, demokraattista pormestarimallia. Sehän sopii, miksipä ei. On kuitenkin tiedostettava, että juuri pormestarimallissa kunnan- ja kaupunginjohtajat – pormestarit – ovat aina puoluepoliittisesti valittuja. Pormestarimalli ei vähennä, vaan lisää kunnan ylimpien johtovirkojen puoluepoliittisuutta. Samalla se tekee puoluepoliittisuuden nykyistä avoimemmaksi.

Silvo Kaasalaisen mukaan virkojen poliittinen jako “tehdään yleensä salassa, koska se on lainvastaista. Tällainen menettely on myös kunnallisen demokratian vastaista, koska siinä siirtyy valtaa poliitikoilta viranhaltijoille, joita ei voi vaihtaa vaaleilla”. Höpsistä. Helsingin sosiaali- ja terveystoimesta vastaavan apulaiskaupuginjohtajan viran jako kokoomukselle on ollut täysin julkinen asia. Eri juttu sitten, tykkääkö siitä vai ei. Juuri siksi virat ovat määräaikaisia, että viranhaltijat voidaan vaihtaa. Puhe vallan siirtymisestä poliitikoilta viranhaltijoille kertoo Kaasalaisen asiantuntemattomuudesta. Siinähän käy nimenomaan päinvastoin.

Kaasalainen puhui aivan omituisia väittäessään, että “Keski-Euroopassa pormestarit työkseen auttavat poliitikkoja tekemään päätöksiä ja samalla pormestarit eivät saa puuttua sitoutumattomien alaistensa työhön”. Asia ei voisi enempää olla päinvastoin. Pormestarit ovat mitä puoluepoliittisimpia vallankäyttäjiä! On järkyttävää, miten kritiikittömästi Yle voi ajaa ulos mitä tahansa lausuntoja.

On muuten jännää, että lehdet kirjoittavat apulaiskaupunginjohtaja Laura Rädyn 20 000 alaisesta. Alaisia taitaa olla tosiasiassa kourallinen, pari kaupunginsihteeriä ja toimistovirkailijaa. Tässäkään suhteessa toimitukset eivät tunne kunnallista hallintoa.

Mitä puolueen jäsenyyteen muuten tulee, niin väitän sen olevan enemmän haitaksi kuin hyödyksi työmarkkinoilla.

Turkulaisia -näyttelyn avajaisissa torilla sain seurata/jouduin seuraamaan pienimuotoista kohtausta. Kahden ihonväriltään tumman nuoren adoptioäiti vaati kohtalaisen äänekkäästi perussuomalaisten  kansanedustaja Lauri Heikkilältä tekoja oman kannattajakunnan puhuttelemiseksi. Äiti kertoi, että ajan henki on se, että tummaa tyttöä neekeritellään ja huoritellaan kepeästi ja pojalle on annettu aikuisten oikeasti turpaan. Samassa tilaisuudessa ollut äidinkieleltään ruotsinkielinen naispuolinen kulttuurivaikuttaja puolestaan kertoi, että sveduttelu ja huorittelu ovat nykyään tuttuja hänenkin elämässään.

Heikkilälle esitetty vaatimus on aiheellinen. Vastuullisten perussuomalaisten poliitikkojen olisi juuri nyt selkeästi ja venkoilematta ilmoitettava, että ei omassa eikä muidenkaan porukoissa hyväksytä sikamaista käytöstä. Olisi todettava, että kunnioittava suhtautuminen kaikkiin ihmisiin ja ihmisryhmiin on juuri sitä  perussuomalaisuutta. Ilmoituksen vesittäminen sillä, että saman tien tuomitaan “enemmistöön kohdistuva syrjintä” vetää eleeltä mattoa alta. Nyt olisi hetki pysäyttää irralleen karkaava paha elämä.

Lauri Heikkilä tervehti vappupuheessaan Turun torilla työväkeä ja erityisesti työttömiä, pätkätyöläisiä ja muita ahdingossa eläviä. Perussuomalaisuudessa on annos uutta työväenliikettä. Se vaatii tuloerojen kaventamista, valtionyhtiöiden säilyttämistä yhteiskunnan ohjauksessa ja  herrasväen etujen leikkaamista. Ero vanhaan työväenliikkeeseen on kuitenkin raju. Tämä uusi liike on näet rujompi. Kun vanha työväenliike vaati kansainvälistä solidaarisuutta, tahtoo tämä uusi kansallista puhtautta. Vanha liike korosti sivistyksen ja itseopiskelun merkitystä, tämä uusi uskoo rahvaan viisauteen ja lähiöläisjärkeen. Vanha liitto julisti raittiutta ja jaloa käytöstä, uusi on lainannut maailmankuvansa Irwin Goodmanin ralleista.

Jonkinlainen suoja – yhteinen puolustus – meille eurokansalaisille pitäisi olla tarjolla. Niin kuin nyt esimerkiksi tänään, kun Ranskan Sarkozy ja Italian Berlusconi päästettiin pitämään kahdestaan huippukokousta. Vai voiko kuvitella, että siinä saavutettiin yhteistä eurooppalaista hyvää?

