”Mitäs teet tänä iltana?”, kysyi Matti Salminen. ”En paljon mitään”, vastasin. ”No lähde Tristaniin, vien sinut sisään”, oopperan Kuningas Marke jyrähti.

Matti vei minut istumaan Festspielhausin näyttämön valotorniin. Ennen oopperan alkua lavalla hääri vielä monenlaista väkeä. Kun näin monitorista edessäni kapellimestari Daniel Barenboimin lyövän Tristanin ja Isolden alkusoiton käyntiin (katsomoon kapellimestaria ja orkesteria ei näy), hyörintä alkoi laantua. Mutta vielä yksi valkotukkainen mies, tumma puku päällä, heilutti ikään kuin suitsukeastiaa levittäen teatterisavua joka puolelle näyttämöä. Juuri ennen esiripun aukeamista hahmo livahti vikkelästi pois.

Tuo ihmeellinen suitsuttelija oli Bayreuthin Wagner-juhlien legendaarinen johtaja Wolfgang Wagner. Pääsin haastattelemaan häntä seuraavana päivänä. Onneksi minulla oli nauhuri mukana. Tuolloin, vuonna 1982, hän oli 62-vuotias ja jo valkotukkainen. Hän oli rehevän iloinen, puhui nopeasti, paljon – mutta bayrischia, Baijerin murretta. Nyökyttelin ymmärtäväisesti, esitin asiantuntevia jatkokysymyksiä ja pyrin kaikin tavoin olemaan osoittamatta, että en tajunnut juuri sanaakaan. Iloista asiaa tarttui kuitenkin nauhalle paljon.

Päästyäni kuukauden Bayreuthin-reissulta kotiin, soitin sveitsiläiselle opiskelutoverilleni Taina Aelligille (joka asuu nykyään Norjassa) ja pyysin häntä pelastamaan minut. Ei mitään ongelmaa, Tainalle bayrisch oli kuin kotikieli! Sain kuin sainkin aikaiseksi arvokkaan radiohaastattelun – ja paljon kiitosta.

Kun isoisä oli Richard Wagner ja isoäidin isä Franz Liszt, ei Wolfgangin ammatinvalinnalle ollut monia vaihtoehtoja. Veljensä Wielandin kanssa hän loi toisen maailmansodan jälkeen ”Neubayreuthin”, jonka viitteelliset, selkeät ja yksinkertaiset produktiot pyrkivät riisumaan Richard Wagnerin musiikin Hitlerin painolastista. Wieland Wagnerin varhainen kuolema vuonna 1966 pakotti myös Wolfgangin lavalle. Hänestä ei tullut veljensä kaltaista ohjaajaneroa, mutta toki hyvin pätevä suuroopperoiden tulkki.

Sunnuntaina 90 vuoden iässä kuollut Wolfgang Wagner johti isoisänsä Richardin perustamia oopperajuhlia Bayreuthissa 57 vuotta, ensin yhdessä veljensä Wielandin kanssa ja seuraavat 42 vuotta yksin. Wagner-festivaalia on aina johtanut Wagner. Vasta viime vuonna, vuosikausien riitojen jälkeen, Wolfgangin kaksi tytärtä eri avioliitoista, 31-vuotias Katharina ja 64:n ikäinen Eva Wagner-Pasquier, perivät juhlien johdon isältään.

Maanantaina 22.3. kulttuuri-Suomi palaa normaaliaikaan, kun YLE:n Radio ykkösen rinnalla aloittaa uusi klassisen musiikin ja kulttuurin kanava, Rondo FM. Kun Classic Radio lopetti viime vuonna, jotain olennaista on tuntunut puuttuvan: vaihtoehto. YLE:n musiikkitoimituskin tuntuu voivan paremmin, kun kintereillä on pirteä kirittäjä.

Seuraavana viikonloppuna minäkin saan tehdä come backin radioaalloille, kun alan juontaa Rondo FM:n lauantai- ja sunnuntaiaamun ohjelmaa.

Ensimmäinen oma radio-ohjelmani YLE:n musiikkitoimitukselle sai alkunsa epätavallisesti. Olin päässyt vuonna 1978 Kansallisoopperan lisäkuoroon laulamaan Aulis Sallisen toista oopperaa Punaista viivaa; Ratsumiestä olin esittänyt jo pari kesää Savonlinnan oopperajuhlakuorolaisena. Bulevardin vanhassa oopperapalatsissa kihisi, kun Kalle Holmberg ohjasi, Okko Kamu valmistautui johtamaan musiikin ja Kimmo Kaivanto viimeisteli lavastusta.

