Naantalin tulipalon kuolonuhrit eivät päässeet talosta ulos, koska kolmikerros-lämpöikkunaa ei paniikkitilanteessa saatu tarpeeksi nopeasti rikotuksi. Palon tutkijat suosittelevat tuhansien samanlaisten ikkunoiden omistajia varautumaan hätätilanteeseen moukarein ja lyömään lasin rikki reunasta, ei keskeltä.

Autoradiossa kuulen lääkärin kertovan, miten sylilasten korvatulehdus on paras ehkäistä: vauvan ei pitäisi imeä maitoa äidin rinnasta tai tuttipullosta selällään, vaan pystyasennossa.

Hesarin kakkossivulla VTT:n tutkija kertoo, että Suomesta kyllä löytyy osaamista junien ja vaihteiden lämmittämiseen lumelta ja pakkaselta.

Jostain nettilehden pikkuartikkelista luen, että hammastahnan vaahtoa ei saa huuhdella suusta vedellä, jotta fluori suojaisi hampaita.

Eilen vietin vähiä hiuksiani nostattavan illan ruotsalaisen Svenska Dagbladetin journalistin ja menestyskirjailijan Mats-Eric Nilssonin kertoessa ruokateollisuuden elintarvikkeista, joiden monin tavoin vaarallisista lisä- ja korvikeaineista eivät aina edes ruoan tuottajat tiedä, myyjistä ja kuluttajista puhumattakaan.

Kuinka paljon arkipäivää helpottavia, elämäämme pidentäviä tai jopa kuolemaamme ehkäiseviä asioita pantataan, salataan, kielletään tai ei ymmärretä kertoa, jos kukaan ei huomaa tai osaa kysyä? Tarvitaanko vain harvoille itsestään selvien asioiden julki saattamiseen viiden nuoren kuolema tai journalisti, joka aurinkorannalla sattumalta tihruaa suosikkijäätelönsä E-numeroviritteisen tuoteselosteen? Mekö muka elämme informaatioyhteiskunnassa?

Kenen on vastuu? Kuka kertoisi meille?

Kertokaa, te Kannustelijat, lisää! Tiedättekö, mitä muut eivät tiedä? Tiedättekö, mitä haluaisitte tietää?

*****

Päivän uskomattomin uutinen: Mauri Antero Numminen täyttää ylihuomenna 70 vuotta!

Klassisen musiikin uraputkeni iloisimpia sivupolkuja on ollut tutustuminen tuohon mainioon taiteilijaan, joka sitä paitsi on mahdottoman mukava ja viisas ihminen. Apropos klassinen musiikki: M.A. kertoo Hesarin haastattelussa astelevansa nykyään mieluummin säveltäjänä tuolla omalla sivupolullaan: ”Hämmentävää tämä on minustakin, mutta nykyään oikeaa vastakulttuuria voi olla vain syvään yleissivistykseen perustuva korkeakulttuuri, jota ei tehdä minkään miellyttämiseksi. Ja sellaisesta on kova pula, sillä viihdyttäminen on ottanut vallan aivan kaikissa taiteissa.”

Dägä, Dägä, M.A.! Onnea!

P.S. Olisin laittanut juttuun Hesarin Ihmiset-osan haastattelusta nettilinkin, mutta en löytänyt – onko jollekulle sattunut silmään?

Kun aikoja sitten pyöritimme muutamia radioasemia, nousi niiden myötä paikallisiksi julkkiksiksi aika monta nuorta ihmistä. Yksi talon tavoista oli, että sellaiselle henkilölle yökerhon jonon ohittaminen tyylillä “ettekö tiedä kuka Minä olen?” oli suora irtisanomisperuste. Oli siis voimassa yleisohje, jonka mukaan omaa (vaikka sitten vähäistä) asemaa ei saanut käyttää yksityisen edun ajamiseen.

Jäin miettimään tätä Matti Vanhasen ajettua pääministerillisen tykistönsä asemiin sen tuloksena, että oman kaupan hyllystä ei löytynyt Valion kalliimpaa kotimaista maitoa vaan Arla-Ingmanin halvempaa kotimaista maitoa ja sen rinnalla vielä halvempaa ruotsalaista. Hokki- Elanto käänsi väliintulon johdosta maitojunansa ja Valio kiitti.

