Belgialaisten kuningas Albert II lensi tänään Kongon itsenäisyyden 50. vuotisjuhliin. Täällä matka on pääuutinen, sillä nykyiselle kuninkaalle matka Kongoon on ensimmäinen. Tasan viisikymmentä vuotta sitten Albertin isoveli Baudouin nuorena kuninkaana matkusti lähes koko Belgian hallitus mukanaan itsenäistymisjuhliin. Nyt kuningas sai mukaansa ainoastaan maan virkaa tekevän pääministerin Yves Letermin.

Puoli vuosisataa sitten kuningas Baudouin sai ristiriitaisen vastaanoton itsenäistyvässä tasavallassa. Kuninkaalle buuattiin ja tälle tehtiin selväksi, että siteet entiseen emämaahan Belgiaan tulevat olemaan etäiset. Baudouin kannatti voimakkaasti Kongon itsenäisyyttä – Belgian hallitus tietysti oli asiassa neuvotteluosapuolena. Puoli vuotta tämän jälkeen Kongon ensimmäinen vaaleilla valittu pääministeri Patrice Lumumba murhattiin. Jälkikäteen on osoitettu, että belgialaiset olivat verityön osapuolina.

Belgian kuningas Leopold II alisti aikanaan Kongon omaisuudekseen, orjuutti, tapatti ja ryösti minkä ehti. Brysselin komeimmat asuinpalatsit ovat tuolta ajalta – ne on varastetuilla timanteilla, kumilla ja kullalla rakennettuja. Ei tarvitse ihmetellä, miksi kongolaiset eivät aina ole belgialaisten ylimpiä ystäviä.

Belgian puolustusministeri vieraili puoli vuotta sitten Kongossa ja esiintyi näyttävästi presidentti Joseph Kabilan seurassa – oluttakin hörpittiin lehtikuvissa. Nyt EU:n kauppakomissaariksi nimetty belgialainen Karel De Gucht antoi haastattelun, jossa hän tuomitsi jyrkästi puolustusministerin matkan. De Guchtin mukaan Kongolle ei pidä antaa senttiäkään kehitysyhteistyövaroja niin kauan, kuin se sortaa ihmisoikeuksia ja antaa korruption rehottaa. Lausunnon jälkeen De Gucht sai Kongon hallitukselta maahantulokiellon.

Asia on vaikea. Totta kai Kongon hallitusta tulee voida arvostella sen mädästä hallinnosta. Eri asia sitten, ovatko belgialaiset siihen sopivimpia. Hämmästyttäviin piirteisiin silti vieläkin törmää. Lapseni oppi täällä paikallisessa koulussa, että kuningas Baudouin antoi Kongolle itsenäisyyden. Eiköhän se ollut Kongo itse, joka päätti itsenäistyä!

Saa nähdä, millaisen vastaanoton Albert II ja Leterme Kinshasassa saavat. Kuningas ei ainakaan aio pitää tilaisuudessa puhetta.

D-Day on toisen maailmansodan käännekohdasta käytetty nimitys.  D-Day ei ilmeisestikään tarkoita mitään muuta kuin että se on jonkin operaation käynnistymispäivälle annettu koodinimi. Samalla tavalla kuin H-hetki.

Mutta D-Day kesäkuun kuudes vuonna 1944 on kaikista D-päivistä tunnetuin, kaikkien D-päivien äiti. Operaatioon, siis Normandian maihinnousuun osallistui 156 000 sotilasta ja toistakymmentä tuhatta lentokonetta. Sitä juhlitaan sotilaallisin menoin etenkin Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Iso-Britanniassa mutta myös Ranskassa. Päivään liittyy myös lukemattomia puhtaasti siviililuonteisia tapahtumia.

Bedfordin kaupunki Virginiassa on kantanut kortensa juhlien kekoon. Kaupunki on perustanut puiston, johon on pystytetty liittoutuneiden johtajien pystit.  Hieno tapa muistuttaa atlanttisesta yhteenkuuluvuudesta. Puistossa ovat presidentit Roosevelt ja Truman sekä pääministeri  Churchill. Mutta siellä on myös generalissimus Josef Stalinin rintakuva.

