Naantalin tulipalon kuolonuhrit eivät päässeet talosta ulos, koska kolmikerros-lämpöikkunaa ei paniikkitilanteessa saatu tarpeeksi nopeasti rikotuksi. Palon tutkijat suosittelevat tuhansien samanlaisten ikkunoiden omistajia varautumaan hätätilanteeseen moukarein ja lyömään lasin rikki reunasta, ei keskeltä.

Autoradiossa kuulen lääkärin kertovan, miten sylilasten korvatulehdus on paras ehkäistä: vauvan ei pitäisi imeä maitoa äidin rinnasta tai tuttipullosta selällään, vaan pystyasennossa.

Hesarin kakkossivulla VTT:n tutkija kertoo, että Suomesta kyllä löytyy osaamista junien ja vaihteiden lämmittämiseen lumelta ja pakkaselta.

Jostain nettilehden pikkuartikkelista luen, että hammastahnan vaahtoa ei saa huuhdella suusta vedellä, jotta fluori suojaisi hampaita.

Eilen vietin vähiä hiuksiani nostattavan illan ruotsalaisen Svenska Dagbladetin journalistin ja menestyskirjailijan Mats-Eric Nilssonin kertoessa ruokateollisuuden elintarvikkeista, joiden monin tavoin vaarallisista lisä- ja korvikeaineista eivät aina edes ruoan tuottajat tiedä, myyjistä ja kuluttajista puhumattakaan.

Kuinka paljon arkipäivää helpottavia, elämäämme pidentäviä tai jopa kuolemaamme ehkäiseviä asioita pantataan, salataan, kielletään tai ei ymmärretä kertoa, jos kukaan ei huomaa tai osaa kysyä? Tarvitaanko vain harvoille itsestään selvien asioiden julki saattamiseen viiden nuoren kuolema tai journalisti, joka aurinkorannalla sattumalta tihruaa suosikkijäätelönsä E-numeroviritteisen tuoteselosteen? Mekö muka elämme informaatioyhteiskunnassa?

Kenen on vastuu? Kuka kertoisi meille?

Kertokaa, te Kannustelijat, lisää! Tiedättekö, mitä muut eivät tiedä? Tiedättekö, mitä haluaisitte tietää?

*****

Päivän uskomattomin uutinen: Mauri Antero Numminen täyttää ylihuomenna 70 vuotta!

Klassisen musiikin uraputkeni iloisimpia sivupolkuja on ollut tutustuminen tuohon mainioon taiteilijaan, joka sitä paitsi on mahdottoman mukava ja viisas ihminen. Apropos klassinen musiikki: M.A. kertoo Hesarin haastattelussa astelevansa nykyään mieluummin säveltäjänä tuolla omalla sivupolullaan: ”Hämmentävää tämä on minustakin, mutta nykyään oikeaa vastakulttuuria voi olla vain syvään yleissivistykseen perustuva korkeakulttuuri, jota ei tehdä minkään miellyttämiseksi. Ja sellaisesta on kova pula, sillä viihdyttäminen on ottanut vallan aivan kaikissa taiteissa.”

Dägä, Dägä, M.A.! Onnea!

P.S. Olisin laittanut juttuun Hesarin Ihmiset-osan haastattelusta nettilinkin, mutta en löytänyt – onko jollekulle sattunut silmään?

Pääomatulot pienenivät vuonna 2008 lähes neljänneksen edellisvuoteen verrattuna. Sen sijaan ansiotulot kasvoivat edellisvuodesta 6,2 prosenttia, kertoo Tilastokeskus tänään. Huono uutinen, sillä tätä tuskin seuraa ansiotulojen kasvun jatkuminen.

Eteläeurooppalainen puolituttuni sai taannoin naurukohtauksen, kun kerroin maksavani verot Belgiaan. Sain kuulla monimutkaisen kuvion, jolla työ- ja asuinpaikkaa sekä rahoja siirtämällä välttyy belgialaisen hyvinvointivaltion rahoittamiselta.

Tein pitkästä aikaa tuloverovertailua Suomen ja Belgian välillä. Synkäksi meni Belgiassa asuvan mieli. Suomihan on palkansaajan veroparatiisi! 

Kuntaliiton toimitusjohtaja näyttää tänään vaativan kunnallisten palveluiden karsimista, ennen kuin on pakko edessä. Subjektiivinen oikeus päivähoitoon voisi olla sellainen. Rahat eivät riitä, kun suuret ikäluokat siirtyvät rytinällä palveluiden käyttäjiksi.