Voidaan tietysti sanoa, että M.Vanhanen oli blogissaan yleisellä kuluttajan asialla. Väkisin hiipii mieleen, että olisi sittenkin kannattanut noudattaa varovaisuutta. Voin vain kuvitella, millainen meteli nyt nousee, jos ensi vaaleissa huomataankin Valion antaneen kannatusilmoituksia Keskustan tai Vanhasen julkaisuihin. Ei olisi uskonut Vanhasen antavan näin helppoja aseita vastustajien käsiin, vallankin kun kyseessä ei ole ihan mikään politiikan maitoparta.

Esko toivoi, että voisin joskus osallistua Kannun toimintaan paitsi kommentoijana, myös kirjoittajana. Lupasin mielelläni, koska olen ollut koukussa Kannuun sen syntyhetkistä alkaen ja koska Visakin pari kuukautta ennen äkkilähtöään esitti saman pyynnön kuin Esko-tohtori nyt.

 Ajan juoksun seuraaminen ja sen kirjallinen kommentointi on 40-vuotisen toimittajauran mittaan tullut tutuksi, joten uskoin tätä hommaa osaavani. Lievä arvelus nousi pintaan, kun muutaman hetken pyörin tsekkailemassa, millä otteella ja tyylillä netin keskustelupalstoilla nykyään päivän puheenaiheita käsitellään. Pääkirjoituksissa on tapana kiitellä, että verkon kansalaiskeskustelu on “raikasta” ja “vapaata”

. Todellisuus näyttää ankeammalta. Nettikirjoittajina riehuu väkeä, joiden mielestä 2010-luvun keskustelussa kelpaavat aseiksi samat argumentit kuin 1920-luvulla, sillä erolla että sadan vuoden takaiselle raivolle antoivat oikeutusta tuoreet hautakummut, nykykirjoittaja vain kakaroi aatteilla vähän samaan tapaan kuin me 70-luvun opiskelijapolitiikan pellet.

Varsinkin maahanmuutto- ja kaksikielisyyskeskustelun puutarhassa rehottaa varsinainen hulluruoho. Väkivallantekoja ehdotellaan “ihan läpällä” niin kuin Astrid Thorsin murhaamissivuston perustanut kunnallispoliitikko (sic) (tai paremminkin sick) Turun Sanomille perusteli. Tuntuu siltä, että verkossaa ei säihky sanan säilä vaan suihkuaa  suoli.
Luotan kumminkin siihen, että kansakunnan terve enemmistö ei paljon bloggaile ja netissä lätise, täällä surffailemme enimmäkseen me, jotka emme osaa säädyllisesti narsismiamme peitellä. Kannun tyyli on ollut herrasmiesmäistä ja joskus jopa vähän pappamallista. Passaa minulle. Kiitos kun pyydettiin.
Markku Heikkilä

Kirjoittaja on turkulainen mediapersoona ja esiintyjä, jonka erimunainen kaksoisveli Förin Äijä usein edustaa Turun kaupunkia kaupunginjohtaja Pukkisen ollessa estyneenä täi läsnä.

Tänään oli Turun Sanomissa ansiokas juttu suojateiden turvattomuudesta. Asia koskettaa minua päivittäin. Työpaikkani on nimittäin Vanhalla Suurtorilla. Kun kotoani sinne siirryn jalan, joudun ylittämään Uudenmaankadun suojatiellä, jossa ei ole valoja. Työpaikkani ikkunasta olen nähnyt muutamankin kerran todella vakavia tilanteita. Onpa siinä parin vuoden aikana kuollutkin pari suojatien ylittäjää.

Se on  niin vaarallinen paikka jalankulkijalle, että joka kerta kadun ylittäessä tuntee vaaran. Lukemattomia kertoja on pysähtyneen tai pysähtymässä olevan auton takaa porhaltanut toinen ohi. Jos ehdit näyttämään nyrkkiä ohittavalle, saat vastaasi keskisormen, jos kuski ylipäänsä vilkaiseekaan sinua.

Ja nyt se hävetys: olen ruvennut kohteliaasti käden heilautuksella ja kevyellä nyökkäyksellä kiittämään  pysähtyneitä kuskeja! Hävettää, koska pysähtymisen tulisi olla luonnollista eikä siitä tarvitse erityisesti kiittää. Mutta sen verran harvinaista se on, että tahtomattaan tulee kiittäneeksi.