Stalin Bedfordissa, Virginiassa

Ihan  perustellusti. D-Dayn aikaan Stalinin Neuvostoliitto oli liittolainen ja vieläpä tärkeä sellainen. Puiston suunnittelijat ovat olleet johdonmukaisia.

Mutta aika on nyt toinen ja ratkaisu on ymmärrettävästi poikinut melkoisia vastaväitteitä. Bedfordin kansalaiset ovat olleet suunniltaan ja tyrmistyneitä.

Mutta patsashankkeen vetäjä pysyy kannassaan. Stalin oli osa liittoutumaa Hitlerin kukistamiseksi. Hän on historiallinen tosiasia, sanoo herra McIntosh, patsaspuistosäätiön puheenjohtaja. Historian tosiasiaa ei sovi unohtaa vain sen vuoksi, että hän oli myös tyranni.

Amerikan ulkopolitiikalla on ollut ja on yhä taipumus tehdä yhteistyötä tyrannien ja diktaattoreiden kanssa. Joku heidän johtajistaan kerran tokaisi jostakin liittolaisesta, että olkoon vaan diktaattori, mutta hän on meidän diktaattori!

Tietenkin Stalin oli tyranni ja kerta kaikkiaan vastenmielinen sellainen suomalaisestakin näkökulmasta. Mutta hänen panoksensa Hitlerin kaatamisessa oli suuri. Eikö se pitäisi hyväksyä ja tunnustaa? Jokaisen kansakunnan historiassa on suuresti asioihin vaikuttaneita persoonia, jotka halutaan unohtaa. Vaatii suurta kypsyyttä suhtautua heihin tunnustamalla heidän saavutuksensa, jotka jäävät kielteisiä ”saavutuksia” vähäisemmiksi.

Jos Turussa vielä olisi voimissaan patsaspuisto-hanke (luulen, että se on haudattu!) saisi Virginian suunnalta varmaan kohta halvalla Stalinin pystin! Leninhän meillä jo onkin.

On tullut seurattua väittelyä suhtautumisesta kerjäämiseen ja ajateltua, onko parempi olla hyväntahtoinen jymäytettävä vai kyyninen paskiainen. Vai olisiko vaihtoehtoja.

Annan ilmaiseksi kokeiltavaksi yhtiöni T:mi Sarkasironism Bs:n kehittelemän idean, joka toisi kelpo vipinää aiheeseen. Perustettakoon toimintaryhmä nimeltä Reilut Kerjäläiset. Ryhmän jäsenet istuvat kadulla edessään kerjäyskippo ja lappu “Olen Reilu Kerjäläinen”. Kuppiin tipahtavat rahat käytetään keskitetysti ostamalla elintarvikkeita, huopia, lastenvaatteita, koulukirjoja ja kaikkea muuta tarpeellista. Nämä tarvikkeet toimitetaan suoraan köyhiin kyliin Romaniassa tai ankeille asuntovaunuslummeille muualla Euroopassa, Suomessakin. Moni nuori saisi Reiluista Kerjäläisistä tärkeäksi kokemaansa mieluisaa tekemistä. Aina se homma sikaloissa yöaikaan könyämisen voittaisi.

Voi olla, että Reilut Kerjäläiset voittaisivat kilpailussa piankin nämä ns. luomukerjäläiset. Heidän iloinen olemuksensa kaupungeissa olisi suorastaan katukuvaa virkistävä toivottu ilmiö ja hyötykin hädänalaisille suurempi kuin nykymallissa.  Ai että tarvittaisiin joku lupa? Mitä hullua, kerjääminenhän ei Suomessa ole kiellettyä! Ai että epärehellinen Reilu Kerjääjä voisi vetää osan kuppiinsa kertyneistä varoista omiin liiveihinsä? Mitä hullua, tuskin moni sen säälimättömämpi olisi kuin nyt kupeista provikkansa keräävä järjestäytynyt rikollisuus.