Hauskoja olivat päätelmät: Ranskan ja Italian johtajat katsoivat, että Schengen-sopimusta ei pidä lakkauttaa kokonaan, mutta siitä voidaan luistaa poikkeuksellisen tilanteen takia. Ranska ja Italia ovat satoja vuosia olleet mukana sotkemassa Pohjois-Afrikan asioita, aseilla ja ilman. Seurauksista on otettu vastuu aina silloin, kun ne ovat olleet mukavia. Nyt siirtolaisia pompotellaan Ranskan ja Italian rajalla ja huudetaan Frontexia apuun.

Meille suomalaisille ja monille muillekin yhdessä sovittujen sääntöjen noudattaminen on itsestäänselvyys. Emme ymmärrä ranskalaista ajattelutapaa, jossa “homme politique” – poliitikko – pyrkii jatkuvasti joustamaan sovituista säännöistä. Ranskalaisen ajattelun mukaan se on poliitikon tehtävä. Sääntöjä ei tehdä noudatettavaksi vaan tulkittavaksi ja sovellettavaksi!

Joustavaa, soveltavaa ja tulkitsevaa tapaa on jo nähty eurojärjestelmän takeeksi rakennetun kasvu- ja vakaussopimuksen noudattamisessa. Nyt on sis Schengenin vuoro, jos se on Sarkosta ja Silviosta kiinni. Jos pääsisi Sarkozyn pään sisään huomaisi pian, että Ranskan presidentin mielestä asia koituu koko Euroopan hyväksi. Päinvastainen olisi silkka mahdottomuus!

Mutta miksi Silvio suostui antamaan Sarkolle periksi? Eikö siirtolaisia saakaan enää tuupata naapurimaan puolelle. Ai niin, samaisen kokouksen yhteydessä Sarkozy ilmoitti , että Ranska tukee Italian keskuspankin johtajan Mario Draghin ehdokkuutta Euroopan keskuspankin EKP:n seuraavaksi pääjohtajaksi. Hyvä pojat!

Tasan kymmenen vuotta sitten makasin Teneriffalla hyvässä hotellissa helvetillisessä kuumeessa. Silloin liikkeellä ollut infulenssaepidemia oli saanut minusta uhrin juuri viikon etelänloman alkaessa. Kyllä se tästä ohi menee -ajatukset osoittautuivat itsepetokseksi. Hätistelin matkatovereita nauttimaan auringosta ja kieriskelin lakanoissa välillä buranakuurin ansiosta likomärkänä, välillä nousevan kuumeen hakkavassa horkassa täristen. Eurosport paasasi sängyn päässä kuvaa Lahden MM-hiihdoista. Voitonjuhlat ja niitä seuranneet painajaismaiset lehdistötilaisuudet sekoittuivat kuumesairaan painajaisiin. Aina en tiennyt, oliko Paavo M. Petäjän punainen naama todella näkynyt telkkarissa vai oliko kyseessä houre.

Vaikka flunssa parani, jäi jäljelle immuniteetti hiihtourheilupenkkiurheiluhulluudelle (hienoa tämä suomen kieli!) Olen sukupolvea, jonka kansallisylpeys on peräisin vuoden 1964 olympiakisojen ajoilta. Opettaja Sylvi Reinikainen antoi yliskulman kansakolulaisten katsoa omasta kotitelkkaristaan, miten Eero Mäntyranta oli Seefeldin kuningas ja miten Veikko Kankkonen pyyhkäisi piponsa otsalle onnistuneen leiskauksen jälkeen. Lahti 2001 oli kuin henkilökohtainen loukkaus eikä latukisojen seuraaminen tällä vuosituhannella ole juuri mieltä kiihdyttänyt. Erityisen katkera olen ollut jostain syystä mieshiihtäjille, vaikka tiedän naishiihdon olleen ihan samassa dopingsuossa kuin koiraspuolenkin. Ihan niin kuin äijät olisivat olleet jotenkin enemmän kieroja. Sovinistisesti sitä ajattelee, että naisdouppaajat varmaan olivat vaan jotenkin harhaanjohdettuja.

Matti Heikkisen työntäessä itsensä perinteisin menoin hiihtokuninkaaksi tuntui kuitenkin jo pientä innostuksen heräilyä. Tosin takaraivossa on olo, joka joskus petetyllä on: voiko tämäkään kestää. Traumasta toipuminen voi viedä kauan, mutta ehkä sen ei tarvitse jatkua elinikää.  Avaan töllön ja alan odottaa parisprinttiä.

Suomalaisen poliitikan tehtävänimistö näyttää saaneen uuden tulokkaan, varakansanedustajan. Erityisesti persujen, mutta myös muiden puolueiden rannalle jääneet tuntuvat ihastuneen nimikkeeseen, joka on reippaasti harhaanjohtava.