En  nyt haluaisi taas kuulostaa vanhalta kärttyiseltä äijältä (vaikka ehkä olenkin sellainen!) , mutta mielestäni liikennekulttuuri Turussa on muutoinkin repsahtanut. Punaista päin ajaminen on mielestäni yleistynyt. Ja ylipäänsä oikeuksista kiinni pitäminen. Jos tulet oikealta, takuulla tulet, olipa liikennetilanne  mikä tahansa.

En vaadi lisää poliiseja enkä syytä heitä. Kyse on kulttuurista, liikennekulttuurista. Mutta kun Suomessa on kumminkin liikennettä harjoitettu 100 vuotta, luulisi sen jo kohta juurtuvan. Liikenneopetuksessa taitaa olla puutteita. Oikeudet ja säännöt opetetaan, mutta ei sujuvaa ja toiset huomioivaa liikennekulttuuria. Ja sitäpaitsi, nyt asutaan kaupungeissa, ei kirkonkylissä tai salotorpissa. Ehkäpä voisinkin nostaa itseni liikennekulttuurin edistäjäksi tervehdyksilläni.

Muuten, ikkunastani näkee, että Pinellan pihalla on jo teltta ja kaivaukset menossa pakkasellakin. Ehkä sittenkin jotain tapahtuu!

Ei ole sattumaa, että Ruotsi kahmii Vancouverissa mitaleita ja Suomi ei.

Nykyaikainen teknis-fyysis-taktinen valmennustaito ja -tieto tuskin poikkeavat suuresti eri lajien huippumaissa, mutta siinä, miten valmentaja oppinsa tarjoaa ja miten urheilija sen omaksuu, näyttää olevan suuria eroja. Mutta jos kahdella urheilijalla on muuten samanlaiset edellytykset, henkisesti vahvempi voittaa.

Olympialaiset ovat vähän niin kuin ylioppilaskirjoitukset: niihin on aikaa valmistautua monta vuotta. Urheilija on aloittanut valmentautumisensa olympialaisiin vähintään neljä vuotta ennen kisoja, vaikka vasta viimeisten kuukausien aikana ratkeaa, selvittääkö hän karsinnat olympiajoukkueeseen. Jokaisella huippuvalmentajalla on taito ajoittaa urheilijansa optimaalinen kunto vain noita parin viikon kisoja, mahdollisesti vain yhtä kisasuoritusta varten. Jokaisen huippu-urheilijan elämän suurin tavoite on voittaa olympiakisoissa. Mikään muu ei ole tärkeämpää kuin rankka työnteko olympialaisia varten.

Jos varsinaisena kisapäivänä suoritus ei ole kauden tai mieluusti koko tuon neljän vuoden olympiadin paras, valmentajan ja urheilijan tavoite ei ole toteutunut. Valmennusyhteistyö on epäonnistunut.

Sain viime vuonna kutsun Ruotsin urheilututkimuksen seuran SVEBI:n (Svensk Förening för Beteende- och Samhällsvetenskaplig Idrottsforskning, www.svebi.se) jäseneksi, ja oli mukava matkata marraskuussa vuosikonferenssiin Kalmarin korkeakouluun  – vuodenvaihteessa opinahjo yhdistettiin Växjön yliopiston kanssa Linné-yliopistoksi. Meill’ Aalto, heill’ Linné!

Kalmarissa suuri osa tutkimuksistaan kertovista professoreista ja nuorista väitöstutkijoista keskittyi henkiseen valmennukseen. Kuinka ollakaan, kuukautta aikaisemmin aihe oli pääosassa myös Ruotsin Tennisliiton vuosittaisessa valmentajasympoosiossa, Stockholm Openin yhteydessä. Opettavaisia reissuja molemmat, paljon lisää tietoa ja tärkeitä tuttavuuksia – SVEBI:ltä sain jopa kutsun tulla luennoimaan seuraavaan vuosikonferenssiin.

Kahden ruotsalaisen urheilukongressin ohjelman painotus ei ole sattumaa. Oma professorini Lars-Eric Uneståhl aloitti jo 1960-luvulla nuorena psykologina työn urheilijoiden kanssa ja tuli rakentaneeksi perustuksen maailmanlaajuiselle modernille henkiselle valmennukselle. Pelkästään Ruotsissa hänen opetettavanaan on ollut yli 200.000 ihmistä, joista itse asiassa vain pieni osa on urheilijoita. Hän on toiminut yhteistyössä seitsemäntoista eri maan olympiakomitean ja yli seitsemänkymmenen maajoukkueen kanssa. Oma henkisen valmennuksen innostukseni alkoi hänen luennoltaan 1994, ja muutama vuosi sitten aloitin varsinaisen opiskelun, joka pian johti nykyisiin hommiini muun muassa urheilijoiden ja muusikoiden valmentajana.