Nyt Helsinki vie meiltä pari taulua, jotka jokaisen suomalaisen luokkaretkeläisen  mielikuvissakin kuuluvat Turun linnaan. Ateneum, ei siis sentään Helsingin kaupunki, joka ei kovinkaan kauvaa sitten yritti viedä Joutsenen, aikoo riistää “Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista” -taulun kokoelmiinsa.

Totta, ovathan ne ruokailutiloissa, joissa käy paljon ihmisiä, Jotkut jopa tökkivät taulua sontikallaan (varmaan helsinkiläiset tai tamperelaiset kateuspäissään). Sen muutaman kerran, kun olen kyseiseen saliin päässyt ruokailemaan, on muu seurue ollut sen verran yläluokkaista, että tuskin se joukko taulua tuhoaa. Ruokakaan ei ole ollut kovin paljon ilmaa saastuttavaa höyryiltään.

Syyksi sanotaan, että taulut eivät kestä Turun linnan olosuhteita. Miksei niitä  varten voida rakentaa vitriiniä, jossa ne olisivat vandaalien ja ruokailijoitten ulottumattomissa ja jossa kosteusolot ja lämpötila voidaan pitää juuri sopivana. Mutta ne olisivat kuitenkin nähtävillä ja läsnä. Niiden läsnäolo on linnan atmosfäärin kannalta valtavan arvokasta. Onhan keksitty sikaareja varten humidooreja, miksei sitten tauluhumidoori voisi toimia?  Olen niitä nähnyt muuallakin maailmassa.

Lasiseinäinen tauluhumidoori pitämään Klaus Fleming-paran luokkaretkeilijöiden ja illallisvieraiden ilona olisi varsinainen kulttuuriteko. Pitäisin sitä henkilökohtaisesti kulttuuripääkaupunkivuoden pääsaavutuksena ja kohokohtana!

Mutta jos Turku antaa periksi, niin koittakaa konsulit saada edes Turun Akatemian ovet takaisin vaihtureina! Ne kuuluvat tänne.

Bravo, Helsingin kaupunginvaaltusto! “Designhotelli” ei nouse Katajanokalle rikkomaan sataman ja Kauppatorin kansallismaisemaa presidentinlinnan ja Uspensikin katedraalin naapuriin. Kiitän kunnallispoliitikkoja, en turkulaisena, vaan mahdollisesti tulevana katajanokkalaisena. Ja ihmettelen samalla etenkin Helsingin kaupunginhallituksen puheenjohtajan, kokoomuksen Risto Rautavan lausuntoa oman mielipiteensä jäätyä vähemmistöön:

“Mielestäni argumentit hotellin puolesta ovat todella vahvat. Ranta pitää saada elävämmäksi, ympäri vuorokauden sykkiväksi, ” hän sanoi YLE:lle.

“Rautavan mielestä julkisessa keskustelussa mopo on osittain karannut käsistä, kun on väitetty esimerkiksi, että kyseessä olisi yhden miehen hanke tai ettei kaupunki myisi maata Katajanokalta”, YLE kertoi.

Kuinka paljon Katajanokalla jo olevat hotellit ovat lisänneet kaupunginosan sykkivyyttä? Mitä vaihtoehtoja elävöittämiseksi päättäjille esitettiin? Yllättävää kuulla, että hotellihanke ei ollutkaan entisen apulaiskaupunginjohtajan hanke. Onko koko kokoomus entisen demarijohtajan kimpassa hämäräperäisessä, korruptiolta haiskahtavassa projektissa?