Ei niinkään Kuntaliiton, mutta joidenkin muiden taholta kuulee puhetta paisuneesta palvelutarjonnasta, turhasta hallinnosta ja toimintojen päällekkäisyyksistä. Onkin paljon petrattavaa siinä, kuka palveluita tuottaa, millä laadulla, tehokkuudella ja hinnalla. Sen sijaan on liioiteltua väittää, että suomalaiset nauttisivat jotenkin poikkeuksellisen laajasta julkisen sektorin palvelutarjonnasta (yksityisiä palveluitahan Suomessa ei tunnetakaan). Määrä ja laatu ovat pikemminkin kohtuullista eurooppalaista tasoa. Turha byrokratiakin on suhteellinen käsite.

Suomi ei siis ole pohjoismaisen mallin (mitä sekin muka tarkoittaa!) mukainen hyvinvointivaltio, jossa maksetaan korkeita veroja. Suomi on määrällisesti keskinkertaisten palveluiden maa, jossa keskituloisen ja vähän paremminkin tienaavan palkansaajan verotus on kohtuullinen.

Toinen asia on sitten palveluiden tuottaminen. Siitä enemmän työpaikkablogissani http://www.tat-ryhma.fi/Blogi/Ihan-oikea-omalaeaekaeri-75

Kun luin viime viikon perjantain Hesarista nimimerkillä ”Asiakkaiden ja paremman laadun puolesta” laaditun mielipidekirjoituksen ”Tuoretiskillä myydään surutta vanhaa kalaa”, tajusin oitis, että tästä nousee vielä haloo. Kun lehti vielä poikkeuksellisesti – ja ymmärrettävästi – julkaisi jutun nimimerkillä, olin varma, että taustakin on varmistettu.

Reaktioita asiaan ei tarvinnut kauan odottaa. Jo seuraavana päivänä asiasta sai lukea lisää niin päivälehdistä kuin myös netistä.

Myös keskustelu alkoi vyöryä. Ilta-Sanomien keskustelupalstalla on aiheesta tätä kirjoitettaessa lähes viisi sataa kommenttia. Yksi synkkä asia yhdistää niitä: samanlaista tapahtuu kaikkialla. On tapahtunut aina ja tapahtuu vieläkin.

Huominen Turun Sanomat tulee nettisivujensa mukaan kertomaan kaksi tarinaa Turun seudulta.

”Nonnih, tätähän minä aina olen sanonut, vanhaa kalaa!” Näin voisin tuulettaa, sillä on ollut huolissani kalan myynnistä aina ja saanut tarkasta syynistä huolimatta vanhaa kalaa ja vanhaa lihaa ostoskärryyni. Eivätkä ne ole vanhentuneet omassa kylmäketjussani.

Mutta en tuuleta, vaan olen murheellinen. Murheellinen, että tällaista tapahtuu. Ja murheellinen siitä mitä seuraavaksi tapahtuu.

Vaikka Evira alkaisi painattaa minkämoisia laatutarroja kauppojen oviin, palvelutiskitoiminta kaupassa kuolee lopullisesti. Nyt on hyvä syy lopettaa kallis palvelu. Asiakkaitten luottamus on tapettu ’muiden vastuuttomalla toiminnalla’.

Se olisi todellinen sääli ja takapakki kehityskululle, jota aika ajoin on ollut nähtävillä. Suomessa nimittäin on edelleen hyviä palvelutiskejä, tuoretiskejä, joilla itsekin asioin mielelläni.

Olisiko sama lääke hyvä kuin vaalirahasotkujen selvityksessä: nimet esille?

Hans Välimäki kolumnoi tänään vauhdikkaasti Kauppalehden kolmossivulla, jossa hänen kesätauolla ollut palstansa taas alkoi pyöriä. Aiheena on ravintolaruoan arvonlisävero ja sen alennuksen pihtaaminen.

Kirjoituksessa kyytiä saa keskusta, joka Välimäen mukaan on kaiken syntipukki. Eikä hän väärässä olekaan. Tuntuu, että Vanhanen ja Korhonen joukkoineen ovat ottaneet ravintolat suorastaan kiusaamisen kohteeksi. Vai mitä muita johtopäätöksiä Sirkka-Liisa Anttilan ”ruoan alv nollaan”-kampanjoinnista voi tehdä?

Rikkaat syövät ravintolassa on kepun ajatus. Siinä ajatuksen lennossa unohtuu ravintolan rooli suomalaisessa ruokaketjussa.