Kaiken valmennuksen lähtökohta on urheilija, lapsi, nuori tai aikuinen, yksilönä. Valmentaja ei valmenna urheilulajia, vaan yksilöä, ihmistä. Joukkueessakin valmennetaan yksilöä ja urheillaan yksilönä, kun joukkue muodostuu eri yksilöiden persoonien, vahvuuksien (ja heikkouksien) yhteen sovittamisesta. Olympialaisissa moni yksilöurheilijakin saa kokea joukkueessa kilpailemista. Ja suomalainen urheilija edustaa tietysti koko ajan maataan myös koko olympiajoukkueen jäsenenä.

Siksi on outoa, että suomalainen urheilija voi jopa kieltäytyä joukkuelajista. Ruotsissa on toisin, aivan parhaatkin saattavat pitää parisprintin mitalia tärkeämpänä kuin yksilömenestystä. Itse olisin luullut, että naapurin naisten ”varman” kullan himmentyminen hopeaksi olisi ollut maansuru. Mitä vielä! Hopeasta riemuitsivat niin hiihtäjät, kuningasperhe kuin lehdistökin. Suomalaisjoukkue taas hajosi kurjalla tavalla viime hetkellä, ja ikävään pakkorakoon joutunut kakkoshiihtäjä sai kuulla liiton taholta ”epäonnistuneensa”, ja joukkuetoveri taasen sanoi joutuneensa ”hiihtämään yksin”. Mielestäni Riikka Sarasojan suoritus on ollut kisojen harvoja todellisia suomalaistaisteluja.

Henkinen valmennus ei ole viime hetken poppakonsti tai taikakalu, jolla korjataan suorituksen teknisiä puutteita. Se on tasa-arvoinen osa valmennuksen kokonaisuudessa ja sitä käytetään myös tehostamaan niin tekniikan, fysiikan kuin erityisesti taktiikan harjoittelemista ja omaksumista. Kaikissa valmennustiimeissä on jo mukana fysiikkavalmentaja, mutta miksi lajivalmentajat eivät uskalla etsiä rinnalleen lajiin hyvin perehtyneitä henkisen valmennuksen erikoistuntijoita?

Henkinen valmentautuminen vaatii urheilijalta muiden osa-alueiden tavoin pitkäjänteistä, tiukkaa harjoittelua. Vaikka se ei ole pikakeino menestykseen, tulokset alkavat näkyä heti, kun urheilijan omasta päästä kuuluu ensimmäistä kertaa ensin ”klik!” ja sitten ”ahaa!”. Siihen voi mennä yksi tunti tai vaikka koko vuosi. Erinomaisen hyvä aika valmentautua henkisesti seuraaviin olympialaisiin on – neljä vuotta.

Oman valmennustyöni ensimmäisiä asioita on ajatteluharjoitteiden rinnalla sanavaraston tarkistaminen. Pois joutavat esimerkiksi kaikki konditionaalit (”pitäisi”, ”voisi”, ”olisi voitettu”), termit ”epäonnistuminen” ja  ”onni”, sanat ”pakko”, ”taas” ja niin edelleen.

Montako kertaa näitä ilmaisuja vielä ehtii pursuta suomalaisten suusta Vancouverissa?

P.S. Kymmenisen tuntia edellisestä: Harvoin on viides sija olympialaisissa tuntunut niin hyvältä kuin miesten viestijoukkueen esityksen jälkeen. Asenteen voitto! (Enkä sano nyt mitään Ruotsista.) Katsotaan, miten naisten viestissä käy. Jääkiekosta puhumattakaan.

Pressikortin kolmekymmentä vuositarraa päällekkäin. Puolentoista millin pino seikkailuja.