Rauno Lahtisen hienon kirjan “Turun puretut talot” tarkkaan kahlanneena ja Suomen Rakennusperinteet ystävät ry:n perustajajäsenenä voin olla iloinen vain siitä, etten asunut Turussa vielä silloin, kun Turun tauti riehui pahimmillaan – vaikka sitä ei mikään vastalääke varmasti saa koskaan häviämään. Pysähdyin päivänä muutamana torille ja annoin katseeni kiertää. Miksi Wiklundin tavaratalon väri on laajennuksen myötä muutettu ruman kellertäväksi, melkein kansallisen mauttomuuden yleisväriksi beigeksi, vanhan kirkkaan valkoisesta? Mikä instanssi santoi luvan muutokseen? Samoin KOPin kiistelty kolmio on pilattu seinillä roikkuvilla teräsputkille, joihin mainosvalot on kerätty kahdeksi vierekkäiseksi, samanlaiseksi, mielikuvituksettomaksi kasaksi. Sama kysymys: ketkä antoivat luvan?

Aurakadun mäen seurakuntatalo sopii hyvin Rauno Lahtisen kirjan karmaisevan sisällön jatkoksi. Korruptio ja design lyövät kättä niin tulevassa Euroopan kulttuurikaupungissa kuin maailman designpääkaupungissa.

Olen kasvanut 1950-luvulla maalaistalossa, niin kuin Valimon kävijät hyvin tietävät. Siellä vanhassa Halikossa. Vanhempani eivät olleet kovinkaan uskovaista väkeä, mutta kirkossa käytiin jouluna, kiirastorstai-iltana ja helluntain tienoilla. Joskus myös pyhäinpäivänä.

Kaksi viimeksi mainittua liittyvät maanviljelijän vuodenkiertoon: kylvöjen ja sadonkorjuun jälkeen käytiin kirkossa. Mutta yksi asia jäi mieleen: pitkänäperjantaina ei kakaroita päästetty ulos kuin vasta kuuden jälkeen iltapäivällä. Se oli solidaarista kärsimystä.

Tämä sääntö ei näy pätevän urbaanissa miljöössä eli Turussa, jossa iltapäivän kävelylenkillä pitkäperjantain loistavassa säässä vaelsi joen rantoja valtavasti ihmisiä. Jotenkin tuntuu, että lapsuudessa pitkäperjantaisin  aina satoi tai oli muuten kurja keli!

Pääsiäisestä jäi lapsuudesta toinenkin asia mieleen. Silloin sai ottaa polkupyörän ulos riippumatta keleistä. Toki kumitossut sai laittaa vasta vappuna. Se olikin sitten ainoa vappuperinne kokoomuslaisessa maanviljelijäkodissa.

Pitäisikin tarkistaa onko Kustaa Vilkunalla mitään tulkintoja Vuotuisessa ajantiedossa näistä perinteistä. Olen kyllä ajatellut ruveta laittamaan paperille omia havaintojani, kun eläköidyn. Tosin vasta sen jälkeen on olen ensin järjestänyt 50 vuoden aikana kenkälaatikoihin tallennetut postimerkit ja tuhonnut valtavat määrät tieteellisistä aikakauslehdistä valokopioituja artikkeleita, joita on kaapit täynnä.

Tänä pääsiäisenä ahdistaa seurata kansainvälisiä uutisia katolisen kirkon pedofiilitragediasta. Kyllä Rooman uskovaisilla on kaapeissaan muutakin kuin valokopioituja artikkeleita. On mahdotonta ymmärtää asiaa ja etenkin sen piilottelua. On ollut vuosien aikana vaikeata käsittää Rooman kirkon suhtautumista ehkäisyyn ja moniin muihinkin opillisiin ratkaisuihin. Mutta tätä ”perinnettä” on kerta kaikkiaan mahdoton tajuta.

Katolinen tiedotustoimisto koettaa helpottaa oloamme todistamalla, että vain olemattoman pieni osa pedofiliatapauksista on katolisten pappien toimeenpanemia. Se on varmasti totta. Asian ydin ei olekaan siinä. Ydin on siinä, että maailman laajalevikkisin kirkkokunta tekee ja on tehnyt valtavasti työtä salatakseen sen!