Talo väreili Suurta Tapahtumaa, jälleen uutta suomalaista kantaesitystä. Nuoren musiikkitieteen opiskelijan uutisvainu heräsi. Päätin tehdä Punaisen viivan ensimmäisestä vedosta radio-ohjelman. Lainasin musiikkitieteen laitokselta Nagra-kelanauhurin (sen klassisien, painavan!), ryhdyin tekemään haastatteluja ja keräämään paikallisväriä tehosteiksi. Olin kyllä jo kirjoitellut paljon, mutten koskaan tehnyt radio-ohjelmaa. Marssin kuitenkin rohkeasti Fabianinkadun vanhaan radiotaloon ja pyysin päästä toimituspäällikkö Paavo Helistön puheille. Oli mukava tutustua tuttuun radioääneen. Ilmeisesti esitin asiani vakuuttavasti, koska Paavo varasi oitis minulle studioajan. Ilman mitään ohjeita taimasin materiaalini ja tein käsikirjoituksen.

Ohjelmahan siitä tuli. Ja sitä ajettiin ulos muutamankin kerran, vieläpä silloin, kun olimme esittämässä Punaista Viivaa Lontoon Sadler’s Wells -oopperassa. Myöhemmin kuunneltuna tuntui, että puhuin vähän liian nopeasti, mutta ensiopukseksi se oli ihan kelvollinen.

Eikä mennyt montakaan viikkoa, kun – ihailluista radioäänistä puheen ollen – istuinkin jo studiossa juontamassa Sävel on vapaa -puhelintoivekonserttia, itsensä Meri Louhoksen kanssa. Muistan, että lähetys ei jännittänyt, mutta Merin ensitapaamisella muutama päivä aikaisemmin jalat vähän tutisivat.

Kolmisensataa radio-ohjelmaa taitaa olla kertynyt aikojen kuluessa, YLE:n musiikkiohjelmien lisäksi muutama uutistoimitukselle ja urheiluun sekä musiikkiohjelmia Lahdessa YLE:n alueradiolle sekä sen ajan molemmille kaupallisille, Ysiysiin ja Rytmiradioon. Ruotsin Radioonkin tein Tukholman-vuosina muutaman programmin suomalaisesta musiikista ja yhden Norjan NRK:lle; olinpa mukana yhtä BBC:nkin ohjelmaa tekemässä.

Turussa ei ole kukaan radiohommiin pyytänyt, mutta mukavahan se on matkustaa studioon Helsinkiinkin. Saan itse valita soittamani musiikin, joten luvassa on totutusta poikkeavaa omasta, pitkästä levyhyllystä – vähän niin kuin ne jokaviikkoiset erikoiset Turun Filharmonian vuosilta!

Tervetuloa aalloille!

Rondo FM kuuluu 22.3. alkaen näillä taajuuksilla:

Turku 106,8 MHz; Helsinki 92,9; Hämeenlinna 88,1; Jyväskylä 96,2; Kuopio 94,8; Lahti 107,4, Oulu 99,6; Porvoo 90,8; Raasepori 104,3; Savonlinna 100,0; Tampere 92,2.

Kuuden Ruotsin-vuoteni aikana minulla oli kahdelta näköalapaikalta onni tutustua satoihin muusikoihin: maan kansainvälisiin solistitähtiin, lähes jokaiseen (eli muutamaan) kapellimestariin sekä oman soittajistoni Ruotsin Radion sinfoniorkesterin ynnä keikkabändini Tukholman Kuninkaallisen Filharmonian soittajiin – monista säveltäjistä, agenteista ja hallintoihmisistä puhumattakaan. Lienenkö turkulaisille musiikinystäville ja muusikoille anteeksipyynnön velkaa filharmonikkojen vieraslistan vahvasta ruotsalaisesta edustuksesta työvuosiltani?

Yksi iloisimmista illoista vietettiin erään Drottningholmin teatterin suurenmoisen konsertin jälkeen. Olihan sitä ihan pakko mennä kuuntelemaan, kun solistina oli vanha kaveri Petteri Salomaa. Illan bonus oli kuitenkin nuori, valkohiuksinen mezzosopraano, joka muistaakseni tuolloin, 1990-luvun puolivälissä,  lauloi vielä Ruotsin Radion kuorossa. Vaikka illan teokset eivät vielä esitelleet hänen ilmiömäisen äänensä hyvin kaukana toisistaan olevia ääripäitä, ei tarvinnut kuunnella montakaan tahtia ymmärtääkseen, että tuossa tytössä asuu maailmantähti.

Kun linnanpihalla sitten Petterin ja Malenan kanssa törmäsimme vanhoihin ystäviini, musiikkitoimittaja Camilla Lundbergiin ja unkarilais-ruotsalaiseen pianistiin Janos Solyomiin, päädyimme illanistujaisiin Norr Mälarstrandille herrasväen hulppeaan ylimmän kerroksen asuntoon, jonka parvekkeelta avautui lämpimän kesäillan näkymä veden yli Söderiin. Sittemmin Camillasta tuli Ruotsin television musiikkipäällikkö, jonka hyvin vakuuttavaa persoonaa saan suureksi ilokseni nähdä ja kuulla miltei joka viikko naapurin tv-kanavilla. Huippupianisti Janos taas teki pikapaikkauksen Turun filharmonikkojen solistiksi – Nallekonserttiviikon Karhupapaksi. Hän opetteli pitkän käsikirjoitukseni kahdessa päivässä ja suostui astumaan jopa karhupukuun. Meillä oli lavalla koko viikon niin hauskaa, että totesimme kärsivämme vieroitusoireista viimeisen esityksen ja yli kymmenen tuhannen kuulijan jälkeen.