Elokuun kahdeksantena 1979 päivätty Suomen Arvostelijain Liiton kortti jäsenelle numero 539. Se oli kova sana 21-vuotiaalle opiskelijalle. Mutta toki sen verran olin jo Facit Privat -kirjoituskoneellani saanut aikaan, että vaadittavat ammattilaissuosittelijat olivat löytyneet jäsenhakemukseen. Neljällä kielellä nahkakantisessa, tyylikkäästi avautuvassa kortissa seisoo: “Est membre de SARV, l’organisation professionelle des critiques finlandais”. Siis ammattilainen oli tullut minustakin.

Koululainen-lehdestä ja Helsingin liikennelaitoksen Ajopeilistä alkoi kirjoittaminen jo keskikouluaikoina. Musiikkikritiikkiä pääsin harjoittelemaan perustamassani Synkooppi-lehdessä, Helsingin yliopiston musiikkitieteen opiskelijoiden yhä 31 vuoden jälkeen aktiivisesti ilmestyvässä aviisissa. Sieltä olikin sitten lyhyt askel Rondon toimituskuntaan (mm. Kaija Saariahon ja Esa-Pekka Salosen seuraksi), monivuotiseksi kirjoittajaksi ja toimitusneuvoston jäseneksi. Samoihin aikoihin avautui ovi myös Fabianinkadun radiotaloon (ja myöhemmin Pasilaan) Yleisradion musiikkiohjelmien aktiiviseksi avustajaksi.

Ensimmäinen varsinainen musiikkiarvostelijan pesti tuli Savonlinnan valtalehdestä Itä-Savosta, jonne ihana kulttuuritoimittaja Oiti Kotamo minut poimi Oopperajuhlakuorosta, Synkooppi-lehteen tutustuttuaan. Monta kesää arvostelin oopperajuhlien konsertteja kunnes minut ehkä haluttiin vaientaa – sain nimittäin kutsun ryhtyä juhlien pressipäälliköksi. Pääkaupungin kuulumisia ja välillä ulkomaanraportteja kirjoittelin Itä-Savoon vielä monta vuotta. Pian legendaarinen Salzburgin-ritari Pentti Ritolahti kiskaisi minut arvostelijaksi Kotimaahan – kunnes kritiikkini kasvoi niin itsekritiikittömäksi, että se ei enää sopinut arvokkaan lehden profiiliin. Kriitikon uran huippu lienee ollut Hesarin hirmuisen Seppo Heikinheimon pyyntö ryhtyä valtakunnan päälehden musiikkiarvostelijaksi. Monasti elämässäni en ole tuntemattoman seikkailun kutsuessa epäröinyt, mutta tuolloin Finlandia-talon B-parvella ymmärsin kieltäytyä kunniasta. Ystävien säilyttäminen tuntui tärkeämmältä kuin maine ilman mammonaa.

Sittemmin musiikin hallintotyöt imaisivat minut, ensiksi Lahteen kuudeksi vuodeksi, sitten Tukholmaan ja lopulta Turkuun. Kirjoittaminen on kuitenkin jatkunut koko ajan; Filharmonikkojen kotisivujen musiikkilehteenkin ehdin rustata yli tuhat juttua! Kuinka lyhyiltä vuosikymmenet nyt tuntuvatkaan – ja samalla pitkiltä tuntiessani kirjoittamisen teknisen kehityksen etusormenpäissäni. Kirjasimia varren päässä heittäneen Facitin jälkeen oli pakko sopeutua ensin sähkökirjoituskoneisiin, sitten fakseihin, 1980-luvun puolivälissä Joensuussa tekstinkäsittelylaitteisiin ja viimein tietokoneisiin ja sähköpostiin. Tunnen itseni vanhanaikaiseksi, kun kirjoittaminen tuntuu edelleenkin käsityöltä. Ja ihanalta.

Sain silloin tällöin kunnian istua Finlandia-talon sinfoniakonserteissa professorini Erik Tawaststjernan vieressä, muistaakseni permannon kahdeksannella rivillä, aivan keskellä (hän kätteli rivinsä jokaisen istujan matkalla omalle paikalleen). Kerran lavalla oli nuori pianosolisti, joka ei ramppikuumeeltaan yltänyt parhaimpaansa. Kysyin kiinnostuneena Erikiltä väliajalla, mitä hän piti esityksestä. Hän analysoi nuorukaisen murskaavasti – ja jatkoi sitten oma ominainen pilkkeensä silmäkulmassa: “…mutta enhän minä NIIN voi kirjoittaa!”. Ja lehdessä ilmestyikin sitten hieno analyysi teoksesta ja ystävälliset sanat pianistin tulevaisuuden mahdollisuuksista. Ehkä tuo tapahtuma opetti minulle, että ei kannata ryhtyä kriitikon uralle. Valitsinkin sitten ammatin, jossa on ollut erinomainen mahdollisuus auttaa ja kannustaa monia nuoria lupauksia aina kansainväliselle huippu-uralle asti.