Pikkusen ihmetyttää, että miksi kirkon jäsenetkin ovat hiljaa.  Aika heikoissa raameissa kirkkokunta on, jos tämän asian tunnustaminen ja tekijöiden rankaiseminen horjuttaa kirkon perusteita ja uskovaisten yhteisön toimintaa.

Koen solidaarista kärsimistä uhreja kohtaan.

Kalevan päätoimittaja Markku Mantila jättää Julkisen sanan neuvoston. Mantila rikkoi JSN:n pelisääntöjä luovuttaessaan luottamuksellista kokouksen valmisteluaineistoa omalle toimitukselleen. Asiahan koski Iltalehden julkaisemaa Kaarina Hazardin kolumnia edesmenneestä Tony Halmeesta.

Harvoin päätoimittaja ripittäytyy yhtä julkisesti, jos lehti on mennyt julkaisemaan etukäteen saatua ja salassa pidettävää aineistoa. JSN:stä on lähdetty ovet paukkuen jo niin monta kertaa, että pyöröoven asentaminen voisi olla paikallaan.

Jacob Söderman lähti huomattuaan istuvansa väärässä seurassa. Kalevi Kivistö sydämistyi ilmeisen perättömiin Itä-Saksa – vihjailuihin. Pekka Hyvärinen lähti jo ihan aiheesta, kun neuvoston enemmistö ei pitänyt Silminnäkijä-ohjelman lautakasauutisointia moitittavana. Nyt varajäsen Mantila lähti, syyllistyttyään kardinaalimokaan.

Taas kerran on ainakin itselleen muistutettava, että Julkisen sanan neuvostolla ei ole mitään virallista statusta. Se on itsesäätelyelin, jonka juridista asemaa voi verrata vaikkapa pressiklubin pikkujoulutoimikuntaan. Se toimii niin kauan, kun suomalainen lehdistö katsoo sillä olevan itseensä sananvaltaa.

Mantilan kardinaalimoka oli mennä julkaisemaan uutinen ennen muita! Sekös muita toimituksia hatuttaa. Itse uutista tärkeämpää on nykyisin kertoa, että me uutisoimme asiasta ensimmäisenä. Verkkolehti Uusi Suomi kehuskeleekin jo kertoneensa ensimmäisenä uutisen siitä, että Kalevasta oli lipsahtanut julkisuuteen JSN:n Iltalehdelle antama langettava päätös.

Näin ollen uutisoinnin päähuomio ei enää olekaan Hazardin kolumnin sisällössä, Iltalehden journalistisessa linjassa tai Halmeen muiston kunnioittamisessa. Lehdistön sisäisten kirjoittamattomien sääntöjen loukkaaminen menee kaiken tämän edelle. Lukijoille sillä ei ole suurta uutisarvoa, mutta lööppejä metsästävät toimittajat saivat muistutuksen: Julkaise ensimmäisenä jos voit, mutta älä tallo kollegan varpaille!

P.S. Kannun kävijätilastojen mukaan Visan ohjetta haudutetusta lampaanpaistista on käyty tiuhaan lukemassa. Harkittavahan sitä on vakavasti meilläkin. Hyvää pääsiäisen aikaa!

Juonsin toissa vuonna ulkoministeri Ilkka Kanervan 60 -vuotisjuhlat. Bileet olivat mittavat. Matti ja Teppo, Finlanders, Lea Laven ja kumppanit loistivat lavalla, puhujapönttöön marssivat vuoron perään Martti Ahtisaari, Carl Bildt ja Harri Holkeri. Ahtisaari letkautteli, että tavalliset miehet viettävät juhlapäivää, Kanerva tarvitsee juhlaviikon. Caribia pullisteli väkeä, paikalle kutsutut ja mukaan mahtuneet kokivat olevansa onnekkaita.