Mutta Malena. Hän oli vaatimaton, miltei ujo, erittäin hauska ja suurenmoisen ihana. Muutaman vuoden kuluttua hän sitten olikin jo kaikkialla maailmassa. Ilman että katson hänen lumoavia silmiään, uskallan sanoa, että hän on maailman monipuolisin laulajatar. Ja sitä paitsi äärimmäisen taitava lavaesiintyjä niin dramaattisessa oopperassa, kevyessä musiikissa kuin revyyssä – hänen shownsa televisioiduilla Nobel-päivällisillä Tukholman kaupungintalon Blå hallenissa muutama vuosi sitten oli aivan käsittämättömän upea. Harmittelen vieläkin, että ensivierailulle Turussa ei enää onnistuttu löytämään hänen maailmankalenteristaan tilaa – musiikkina olisi ollut ehkä Hillborgia….

Ja nyt Malena lopetti Moskovassa La voix  -euroviisukarsintaesityksensä Siihen Kuuluisaan Korkeaan c:hen. Pianissmo. MEZZOsopraano! Silmää räpäyttämättä. Tai nimenomaan – silmää räpäyttäen.

Se oli kunnon lomaduunia, kuusitoista kesää Savonlinnan Oopperajuhlilla. Laskin joskus, että olin käynyt Olavinlinnassa yli viisisataa kertaa. Ja se oli jo muutaman kesän jälkeen.

Noita kesiä on tullut muistelluksi, kun viime päivinä julkisuudessa on keskusteltu Olavinlinnan oopperaesitysten yleisöturvallisuudesta. Miten saada miltei kolmetuhatta ihmistä nopeasti virran yli turvaan, jos “jotain” tapahtuisi?

Vuosikymmenien aikana on sattunut yhtä ja toista, suurempaakin kuin nilkan nyrjähtämisiä. Omilta vuosiltani muistan pari erikoista tapausta. Olin muutaman kesän festivaalin pressipäällikkönä. Juhlien johtaja Timo Mustakallio sai eräänä päivänä nimettömän puhelinsoiton juuri ennen esityksen alkua; linnassa oli kuulemma pommi. Nopea päätös, ja niin yleisö kuin rooliasuinen oopperaväki matelivat rauhassa ja sulassa solussa sillan yli turvaan, noin puolessa tunnissa. Koirapoliisit tutkivat koko linnan, mitään ei löytynyt, ja esitys alkoi varmaan tunnin verran myöhässä. Seuraavana päivänä sama mies soitti uudelleen. Timo löi luurin korvalle, mutta kertoi asiasta meille muille vasta seuraavan aamun palaverissa.

Toisen kerran myrsky oli niin kova, että mietimme koko ajan, olisiko esitys keskeytettävä. Kävi nimittäin ilmi, että kukaan ei tiennyt, kuinka paljon pressukatto kestää. Ja saatoimme vain kuvitella, millaista jälkeä katon osat tekisivät pudotessaan yleisön päälle. Olimme jatkuvasti yhteydessä sääpalveluun, josta lupailtiin ilman vähittäistä paranemista. Vanhan katon pitkät pressut nousivat ja laskivat varmaan parin, kolmen metrin verran, ja pauke peitti musiikin. Timo Mustakallio oli huolestunut, sillä jos esitys olisi lopetettava ennen väliaikaa, yleisölle pitäisi maksaa lippurahat takaisin. Mutta siitäkin selvittiin, ja parin vuoden kuluttua koko katto uusittiin. Ja tämä nykyinen rakennelma on sitten vielä ihan eri tasoa – ja varmasti joku tietää, minkälaista puhuria se kestää.

Moneen kertaan mietin vuosien aikana, miten niin valtava määrä ihmisiä saataisiin linnasta turvaan hätätilanteessa. Kulkutunnelit ovat ahtaat ja pimeät, lattian kivet epätasaiset ja -säännölliset (ei piikkikorkoja eikä nahkapohjakenkiä!), ylävallin kiertotie mutkikas ja vielä kaksien portaiden päässä. Janoisimmat orkesterilaiset (siihen aikaan moraali oli vielä vähän erilaista kuin nykyään) juoksivat jo puoli minuuttia esityksen päättymisen jälkeen vallien ulkoseinän parinkymmenen sentin levyistä tasannetta, mustaa virtaa uhmaten, linnan ympäri sillalle ja olivat Tottissa tai Majakassa jo ennen kuin ensimmäinenkään kuulija ehti ponttonisillalle. Hädässä henkilötappiot tuolla reitillä voisivat kyllä olla suuret. Takalaiturin turvalautta saisi seilata virran yli leirintäalueelle kerran jos toisenkin oopperakansaa kannellaan.