Hans Välimäki provosoi ravintoloita lakkoon. Viikoksi kiinni koko elinkeino. Katsotaan sitten miten suu pannaan?

Tragikoominen koko asia. Vuosikausia koko asia vyörytettiin EU:n päälle. Eivät anna lupaa, selittivät päättäjät. Nyt kun lupa on, ei puuhaan tartuta.

Saas nähdä millä argumenteilla Vanhanen tulee torpedoimaan Kataisen tänään tekemän ehdotuksen yhteisestä 14 prosentin verokannasta sekä ravintoloissa, että päivittäistavarakaupassa. Semmoinen ratkaisu kun olisi paitsi kansantaloudellisesti perusteltu, myös reilu.

Jos esitys kaatuu, lakkoon vaan!

Lisäys: sieltähän se tuli, kepun tyrmäys Anttilan ja Kallin suulla…

Olen koko aikuisen ikäni mielelläni käynyt päivittäistavarakaupassa. Tehnyt ruokaostokset joka päivä, sillä syön leipäni mieluimmin tuoreena. K-kaupat ovat myös viehättäneet muita kaupparyhmiä enemmän. Kauan sitten valinta perustui vaan intuitioon, nykyisin enemmän havainnointiin ja fiiliksen mittailuun.

Sen verran seikkailen myös S-kaupoissa, että tiedän mikä siellä on meininki. Ja joka kerta kun tulen sieltä ulos, päätän etten taas mene. Kunnes joku asia pitää taas käydä tarkistamassa. Tiedä vaikka että löytäisi Plup-vesipullon. Ei löydä.

Nautin suunnattomasti viime viikon Markkinoinnin ja mainonnan jutusta ”Järki vai tunteet”. Siinä analysoitiin erittäin yksinkertaisesti ja selkeästi kaupparyhmien välisiä eroja. Kaupparyhmien vetovastuisia oli haastateltu ja johtopäätöksenä oli mm. erimielisyys siitä, hakeeko asiakas elämyksiä ruokakaupasta. Jo tuo on selittäjä sille, miksi ne näyttävät niin erilaisilta.

S-ryhmässä kun ei elämyksiin uskota, ei niitä myöskään tarjota. Prismat ja S-marketit ovat samalla logiikalla kaikenlaisen gastronomisen kehityksen jarruja.

Myös jutun kuvitus, tekijänä Tuomas Ikonen, oli huikea. Siinä koko tarina aukenee yhdellä vilkaisulla. Ja jokainen voi valita omansa.

Tänään illalla olimme Ikeassa ostamassa kaikenlaista pikkupojallemme, herra K:lle. Samalla poikkesimme kaupan ravintolaan ja päätettiin syödä maailman yksi kuuluisimmista ruoka-annoksista, Ikean lihapullat, kastike ja puolukkahillo. Sekä tietenkin perunat.

Perhetarjous kolmelle: 10 euroa, sisältäen ruokajuomat ja juniorille jälkkäriksi jätski. Huikea juttu. Ruoka varsin hyvää ja konsepti toimi. Ei siis ihme, että kuuluisa.

Hyvää uutta vuotta lukijoille! Joulukiireet ovat vaivanneet Kannuvalimon väkeä siinä määrin, ettei uutta juttua ole ollut esillä. Minäkin käväisin pikimmiten Espanjan Aurinkorannikolla perheen kera.

Harmittelin taas maahan tultuani operaattorin tervetulotoivotusta: tiedonsiirto maksaa kännykällä edelleen 8-11 euroa megalta, joten kovin paljon ei netisstä ole liikkuminen niillä hinnoilla. Mediariippuvainen kun olen, sapetti. No, ostetaan painettuja lehtiä niin kuin tähänkin asti. Ainoa harmi niissä tosin on ollut satunnainen saatavuus vaikka ostopaikat tietäisikin ja myöhäinen saantiaika, eli vasta illan suussa.

Olen usein niillä nurkilla liikkuessani pohdiskellut, että eikö iltapäivälehdet kannattaisi painaa siellä, niinhän maailman valtalehdetkin tekevät. Lukijoitakin on, kymmeniä tuhansia ympäri vuoden siellä asustavia suomalaisia.