Kulutkin olivat huomattavia. Minäkin sain laskuttaa vain hieman Ike-alennetun hinnan. Ilmoitan, että pidän rahat hyvällä omallatunnolla enkä usko, että asialla on vaikutusta Puutorin asemakaavaan. Kanerva on saanut käydä poliisikamarilla selittämässä, että ei tiedä, mistä juhlarahat tulivat. Uskon aika lailla vilpittömästi, että Ilkka puhuu totta. Suomen poliitikoista Ike on ollut edelläkävijä tukiryhmien luojana. Sisar Riitta Kanerva on ollut hiipumaton dynamo, Olli A. Manni ja muut Iken ketjun poliittiset laiturit ovat juosseet tukimarkkoja kasaan. Ike on saanut keskittyä poitiikan tekoon ja kättelemiseen.

Perin kaukaa haetulta tuntuu ajatus, että keskustahakuiset Nova Group tai Maakuntien Suomi -yhdistys olisivat Kanervan bileitä rahoittamalla hakeneet omia linjauksiaan Varsinais-Suomen maakuntakaavaan. Vielä mahdottomampi on ajatus, että Kanerva olisi juhlien takia kokenut jääneensä liikemiehille jonkin yksilöidyn palveluksen velkaa. Yritysmyönteistä politiikkaa hän ajaa posket punaisena ilman maasutustakin.
Mediassa Ilkka Kanerva on ollut suurriistaa. Hänestä kertovissa jutuissa hohtaa rivien välissä, että luultavasti sillä turkulaisella taas on joku ketunhäntä kainalossa. Paitsi Turun Sanomissa, missä on muutama luotettu journalisti, joita Ike käyttää silloin, kun on tarvis antaa jokin yleinen selitys. Tämä käytäntö tietysti jurppii muita medioita ankarasti.

Kanervaa koskeva poliisitutkinta kuolee luultavasti kapaloihinsa. Silti jää median kuluttajien mieleen elämään epämääräinen muistelu: “eiks sillä ollu jotain hämärää niissä synttäreissäkin…”

Politiikan kymmenottelija Kanerva lähtee seuraavissa vaaleissa ottelun päättävälle tonniviissataselle. Veikkaukseni on, että tuloksena on taas kerran murskaava äänivyöry ja puhemiehen nuijan periminen Sauli Niinistön kädestä. Tietysti ihan näin pelimiehenä olisi hauska katsoa, miten Lokalahden Leisku haastaisi Salon Palloilijat lähestyvässä presidentticupissa, mutta se taitaa jäädä kokematta. Valitettavasti, sanoisi Ahtisaari.

Belgiassa pääpuolueet kilpailevat siitä, mikä niistä on suvaitsevaisin ja maahanmuuttajaväestöä kohtaan ystävällismielisin puolue. Ranskankielisten kristillis(!)demokraattien puolue on kunnostautunut muslimiväestön asioiden ajajana, mikä näkyy myös ehdokasasettelussa. Vahvin puolue Belgian maahanmuuttajien piirissä on kuitenkin SDP:n veljespuolue, ranskankielinen sosialistipuolue PS.

Belgian poliittisessa keskustelussa on tapana, että ksenofobististen populistipuolueiden avauksiin eivät maltilliset ja vastuuntuntoiset puolueet reagoi millään tavalla. Se raivostuttaa populistipuoluieta ja osaa kansalaisista. Ajatus on kuitenkin se, että halvalla populismilla ratsastaville ja heikko-osaisia toisiaan vastaan asettaville puolueille ei anneta mahdollisuutta ohjata yhteiskunnallista keskustelua. Vastuulliset puolueet haluavat pitää aloiteoikuden ja sitä myötä mielipidejohtajuuden omissa käsissään.

Kirjoitin viimeksi siitä, kuinka Kimmo Kiljunen on käynyt muiden puolueiden kimppuun näiden maahanmuuttonäkemyksistä. Kerroin samalla, että SDP on perussuomalaisten jälkeen kannattakunnaltaan maahanmuuttajiin kielteisimmin suhtautuva puolue.

Nyt on kaksi viikkoa kulunut ja SDP on herännyt asiassa. Puheenjohtajan Urpilaisen ulostulo sai minut haukkomaan henkeä monen päivän ajaksi.

”Maassa maan tavalla”, sanoo nyt SDP.