Niin, mitä sitten voisi sattua? Palaako kivinen linna? Yksi torneista räjähti jo oliko se 1800-luvulla, mutta ammuksia ei taideta enää linnassa säilyttää. Terrorismi lienee vielä kaukana lämpimästä (eli kylmästä) Pohjolan idän suvi-illasta, mutta koko oopperaväki kulkee varmasti jo lähivuosina piippilaitteiden läpi. Esityksissä on nykyään suuri määrä sähkölaitteita, jotka eivät varmaankaan voi aina hyvin linnan kosteudessa. Suurin uhka lienee kuitenkin esitysten aikana vuolaassa virrassa liukuvat tankkilaivat. Ironista onkin, että kysymys Olavinlinnan turvallisuudesta esitettiin juuri tuollaisen laivaonnettomuuden tutkimusraportissa, vaikka monta sukupolvea valtakunnan poliittista ja turvallisuusasioista vastaavaa johtoa on seurannut juhlien esityksiä aitiopaikoilta. Kun silta katkeaa, niin kuin tässä onnettomuudessa, lähes kolmetuhatta ihmistä ovat loukussa ja pitkään. Voiko laiva räjähtää törmäysonnettomuudessa?

Miten katsomosta ja sokkeloisesta linnasta sitten pelastaudutaan nopeasti? Muureihin ei varmasti saa eikä ole syytäkään puhkaista aukkoja. Osa turvauloskäynneistä vie ahtaiden ikkuna-aukkojen kautta – poistumissuunta perä edellä. Ne voi välttää, kun paras tie Suvorovin bastionin takalaiturille vie orkesterisyvennyksen läpi – aukko yleisön puolelle lienee avattavissa muutamassa sekunnissa. Nopeasti avattava silta takalaiturilta virran yli on mainio ratkaisu, samoin virallisen ponttonisillan leventäminen.

Pääasia on kuitenkin, että mahdollisessa kriisissä ei synny paniikkia, sillä ahtaat tunnelit pimeine portaineen ovat aina vaara, nimenomaan iäkkäille ja liikuntarajoitteisille. Turvaohjeissa onkin varmasti erikseen määräys ihmismassan säännöstelystä, etteivät kaikki ryntää pieneen tunneliin mahdollisimman nopeasti. Turvateiden osoittaminen valotehostein ennen esitysten alkua olisi helppo apu, lentokoneiden tapaan.

Kaikkein järkevintä olisi kuitenkin toteuttaa uusi syväväylä Laitaatsiltaan tai sitten ihan minne vain, missä ensikertalaisen miehistön ja taitamattoman luotsin ohjaavat venäläistankkerit eivät enää koskaan aiheuttaisi vaaraa tuhansille ihmisille ja puolelle kaupungista. Olavinlinna ja Savonlinnan Oopperajuhlat ovat niin tärkeitä kansallisia monumentteja, että päätöksen jo vuosikymmeniä vireillä olleesta hankkeesta voisi tehdä vaikka juhlien jonkin esityksen väliajan sherrytarjoilulla, ministereitä ja kansanedustajia kun tuntuu olevan aina paikalla.

Puheet oopperakatsomon pienentämisestä pitänee sijoittaa palstalle Mätäkuun jutut. Juhlien budjetti elää tai kaatuu pääsylipputulojen mukana, ja lippujen hinnat ovat jo ajat sitten ylittäneet ainakin privaattivieraiden kipurajan. Hoidettakoon siis tämän vuoden Uhkapeli (englanniksi The Wager) ensin, ja järjestettäköön sitten asiasta vaikka kunnon seminaari Olavinlinnan naapurissa Ideariihisaaressa.

Turku valittiin sitten Brysselissä virallisesti vuoden 2011 kulttuuripääkaupungiksi, Tallinnan rinnalle. Juhlavuoden kärkihankkeen, musiikki- ja kongressikeskuksen valmistumisen, peruuntuminen ei huolestuttanut eurooppalaisia päättäjiä. Optimistiseen rahoitussuunnitelmaankin Euroopan pääkaupungissa uskottiin, vaikka siitä kertomaan ei vielä ollutkaan esitellä jättiprojektin johtajaa.