Kevyttä kettuilua on ensiksi muistuttaa, että ei ole mitään varakansaa, joka kaipaisi edustajia. Voisi myös huomauttaa, että mitään varakansanedustajia ei ole edes olemassa.

Eduskuntavaaleissa valitsematta jääneet sijoittuvat ehdokaslistoillaan äänimäärän mukaisessa järjestyksessä varasijoille. Jos joku kansanedustaja luopuu tehtävästään kesken kauden, nousee tilalle listalta ensimmäisenä vuorossa oleva, jota tässä tilanteessa kutsutaan varaedustajaksi ja josta siis valtakirjan jättämisen jälkeen tulee kansanedustaja. Jopa sanomalehdissä näkee virheellisesti kirjoitettavan yksittäisen kansanedustajan varajäsenestä, vaikka kyse on vaalipiirin ehdokaslistan mukaisesta varallaolojärjestyksestä.

Ehdokkaan on mukava kertoa olevansa varakansanedustaja. Että sitä oikeastaan ollaan jo Arkadianmäellä, ei vain tarvitse niissä turhissa ryhmäkokouksissa istua ja nostella kohtuuttomia korvauksia. Sen kuin vaikutetaan vaan asioihin. Tosiasiassa ”varakansanedustajalla” on samat kusiaisen oikeudet, kuin meillä kaikilla muilla peruskansalaisilla, jos tässä kohtaa sallitaan Konsta Pylkkäsen rahvaanomainen ilmaus.

Mitäs jos Niinistö alkaisi kutsua itseään varapresidentiksi? Ruokanen vara-arkkipiispaksi? Muuan turkulainen eduskunnasta pudonnut varttuneempi poliitikko alkoi kutsua itseään veteraanikansanedustajaksi. Hyvin keksitty! Ei hän tosin ollut sotiemme veteraani, eikä enää kansanedustaja.

Moni persujen aktiivi käyttää itsestään titteliä varavaltuutettu. Se on täysin sallittua. Valtuustoissa varavaltuutetuilla on oikea päätöksentekijän rooli. Toisin kuin eduskunnassa, poissaolevien paikat täytetään kokouksen alussa varavaltuutetuilla. Kunnallispolitiikan merkittävimmissä elimissä, valtuustoryhmissä, alkupään varavaltuutetuilla on usein myös sääntöjen mukainen päätöksenteko-oikeus. Suurissa ryhmissä varavaltuutetut istuvat usein salissa, pienissä ryhmissä harvoin jos koskaan.

Nimikkeiden kanssa on syytä olla tarkkana, hienostelu ja hämääminen haisee usein läpi. Olen aloittanut politiikassa varavaltuutettuna. Vaikka olin aikanaan eduskuntavaalien jälkeen neljä vuotta valitsijalistan ensimäisellä varasijalla, en kuvitellutkaan esitteleväni itseäni varakansanedustajana. Se olisi ollut emämoka! Mutta pata kattilaa soimaa. Nykyiseen käyntikorttiini on präntätty ”senior consultant”. Mitä ihmettä sekin tarkoittaa?!

Turun hyllytetty apulaiskaupunginjohtaja Tero Hirvilammi on käynyt ankaraan oikeustaistoon Turun entistä ja nykyistä johtoa vastaan. Elinkeinoelämän neuvostoliittoon lähtenyt Mikko Pukkinen on saamassa Hirvilammilta kunnianloukkaussyytteen eivätkä haastemiehen kiireet taida tähän loppua.

Hirvilammi on mielestään varmasti aidosti kokenut vääryyttä kun kotiväkivaltatuomio ja väitetyt pienemmät töppäilyt viranhoidossa johtivat potkuihin. En ota kantaa siihen, oliko kalossille juridisia perusteita. Sen sijaan on mielestäni sietämätöntä, että Turun muutenkin hintelällä julkisuuskuvalla varustettu hallinto joutuu kuukausien tai jopa vuosien ajan  kuluttamaan resursseja  Hirvilammin kanssa kiukuttelemiseen.

Johtajan hommissa pitäisi olla kylmä käytäntö.  Jos ei herralla ole  omien herrojensa luottamusta, on pöytä siivottava ja virka-auton avaimet luovutettava mutisematta. Palkka ja muut edut on sellaisiksi asetettava, että oikeuden ja kunnian perään ei jäädä käytäville huutelemaan.

Malliksi sopii jääkiekkoseurojen valmentajakäytäntö. Hannu Jortikka klaarasi Jokereiden koutsina kohtalaisesti mutta kun käsky kävi, oli mies kymmenessä minuutissa ulkona hallista.  Ketutusta on  hoidettu kävelylenkeillä ja kalja-jallusilmäkuurilla kavereitten kanssa .  Jortikasta jää miesmäinen mielikuva ja pian hänet taas nähdään jotakuta porukkaa pelottelemassa.  Hirvilammin seuraava johtajan paikka voi olla kiven alla vaikka kuinka valittaisi oikeuksille, että mulla kyllä oli parempi CV.