Muutin Belgiaan kymmenen vuotta sitten. Jos minulle olisi sanottu silloin nuo sanat, olisin pitänyt sitä törkeänä loukkauksena. Lause voi vaikuttaa viattomalta, mutta on kaukana siitä. Siinähän aivan suoraan ilmaistaan, että tulijaa on aihetta epäillä paikallisten tapojen rikkomisesta. Alentavaa!

Ja toisen näkökulman vihreät toivatkin jo esiin. Mikä on maan tapa? En minä aio elää belgialaisten tavalla, esim. en koe veronkiertoa erityisen houkuttelevana. En myöskään ymmärrä, miksi kurdien olisi Suomessa opeteltava virtsaamaan kadulle, ostamaan lapsilleen perjantaisin viinapulloja tai riisumaan kengät eteisessä hienoissakin kotijuhlissa. Kirjoitanko rumasti suomalaisista? Aivan. Ei ole olemassa mitään maan tapaa!

Tannerin, Paasion, Sorsan, Koiviston ja Ahtisaaren puolue on oma-aloitteisesti antautunut Soinin johdettavaksi. Se on ymmärrettävä vain siten, että SDP pelkää perussuomalaisia kuollakseen. Hyväksyttävää se ei ole, pelkästään säälittävää.

Kirjoitettuani kirkollisista asioista kaupunkilehti Turkulaisen kolumnipalstalle, huomasin tehneeni virheen. Jo seuraavassa numerossa minulle tuntematon lukija antoi Raamatun opetusta. Nyt sitten seesteisempään aiheeseen, eli maahanmuuttoon. Tässä yhteydessä puoluepoliittisesta näkökulmasta.

Pari viikkoa sitten A-studiossa ihmeteltiin, mikä on Kokoomuksen linja, kun puolueen johto puhuu yhtä ja nuorisoliiton puheenjohtaja toista. ”Ratsastaako puolue kaksilla rattailla?”, tivattiin puoluesihteeri Tujuselta, joka kiisti väitteen jyrkästi.

SDP:n Kimmo Kiljunen kertoi, että tämänkaltainen ulkomaalaisvastaisuus on juuri tyypillistä oikeistolaisille puolueille, kuten Kokoomus.

Maahanmuuttokeskustelu on herkkä aihe. Minkään vastuullisen puolueen ei pitäisi pahastua siitä, että se joutuu tarkkailun kohteeksi. Tikun nokkaan kun laitetaan, kaikki muut näkevät miltä se aidosti näyttää. Hyvä siis niin – kriittinen media oli jälleen valppaana.

Tämän päivän HS ihmettelee pääkirjoituksessaan: ”Mitä me oikein pelkäämme?”

Miksi maahanmuuttoon myönteisesti suhtautuvien määrä on romahtanut? Ei sitten lehdelle tullut lainkaan mieleen tutkiskella vaikkapa itseään ja otsikointiaan sekä uutisiaiheiden valintaa kuluneen kahden vuoden ajalta? Lehti saa ja sen pitää saada valita itse sisältönsä ja linjansa. On kuitenkin turha vain ihmetellä, miksi mielipideilmasto on muuttunut.

Sitten siteeraus HS:n pääkirjoituksesta: ”Kun vastaajat jaetaan eri puolueiden kannattajiin, maahanmuuttovastaisin mieliala on vallalla perussuomalaisten kannattajien keskuudessa. Toiseksi maahanmuuttovastaisin puolue on tällä mittarilla sosiaalidemokraatit. Selvästi maahanmuuttomyönteisin puolue on vihreät, ja toiseksi myönteisin gallupin erottelussa on kokoomus.”

Niinpä niin. Mistähän ihmeestä se johtuu, että kun Perussuomalaisten kannatus nousee, SDP:n kannatus laskee? Miksi Itävallassa Jörg Haiderin suurimman vaalivoiton yhteydessä sosialidemokraattisen SPÖ:n kannatus romahti?

Terveisiä Kimmo Kiljuselle.