Juhlavuoden alkuun on aikaa kolme vuotta, yksi kuukausi ja yhdeksän päivää. Turkulaisittain ajateltuna valmisteluaika hupenee nopeasti. Musiikki- ja kongressitalotyöryhmän piti alun perin saada työnsä päätökseen juhannukseen mennessä – vuonna 2005. Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin mietintö ei ole vieläkään valmis eikä edes rakennuspaikasta ole vielä päätöstä. Alkuperäisaikataulun mukaisesti talon rakentaminen olisi jo pitkällä. Jälkiviisaasti urakka olisi myös tullut halvemmaksi, jos kuokka olisi heilahtanut jo vuonna 2006 ennen kustannusten räjähtämistä. Kuten kaupungin virkamiehistö on julkisesti todennut, talo voi valmistua ihan minä vuonna vain, ei siihen mitään kulttuuripääkaupunkivuotta tarvita. Se siitä kärkihankkeesta. Vedän täten takaisin ehdotukseni talon nimestä. ”Eurooppa-talo” kuulostaisi tragikoomiselta, kun se uusimman tiedon mukaan valmistuisi, ehkä, aikaisintaan vuonna 2015.

Aikaa on vienyt myös kulttuurivuoden vetäjän valinta. Maalaisjärjellä ajateltuna työn olisi pitänyt alkaa samana päivänä kun Turku valittiin Suomen viralliseksi ehdokkaaksi eli viime vuoden kesäkuussa – mutta maalaisjärjen käyttöhän on kulttuurikaupungissa kielletty. Uusi johtaja olisi ensi töikseen aloittanut näkyvän tieto- ja uutisvyörytyksen sekä valtakunnallisesti että kansainvälisesti, olisihan kaupungistamme paljon kiintoisaa kerrottavaa. Seitsemäntoista kuukautta hanketta on varjostanut hiljaisuus. Jopa Turun Sanomat sulki kolme viikkoa sitten nettilehtensä Kulttuuripääkaupunki-sivuston – jossa oli täsmälleen kaksi artikkelia, vuodelta 2004.

Ensimmäinen myönteinen turkulainen kulttuuriuutinen pitkään aikaan kuultiin kolmisen viikkoa sitten, kun Mikko Heiniön ja Juha Siltasen oopperan tilaussopimus allekirjoitettiin. Oopperan tapahtumapaikkoina ovat renessanssiajan Turku, Tallinna ja Västerås ja päähenkilöinä Ruotsin kuningas Eerik XIV ja hänen puolisonsa Kaarina Maununtytär. Ongelmia saattaa kuitenkin aiheuttaa solistien kiinnitys, sillä kantaesityksen on tarkoitus kruunata eurooppalainen kulttuurivuotemme 2011. Kuinka moni huippulaulaja on sattunut pitämään kalenterissaan toista kuukautta tyhjää keskellä syksyä, vuoden kiireisintä musiikkisesonkia? Libretisti Siltasen ja säveltäjä Heiniön työn pitää sujua tempossa molto furioso, jotta suuropusta päästäisiin harjoittelemaan jo juhlavuoden keväällä. Ongelmana on myös esityspaikan löytyminen; alun perin teoksen piti juhlistaa uuden musiikki- ja kongressikeskuksen avajaiskautta.

Varsinainen uutinen onkin, että Turun kaupungin kulttuurilautakunta ylipäänsä päätti tilata oopperan. Tilaussopimus oli valmiina allekirjoitettavaksi jo vuoden 2006 tammikuussa. Päätöksenteko kesti, turkulaisittain, kaksikymmentäyksi kuukautta.

778 vuoden perspektiivillä vuosi sinne tai tänne saattaa tuntua mitättömältä ajanjaksolta. Vuosisatojen aikana päätöksentekokulttuuri on muokkaantunut hitaaksi ja varovaiseksi eli, turkulaisittain, tutuksi ja turvalliseksi. Nyt on pakko löytyä uusi ääni kelloon, jotta kaupungin historian suurimmasta haasteesta selvitään kunnialla.

Tein muinoin kaksi ehdotusta juhlavuodeen valmistautumiseksi. Vielä ei Turussa kuitenkaan voi katsoa Kauppatorilla kelloa, joka soi päivittäin samaan aikaan 20.11 ja ilmoittaa sekunnilleen ajan vuoden 2011 alkuun. Ehdotin myös marraskuun 20. päivästä turkulaisten omaa Eurooppalaisen kulttuurin päivää. Hankkeen come back oli kuin olikin ajoitettu eilen oikeaan ajankohtaan. Palanneeko Turku sittenkin?

TOIMITUS HAVAITSI JUURI: TÄMÄ OLI KANNUVALIMON 500:S ARTIKKELI! HURRAA!

Turusta on oopperatoiminta loppunut. Eikä sitä haluta jatkaakaan – miten kulttuuritoimenjohtaja lehdessä sanoikaan – “koska Helsinki on kahden tunnin ajomatkan päässä”. Tällä metodilla tunnutaan suunniteltavan myös vuoden 2011 kulttuuritarjonta kaupungissamme.

Kaksi tuntia saa rauhassa ajellen kulumaan myös matkaan Poriin, jossa Oopperayhdistys saa 30-vuotisjuhlansa kunniaksi perjantaina ensi-iltaansa Leevi Madetojan – Artturi Järviluoman Pohjalaisia, sen vuonna 1924 kantaesitetyn ”suomalaisen kansallisoopperan”.