Ihmetys olikin melkoinen kun huomasin, että kioskissa kuin kioskissa oli päivän lehdet, Hesari ja iltapäivälehdet aamusta alkaen saatavana. Mutta minkälaisina: paksulle valkoiselle paperille n. 75% prosenttisessa koossa kantta lukuunottamatta mustavalkoisena digipainettuna! Hesari maksoi 4 euroa ja iltapäivälehdet 3,65 per kappale. Hurraa, retki oli siltä osin pelastettu!

Mutta kun uutisviikko oli vauhdikas Marimekkoineen ja HK:ineen, pitihän sitä netissäkin roikkua. Edelleen on toivelistalla, että EU tekisi operaattorien kohtuuttomalle hintaryöstölle jotain, niin kuin se on luvannut tekevänsä.

Tänään Hesarissa (joka oli tullut! – eilinenkin oli saapunut samalla kolahduksella) on mestarillinen selitys lumenluonnin tökkimisestä Helsingissä. Helsingin rakennusviraston vastaava työnjohtaja Seppo Ilvonen filosofoi, että: “Työ olisi mennyt hukkaan, jos auraus olisi aloitettu keskellä sakeinta lumipyryä”.

Helpotusta elämään! Saa siteerata millä tahansa työpaikalla, eeeikun mietitään vielä… Obaman ei kannata yrittääkään ratkaista talouskriisiä, koska ongelmia sataa kuitenkin koko ajan lisää. Pukkinenkin voi tehdä ilvoset kirveen/juustohöylän kanssa, kun kannattaa mieluummin odottaa sitä pahinta. Eikä päätetä toriparkista, koska autoliikenne voi parhaassa tapauksessa vaikka loppua Turun keskustasta kokonaan.

Jos talvi tulee, niin se tulee yllättäin. Harvassa olivat hiekanmuruset, kun ensimmäinen valkoinen annos viime viikolla oli jäätynyt Turun kaduille ja teille. Kun pääjoukko sitten eilen laskeutui taivaalta, koko Etelä-Suomi meni sekaisin. Perinteiden mukaisesti.

Olin eilen iltapäivällä lähdössä vetämään Sympaatti-kuoromme joulukonserttiharjoitusta Helsinkiin. Tein ilmeisen viisaan päätöksen mennä bussilla. Mukava kuljettaja lupasi jo lähtiessä, että perille ei tulla aikataulun mukaisesti, vaan puolisen tuntia myöhässä. Samaan hengenvetoon hän ilmoitti, että koska tuuli on niin kova, emme aja vasta avattua uutta mooottoritietä, vaan köröttelemme vanhaa ykköstä. Vaikka vauhti oli kaukana sallitusta, ennen Muurlaa bussi heittelehti paikoin kunnolla ja oli kerran lähteä peräpäästä liirtoon.

Helsingin-pään moottoritiellä sininen farmari lähti uhkarohkeasti ohituskaistalle bussimme nostaman lumituiskun läpi. Sen kuljettaja menetti autonsa hallinnan, ja farmari oli hetken melkein poikittain bussimme kohdalla. Jotenkin tilanne kuitenkin selvisi ja farmari katosi maksimivauhtia tuiskuun.

Kamppiin saavuttiin 25 minuuttia aikataulusta jäljessä, mikä on toisaalta aivan normaalia, ainakin arkipäivisin. Oli ihan pakko kysellä noista uuden moottoritien vaaroista. Kuljettaja kertoi, että tie on rakennettu niin korkeralle, että avaralla autobaanalla tuulee todella vaarallisen kovaa. “Eikös vain heiluminen loppunut, kun palasimme vanhalle tielle?”, hän kysyi minulta. Kyllä, sen huomasi matkustajakin. Kuljettaja kertoi, että ajassakin voitetaan vanhalla tiellä, koska uusi on seitsemän kilometriä pidempi “kun se kiertää järven ja tekee suuren mutkan”.

No, turvallisuudesta kuitenkin on kannattanut ilmeisesti maksaa tien rakentajille – jos tuollaisia myräköitä ei ole aivan joka päivä. Kotimatkalla tuuli vieläkin enemmän, uutta tietä ajettiin auran perässä. Ja lopulta oltiin Turussa tasan tunnin myöhässä aivan kuten kuljettaja osasi jo alkumatkasta ennustaa. Jotenkin matka tuntui kuitenkin rauhoittavalta, Stieg Larssonin mainiota ruotsalaista dekkaria lukiessa. Tunnustan pelkääväni usein, aivan normaalivuoroilla ja hyvällä säällä, kun Helsingin-bussit joutuvat aina kaahaamaan ylinopeutta aikatauluissa pysyäkseen.