Kolmekymmentä vuotta olen siis maksanut jäsenmaksua velvoitteesta arvostella. Mutta pelkkää iloa kortista on ollut, varsinkin eri puolilla maailmaa. Erinäköisiltä lippuluukuilta tai lehdistötoimistoista olen saanut arvostelijalipun lukemattomille festivaaleille, oopperaan, konserttiin, taidenäyttelyyn, museoon, teatteriin ja vaikka mihin, kunhan vain olen kehdannut pyytää. Aikaisemmin sai pressikortilla 50% alennuksen busseista ja junista sekä Finnairin lennoilta. Nykyään alennus on vähäinen ja lipussa lukee usein “eläkeläinen”.

Sitä en kuitenkaan vielä tunnusta. Ohjatkoon minua siis Kannuvalimossa edelleen pressikortin velvoite: “Ist ein Mitglied des SARV, der berufsmässigen Vereinigung der finnischen Kritiker.”

Nelosen uutiset kertoi tiistai-iltana tänään alkavasta oikeudenkäynnistä “porvoolaismiestä” eli vuonna 2007 Suomeen muuttanutta Ruandan baptistikirkon entistä johtohenkilöä vastaan. Syyte on rankka: Ruandan kansanmurhaan osallistuminen. Vuonna 1995 tapettiin kolmessa kuukaudessa yli 800.000 ihmistä, tutseja ja maltillisia hutuja, siis enemmän kuin Helsingissä ja Turussa on asukkaita. Miestä vastaan on rutkasti todisteita ja todistajia. Uutisten haastattelema valtionsyyttäjä puhui vakuuttavasti, syytetyn asianajaja ilmoitti päämiehensä kiistävän kaikki syytteet.

Rikos on käsittämätön. Mutta minä ihmettelen kuitenkin Nelosen uutisten perään liimattua kolmentoista minuutin dokumenttia, jossa seurattiin keskusrikospoliisin tutkijoiden matkaa Ruandaan. Kamera sai olla mukana niin heidän palavereissaan kuin silminnäkijöiden haastatteluissa.

Itse asia ei jäänyt dokumentissa epäselväksi. Useaan kertaan nimeltä mainittu “porvoolaismies” on selvästi syyllinen.

Mutta Suomessa syytetty on syyllinen vasta tultuaan oikeuden tuomitsemaksi. Oikeustajuuni ei mahdu, että yhden kaupallisen televisiokanavan dokumenttiryhmä pääsee KRP:n mukaan esitutkinnan ei-julkisiin silminnäkijöiden haastatteluihin ja että dokumentti näytetään televisiossa ennen oikeudenkäynnin alkua.

Onko dokumentti nyt myös KRP:n kannanotto: “Syytetty on syyllinen”? Onko dokumentti esitetty etukäteen syytetylle ja hänen puolustusasianajajalleen? Oliko oikeus antanut dokumentin nähtyään luvan sen esittämiseen?

Kuinka korkealta poliisihallinnossa oli saatu kuvausryhmälle lupa seurata KRP:n poliiseja oikeudenkäynnin tausta-aineiston keräämisessä. Mahtoiko itse oikeusministeri olla tukemassa tätä dokumenttia? Ovatko todistajien haastattelut minkä tahansa rikoksen esitutkinnassa tästä lähtien julkisia dokumentteja, ennen oikeudenkäynnin alkamista?

Ihmettelen, miksi suomalaispoliisit ylipäätään olivat dokumentin päähenkilöitä. Miksei ohjelman toimittaja esittänyt nyt poliisien suusta kuultuja kysymyksiä kärsineille ruandalaisille? Pienellä vaivalla ohjelma olisi saatu syvennetyksi vaikka puolituntiseksi. Taustoitus jäi nyt huitaisuksi ja koko dokumentti keskeneräiseksi.