Pohjalaisista ei ooppera enää paljon parane. Minulla teos on vahvasti tunnemuistissa. Vuonna 1973 istuin Bulevardin oopperapalatsissa ujosti luokkatoverini Sadun vieressä kokemassa elämäni ensimmäistä oopperaa, Pohjalaisia – pääsylippukin on vielä tallella. Enpä silloin 16-vuotiaana vielä aavistanut laulavani itsekin samalla lavalla jo viiden vuoden kuluttua Aulis Sallisen Punaisen viivan kantaesityksessä, kahdeksan kertaa Pohjalaisia nähtyäni. Elämäni suurin oopperarooli sattui Pohjalaisten televisioproduktioon vuodelle 1980, kun esitin väkevästi Kolmannen pojan osan, pituudeltaan kokonaista kolme sekuntia.

Porin Pohjalaisissa on työtä tarjottu kahdelle kokeneelle turkulaisellekin taiteilijalle, kun kapellimestarina on Pertti Pekkanen ja lavastuksen ja pukujen suunnittelijana Carmela Wager – aamupuuroa onkin saanut viime aikoina keitellä ahkerasti. Kun kilpailua ei enää ole, Porin Oopperan kuuluisi saada nimekseen Varsinaisen-Suomen Alueooppera. Turun kaupunki voisi sitten helposti kuljetuttaa busseilla oopperanystäviä Porin hulppeaan ja hyvin soivaan Promenadi-saliin, kahden tunnin ajomatkan päähän.

Monipuolisen kulttuurikaupungin (katso eilinen Kannuvalimo) Porin Oopperan Pohjalaisia esitetään lokakuun 5., 11., 12., 13, 14., 17., 18. ja 19. päivä. Laula itse oopperaa täällä!

Päivi Kärkkäisen nimeäminen Kansallisoopperan johtajakandidaatiksi on rohkea veto, jolle aivan varmasti löytyy kiistattomat perusteet. Mutta pelkäsikö oopperan hallitus talon henkilökunnan mielipidettä niin paljon, että sulki sen edustajat kokonaan ulos johtajanvalinnasta? Tämä kulttuurijohtajan valintakäytännön ”turkulaismalli” on vaikeasti perusteltavissa valittaessa vetäjää organisaatioon, jonka jokainen jäsen tuntee talon ammattiasiat paremmin kuin yksikään hallituksen päättäjä.

Nyt käydään vilkasta keskustelua Päivi Kärkkäisen soveltuvuudesta aivan turhaan. Kun etukäteen neuvotellen olisi riittänyt saada oopperan hallituksen kolme henkilöstön edustajaa vakuuttuneeksi – todennäköisesti hyvin helposti – niin nyt hallituksen tulee saada jokainen talon yli kuudestasadasta, jo moneen otteeseen nöyryytetystä työntekijästä hyväksymään hiljaisuudessa tehty päätös Kärkkäisen valinnasta.

Hallituksen soisi muistavan, että oopperaa tehdään suuren ensemblen yhteistyönä, ei sooloillen. Nyt sen on aika vetäytyä ramppivaloista takaisin kulisseihin valmistautumaan seuraaviin tärkeisiin päätöksiin, kun oopperan ja baletin ammattilaisten annetaan valita itselleen taiteelliset johtajat.

Osmo Vänskä näytti muutamaa senttiä peukalonsa ja etusormensa välillä. ”Näin läheltä meni”, hän nauroi, ylpeänä. Oopperamaailman suuri legenda Luciano Pavarotti oli juuri purjehtinut hänen vierestään gaalaillallisilla. Olimme Osmon ja BIS-levy-yhtiön johtajan Robert von Bahrin kanssa ottamassa vastaan maailman kuuluisinta levypalkintoa Gramophone Awardia Lontoossa vuonna 1991, Lahden kaupunginorkesteri (eli jo silloin Sinfonia Lahti) ja Luciano Pavarotti, kumpikin omassa sarjassamme.

Tänä aamuna Luciano Pavarotti joutui luovuttamaan taistelunsa haimasyöpää vastaan. Eilen hän oli saanut vastaanottaa Italian kulttuuriministeriön arvokkaan tunnustuksen kotimaansa kulttuurin edistämisestä. Sairaalassa hän jaksoi vielä sanoa: “Olen täynnä iloa ja ylpeyttä”. Turun filharmoninen orkesteri oli jo kiinnitetty esiintymään Luciano Pavarottin yli 40-vuotisen uran suuren jäähyväiskiertueen konsertissa Helsinki-areenalla vuoden 2005 syksyllä. Sairaus ensin siirsi kiertuetta ja esti sen lopulta kokonaan.