P.S. Hufvudstadsbladet ennakoi Vuosaaren sataman tästä päivästä alkaen Helsingin Kehä III:lle aiheuttavaa liikennekaaosta, kun 4000 rekkaa päivässä ängetään jo muutenkin tukkoiselle “paikallistielle”, kuten rekkakuski Höblässä osuvasti toteaa. Kehällä on monia valoristeyksiä, jotkut ylämäen juurella. Parin liian matalan sillan takia muu liikenne pitää pysäyttää, jotta korkeimmat rekat voivat ajaa vastaantulevan kaistan kautta. Kehän rampit ovat niin lyhyet, että kääntyvien rekkojen täytyy jonottaa Kehän laitimmaisella kaistalla. Sivulauseessa todetaan ruuhkan vaikuttavan myös lentoaseman liikenteeseen (koska olet viimeksi saapunut Turusta bussilla Helsingin lentoasemalle aikataulussa?). Kohta varmaan syytetään suunnittelukukkasesta tietokoneita.

P.P.S. Kello on 10.29 Turun-aikaa, eikä Hesari ole vieläkään tullut. Ovat ilmeisesti ajaneet uutta tietä.

Kun tulin työelämään kiinteillä työsuhteilla 70-80 –lukujen taitteessa, toimistoautomaation huippua edusti faksi. Laite, jolla dokumentin saattoi siirtää lähes alkuperäisen kaltaisena puhelinlinjaa pitkin toiselle osapuolelle. Siirto kesti 3 minuuttia per dokumentti.

Se oli huikeaa.

Sittemmin koko väline on lakannut olemasta tärkeä sähköpostin yleistymisen myötä. Tosin operaattorit ja laitetoimittajat ovat kuiskineet, että faksimyynti on yht’äkkiä lisääntynyt, sillä se on ainoa absoluuttisen luotettava väline luottamuksellisten asiakirjojen siirtelyyn.

Meillä toimistossa faksia on pidetty muutamien vedosten sisältöön liittyvien asioiden tarkistusten takia.
Runsas viikko sitten toimistomme ovikello soi ja yläkerrassa sijaitsevan mainostoimiston sympaattinen ihminen seisoi ovellamme kädessään pinkka fakseja. ”Nämä ovat tulleet meidän faksiin ja kuulunevat teille” oli viesti.

Hei, hetki! Haloo! meidän fakseja kilpailevan mainostoimiston faksiin? Soitto operaattorille: ”Mitä helvettiä?” Vastaus: ”Mahdottomuus!”. Mutta, tutkitaan.

No, tutkiminen kesti viikon, puolitoista ja yläkerran väki toi tai me haettiin harmittomat tarkistusvedokset sieltä.

Eilen saimme asian kuntoon. Sonera oli vähän järjestellyt piuhojaan. Tai tämmöisen vastauksen saimme laskutusoperaattoriltamme DNA:lta. Mitään fataalia ei tapahtunut. Mutta olisi voinut.

Voiko operaattorien toimintaan enää luottaa? Jollain on kupariverkko ja se laskuttaa siitä toista. Toinen tai kolmas myy edelleen. Kuka vastaa?

Olisi aika kiva, jos voisi luottaa, että viestit menevät sinne minne niiden pitää mennä. Vai mikä on operaattorien missio. Mahdollisimman messevä laskutus?

Kyllä turkulaiset pärjäävät, vaikka muutakin on nähty viimeaikoina jääkiekossa sun muussa. Inter voitti jalkapallossa ja nyt ravintola Roccan mainio Arttu Sademaa valittiin vuoden hovimestariksi Suomessa.

Hovimestarin tehtävä on katoavaa kansanperinnettä, valitettavasti, mutta kun ravintolassa kohtaa poikkeuksellisen osaavaa tarjoilua, on kyseessä juuri tuon tehtävän taitaja.

Hovimestari on esimerkillinen asiakaspalvelija, tarjoilijakunnan kymppi, joka liekittää pippuripihvin asiakkaiden edessä, ”renssaa” kalan, eli irrottaa ruodon ja asettelee annokseksi, vaikkapa. Hän tuntee viinit ja niiden tarjoilun. Parhaimmillaan hän pitää huolen pöytäseurueen hyvästä huumorista.

Arttu Sademaa, nuori innokas herra, on juuri tuollainen. Hienoa että hän on nyt Turussa ja Roccassa, mutta luulen, että hänestä kuullaan vielä isommissakin ympyröissä.

Onnea Arttu!