Poliisin osuus olisi voinut jäädä vain dokumentin huipennukseksi: yksi KRP:n miehistä kysyi järkyttyneenä, miksi länsimaat eivät tehneet mitään silloin kuin kauheudet tapahtuivat, viisitoista vuotta sitten. Ja kun sama toistuu  juuri nyt Darfurissa, maailma on jälleen hiljaa. Onko Nelosen uutiset jo lähettänyt dokumenttiryhmän paikalle?

Syylliset tuomittakoon ja heitä rangaistakoon. Mutta mieluummin oikeudessa, ei televisiossa.

Kun kolme tytärtäni olivat pieniä, he seurasivat televisiosta Pikkukakkosta, jossa Simo Ojasen mainiolla käsikirjoituksella Pelle Hermannia näytteli Veijo Pasanen. Siitä on paljon aikaa.

Pelle Hermanneja otettiin videolle ja niitä sitten kelattiin uudelleen ja uudelleen vuosikausia. Moni juttu jäi sivusta seuraten mieleen. Erilaiset sutkaukset ja sanonnat, muun muassa. Yksi mehevimmistä oli ”totta kuin rotan potta”. Sitä käytettiin tilanteessa, jossa oli päällä meininki ”uskokoon ken tahtoo”.

Tämä kaikki aukeni yht’äkkiä mieleeni kun luin, että yksi television tosi-tv –ohjelmista, Sinkkuäidille sulhanen, oli pelkkää näyteltyä huijausta. Finaaliin selvinnyt sinkkuäiti olikin varattu. Ja tuotantoyhtiö oli tiennyt asian.

En ole nähnyt yhtään jaksoa ko. sarjasta, en Maajussille morsiamesta, kymmenkunta minuuttia Big Brotherista jne. Olen siis varmaan aikalailla kelvoton arvioimaan koko tosi-tv:tä?

Silti olin hyvilläni lukiessani tv-yhtiön selitystä Hesarin uutisessa. Ehkäpä kansakunnalle selviää laajemminkin, että koko tuo maailma ja ilmiö on ”totta kuin rotan potta”!

”Aloita mukavampi elämä ja vaihda mokkulaan. Mokkulalla mokkuloit itsesi nettiin jotakuinkin missä vain, ilman ikäviä piuhoja. Tuikkaat vain Mokkulan kiinni tietokoneeseesi ja vot, olet netissä. Näppärää, eikös vain. Ja halpaakin vielä.”

Näin kauniisti lupaa aina niin nokkelan mukavan kiva DNA-operaattori. Mokkula on DNA:n brändi, jonka se aikoo vimmalla pitää itsellään melko lailla vastaavalla varmuudella kuin aikanaan Nokia termin kännykkä.

Joskus aikanaan harhaanjohtava mainonta oli ihan kansainvälisillä määräyksillä kiellettyä. Nyt ilmoitustilaa voi ostaa suuren päivälehden etusivulta ja löperrellä mitä hyvänsä.

DNA antaa kuluttajalle vaikutelman, jolla 9,80 euron kuukausimaksulla surffaillaan netissä melkein missä vain. Ja ilman johtoja. Tottahan se on, nopeudella 384 kb/s homma onnistuu lähes kaikkialla Suomessa. Tosin tuskin kukaan haluaa liikkua netissä tuolla nopeudella. Ja jos enemmän maksaa ja valitsee vaikkapa 2Mt/s yhteyden. Ei yhteys toimi tuolla nopeudella kuin siellä täällä, vaan mainitulla 384-nopeudella. Eikä ainakaan liikekannalla ollen.

Netti ei ole valmis sillä, että lykkää mokkulan kylkeen, vaan kun on osannut ladata tarvittavat ohjelmat ja tehdä asetukset. Ja kun on ladannut asetukset, voi aina jännittää, tunnistaako kone kivan mokkulan ja pääseekö sillä nettiin.

Mutta halpaa on, kunhan ei aukaise konetta ulkomailla, sillä kaikkialla maailmassa siirtoyhteydestä saa pulittaa joko 10,99e/Mt tai 7,99e/Mt. Siinä sitä voi mokkuloida itsensä nettiin ihan missä vain.

Kusetusta ilmassa. Ja silti DNA:lla on tyytyväisimmät asiakkaat. Tutkimuksen mukaan…

PS. Ilmoituksessa todetaan: Tiedonsiirto ulkomailla erillisen hinnaston mukaisesti. Entäpä jos siinä lukisi: Tiedonsiirto ulkomailla 7,99 tai 10.99 e/Mt. Ilmoituksen tekstimassa vähenisi muutamalla merkillä. Samalla peittely vaihtuisi rehellisyyteen. Haloo: onko Suomessa kuluttajaviranomaisia?