Oma aikamme synnyttää niin tähtiä kuin ”tähtiä” kulttuuriarvojen ja markkinavoimien raa’assa taistelussa. Pavarotti menestyi molemmin puolin raja-aitaa. Laulajana hän oli ainutlaatuinen tenori – harva on saanut laulamisen kuulostamaan ja nimenomaan näyttämään niin taivaallisen helpolta. Loistelias tekniikka ja muhkean kehon hyödyntäminen tekivät hänen äänestään sekä dramaattisen että lempeän. Ja mikä tärkeintä siellä markkinapuolella, häneltä löytyivät ne korkeat c:t. Mutta maailman suurten oopperatalojen lavoilla hän oli enemmän oma itsensä kuin roolihenkilönsä, sillä näyttelijä hän ei ollut – toisin kuin kollegansa ja ystävänsä Placido Domingo.

Vuonna 1990 Pavarotti tempaisi Domingon ja toisen rakkaan kollegansa Jose Carrerasin kanssa. Jalkapallon MM-kisojen ”Three Tenors” -konsertti aloitti ilmiömäisen sarjan megakonsertteja stadioneilla ja muilla aukeilla paikoilla. Showt olivat näyttäviä, mutta samalla tenoriveljekset tuhosivat oopperalaulun musiikilliset arvot. Esitykset olivat huonosti harjoiteltuja, laulajat eivät koskaan antaneet niissä parastaan eivätkä vaivautuneet edes opettelemaan ohjelmistoaan ulkoa. Samalla sadoille tuhansille kuulijoille tuli sellainen harhakäsitys, että se oli laulamista parhaimmillaan. Yhtäkkiä oli tärkeämpää nähdä taiteilijat kuin kuulla heitä. Birgit Nilsson, 1900-luvun ehkä mahtavin oopperasopraano, teilasi kolmen pojan esityksen Göteborgin Ullevilla todeten televisiossa: ”Ihan niin kuin balettitanssijat esiintyisivät alasti”.

Myönteistä on, että Pavarotti käytti osan megatuloistaan nuorten laulajien auttamiseen. Tenoriäänen syntyminen on geneettisesti niin epätodennäköistä, että jokaista nuorta lahjakkuutta kannattaa tukea.

Vaikka Luciano Pavarotti antoi enemmän kuin pikkusormensa pirulle, mikään ei voi muuttaa sitä tosiasiaa, että aamulla taivaallisille laulumaille poistunut tenori oli yksi kaikkien aikojen upeimmista laulajista. Hänen äänensä soi tänään ja vielä vuosikymmeniä kaikkialla maailmassa, niin levylautasilla kuin musiikinystävien sydämissä.

P.S. 7.9.: Pavarotti antoi rahoistaan paljon myös oikeaan hyväntekeväisyyteen. Sydänkin oli siis suuri.

Yksi elämäni epäonnistuneita muistiharjoituksia on ollut: kumpi on ylempänä, Latvia vai Liettua, kumpaan kuuluu pääkaupunki Riika, kumpaan Vilna? Nyt taidan muistaa.

Häpeän tunnustaa, että Viro ja Tallinna ovat olleet minun Baltiani, ja että tietoni Latviasta ja Liettuasta ovat olleet tuon alkuvirkkeen tasalla. Ja nytkin tarvittiin herätteeksi lähteä tutkimusmatkalle muuan Turussakin tunnettu laivakesäteatterispektaakkelin säveltäjä, Riian oopperan muinainen ylikapellimestari Richard Wagner.

Riian (siis eikö kaupungin nimi voisi suomeksi olla Riga ja taivutus Rigan – tai sitten ainakin Riikan?) oopperajuhlilla, vuonna 1863 valmistuneessa hienossa oopperatalossa esitetty Valkyyria, vuosi vuodelta rakentuvan Ringin toinen teos, oli kelpo esitys, Siegmundina vakuuttava, inhimillinen Jyrki Anttila ja kapellimestarina Turun filharmonikoiden edessä viime syksynä vieraillut 27-vuotias kansainvälinen huippunimi, antaumuksella johtanut Andris Nelsons. Modernihko näyttämötoteutus ei jaksanut kantaa koko pitkää iltaa, kun hyviä ideoita ei ollut viety loppuun. Jotenkin Wagner onnistuu huipentamaan näytösten loput niin suurenmoisesti, että pitkät ja loppumattomat minuutit unohtaa kyynel silmäkulmassa. Dmitri Shostakovitshin nuoruudenteos Mstsenskin kihlakunnan Lady Macbeth taasen pahoinpitelee Leskovin herkän novellin ylipitkäksi ja aina vain samoin eväin huipentuvaksi ontuvaksi draamaksi – jonka vielä kokematon säveltäjä kuitenkin tavattoman taitavalla käsityöllä saa pysymään kasassa. Näyttämökuva, kauppiaantalon takapiha keskellä ankeata neuvostolähiötä, oli järkyttävän tehokas, mutta kun ohjaus monisti pursuilevaa tarinaa yksinkertaistamisen asemesta, kokonaisuus horjui. Molemmat illat osoittivat kuitenkin, että Latvian kansallisooppera on erittäin kiinnostava oopperatalo, jossa paistaa niin osaamisen ylpeys kuin tekemisen taito ja riemu.

Kaksi ensimmäistä päivää Riiassa menivät nähtävyyksiä ihmetellessä, mutta vasta kolmantena avautui kaupungin sielu zeppeliinihallien kansanmarketissa ja Stalinin pilvenpiirtäjän katolla. Neljännen päivän vierailu järkyttävässä miehitysmuseossa, jossa Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan hirmuteot heijastetaan taitavasti latvialaisen ihmisen kärsimyksen kautta, sekä käynti turistikeskustan ulkopuolella tavallisen kansan kauppakaduilla herättivät syvän ihastuksen tähän erikoiseen ja hyvin omaperäiseen kaupunkiin. Yksi kysymys jäi kuitenkin ilman tyhjentävää vastausta: millainen on latvialaisen ja venäläisen Riian asukkaan henkilökohtainen suhde, kun neuvostoajan pakkosiirtolaisia on yli puolet kaupungin väestöstä?

Vaikka Latvian kansantulo on vielä hyvin, hyvin kaukana EU:n virallisesta köyhyys-rajasta (75% maiden keskiarvosta), Riika vilisee mustia loistoautoja (muiden muassa yksittäiset Bentleyt, Maseratit ja Aston Martinit sekä usein vilahtelevat kalleimmat Mersut, Porschet, Range Roverit, Bemarit ja Audit) ja kauppakeskusten merkkiliikkeiden hinnat ovat suomalaisella tasolla. Stockmannin tavaratalon huikea ruokaosasto hakkaa turkulaisen ja jopa helsinkiläisen niin valikoimansa laajuudella, lihatiskillään kuin hedelmiensä ja vihannestensa tuoreudella – miten kaukana suomalainen kauppa onkaan oman pellon pientareelta tai eksoottisempien hedelmien maista! On kuitenkin vaikeaa kuvitella, miten latvialainen eläkeläinen selviää 90 latsin eli noin 135 euron eläkkeellään tässä kimmeltävässä kaupungissa.

Lento Riikaan Ryanairin koneella Tampereelta on henkisesti masentava kokemus, mutta matka sujui nopeasti, täsmällisesti ja ainakin näennäisen halvalla ennen kuin kaikki mahdolliset lisämaksut on jaksanut laskea yhteen. Mutta Riika on pienen kärsimyksen väärti: missä muussa maailman kaupungissa lähes puolet taloista, niin turistialueilla kuin sivummallakin, on rakennettu sykähdyttävimpään jugend-tyyliin? Kuin tuhat Helsingin Katajanokkaa – todellinen metropoli!

”Kilpailuttaminen mullisti kuntatalouden” kerrottiin SST:n välittämässä uutisessa eilen. Huomasin uutisen Taloussanomien nettisivuilta. Uutinen perustui professori Tuomo Martikaisen ja tutkija Sami Fredrikssonin kirjaan Kilpailuttamisen kokemukset.

Uskon hyvin, että kuntatalous säästää 20-30% erilaisissa ostoissaan, kuten kirjan esittelyuutisessa kerrotaan. Ja positiivista on, että erilaiset monopolit pystytään sitä kautta purkamaan.

Kun itse tarkastelen asiaa mainosmiehen, ravintolaelinkeinon ja kulttuurin näkökulmasta, olen kovasti eri mieltä. Kilpailuttaminen, niillä kriteereillä kun sitä nyt tehdään, ei useinkaan ole oikea tapa ratkaista palvelujen tuottajia julkisessa taloudessa.

Ymmärrän, että kun ostetaan asfalttia, betonia, rakentamista, koneita ja laitteita, ollaan aika lailla selvillä vesillä.

Mutta jos tuotteena on markkinointiviestintä, miten verrataan erilaisten luovien ja käytännön ratkaisujen erinomaisuutta muuten kuin hintaa vertaamalla? Varsinkaan kun päättäjillä ei ole pääsääntöisesti erityistä kompetenssia näiden asioiden arviointiin?

Tai valittaessa jonkun tilaisuuden ruoka/cateringtoimittajaa? Jäin kovasti miettimään viime keväänä tätä meidän EU-puheenjohtajavuottamme ja sen ruokapalveluita. Jos kaikki kilpailutetaan, saadaanko sitä mitä halutaan tarjota? En tiedä miten kävi.

Varsinainen kukkanen löytyy kulttuurista. Miten sitä kilpailutetaan? Alkuviikolla luin jostain, että eduskunnan tilintarkastaja kiinnitti huomiota, ettei eduskunta ollut kilpailuttanut kohteita valitessaan juhlapaikkaa satavuotisjuhlilleen. Ooppera valittiin. Olisihan toki ollut mielenkiintoista tietää vaikkapa mitä Seinäjoen Tangomarkkinoilla olisi ollut tarjottavana?