Olin silloin muutaman päivän vaille 11-vuotias. Olympialaisia katsottiin kotona Helsingin Maunulan Pirttipolulla isän kanssa televisiosta, mustavalkoisesta. Muistikuva on vahva. Piiiitkä hyppy ja varsinkin se kenguruloikka alastulosta eteenpäin. Bob Beamon, 8,90 Mexicon olympiakisojen pituushypyssä vuoden 1968 lokakuussa.

Samalla tavalla vahvassa tunnemuistissa on Neuvostoliiton hyökkäys Tšekkoslovakiaan, tänään täsmälleen 40 vuotta sitten. Pikkupojan sydän tunsi sen suureksi uhaksi, ennen kokemattomaksi, vaaralliseksi. Me tuohtuneet lapset kävimme tiukkoja keskusteluja koulussamme SYK:ssa. Sain isältäni pinssin, jossa olivat Suomen ja Tsekkoslovakian liput – hän oli saanut sen voitettuaan korkeushypyn maaottelussa 1950-luvun alussa. Olin ylpeä rinnassani kiiltelevistä lipuista. Ilmeisesti kannanotto oli rohkea.

Eilisen urheilusuorituksen muistan toivottavasti ainakin seuraavat 40 vuotta. Katsotaan, millaiseen maailmantilanteeseen Venäjän hyökkäys Georgiaan johtaa.

Ihailin Usain Boltin valmistautumista 200 metrin juoksun loppukilpailuun. Täydellinen rentous, ilo, hauskanpito, show – ja kuitenkin tiukka keskittyminen. Sanoin pojalleni Elikselle: Bolt tekee maailmanennätyksen, sataprosenttisen varmasti. Pitkin päivää asiantuntijat eri kanavilla olivat vakuuttaneet, että loppuaika on 19,50:n nurkilla. Laskin alkukilpailujen hidastelun hävittyinä metreinä, ja päädyin tutkimuksessani siihen, että 1) kun vauhtia tulee lisää ja 2) kun se kestää kevyesti loppuun asti, ja 3) kun hän malttaa olla pelleilemättä kalkkiviivoilla, niin Michael Johnsonin uppoamattomana pidetty maailmanennätys siirtyy historiaan.

Niin kävi. Katsoiko Salama suoralla suurta näyttötaulua? Viimeisillä kymmenillä metreillä hänen lihaksensa ja ilmeensä jäykistyivät, kun yritystä tuli lisää. Ainoa vastustaja oli enää stadionin sähkökello. Eli muutama sadasosa olisi jäänyt vielä nipistettäväksi, jos suoritus olisi säilynyt rentona loppuun asti.

Hufvudstadsbladet kertoo Jamaican joukkueen päävalmentajan Maurice Williamsin resepteistä, joilla pieni maa on kahminut mitaleja juoksulajeissa.

”Olemme pyrkineet luomaan sellaisen systeemin, että urheilijoilla on aina hauskaa eikä heidän tarvitse tuntea paineita. Sillä tavalla he saavat muovata oman harjoittelunsa niin, että tuntuu hyvältä.”

Niinkö yksinkertaista se onkin? Ei salaista tietokoneohjelmaa, ruokavaliota, juoksuasua – vaan kaiken valmennuksen ensimmäinen sääntö: Että on hauskaa.

Mikä sitten on Boltin vahvuus? Päävalmentajan vastaus on lyhyt: ”Usainin salaisuus on se, että hän ei ota asioita liian vakavasti.”

Niinpä niin. Tämä on Jamaican Salaman viesti maailman kaikille nuorille urheilijoille ja heidän valmentajilleen.

P.S. Usainin show satasen loppumetreillä oli, no, hieman ylimitoitettu. Mutta niin on Kansainvälisen Olympiakomitean pääsihteerin Jacques Roggen lausuntokin Boltin epäurheilijamaisuudesta kilpakumppaneitaan kohtaan. Kyllä ykkönen saa näyttää ja sanoa, kun on maailman ykkönen. Jos sitä ei tee liian vakavasti.

Kuva: Jamaican suuri poika maan hallituksen virallisilla sivuilla.