Pjongjang valmistautuu huomiseen suuren johtajan Kim Jong-Ilin hautajaisseremoniaan. Kymmenet tai jopa sadattuhannet kansalaiset komennetaan pääkaupungin keskusaukiolle itkemään hysteerisesti. Onko kyse pakotetusta itkusta vai aidosta aivopestyjen kansalaisten joukkohysteriasta, sitä on mahdotonta käsittää.

Keväällä 1997 Turussa kahvila Aurinkoisessa Aurakadulla avattiin pohjoiskorealaisen taiteen näyttely. Kahvilan seinille oli ripustettu kymmenkunta onnellista ja työteliästä kansaa auringonnousun aikaan kuvaavaa, lähinnä toritaiteeksi luokiteltavaa taulua. Vieläkään en tiedä, miksi naantalilaisen leipomon kahvila Turussa oli päätynyt mokoman kunnian kohteeksi.

Näyttelyn avajaisiin Pohjois-Koreasta matkusti kaksi korkea-arvoista kulttuuriministeriön virkamiestä. Harkittuani hetken asiaa, vastasin myöntävästi kaupunginkansliaan tulleeseen pynntöön, että kaupunki tarjoasi vieraille lounaan. Sen verran omalaatuisista kyläilijöistä oli kyse. Suomalaisen Pohjan eteen ajoi hienoimpia mustia Mersuja, mitä kaupungissa olen kerralla nähnyt. Ensimmäisenä autosta nousi kättelemään Kim Pyöng-Il, Rakkaan Johtaja Kim Il-Sungin poika, Suuren johtajan Kim Jong-Ilin velipuoli ja silloinen Pohjois-Korean suurlähettiläs Suomessa.

Käytännössä Kim Pyöng-Il eli Pohjois-Koreasta karkotettuna. Jo vuodesta 1979 rakkaan johtajan poika oli toiminut Euroopan sosialistimaissa diplomaattina, poissa uhkaamasta suunniteltua vallanperimystä. Syrjäisiin ja kaukaisiin kolkkiin perheen vaarallinen lammas ajettiinkin, kuten Helsinkiin.

Parin tunnin lounastilaisuus oli kummallinen kokemus. Pjongjangista tulleet kulttuuriministeriön virkamiehet puhuivat ainoastaan vertauksilla, joita Rakas Johtaja oli lausunut. Välillä jouduin nipistelemään itseäni, näenkö unta vai olenko hullujenhuoneessa. Kaiken lisäksi suurlähettiläs Kim Pyöng-Il tarkkaili minua virne huulillaan kuin kertoen: pähkähullua, eikö totta! Pohjoiskorelaisetkin tuntuivat joten kuten täyspäisiltä verrattuna niihin muutamaan lounaalle osallistuneeseen suomalaiseen, jotka edustivat maittemme välistä ystävyysseuraa. Jokainen Juche-aatteen siteeraus sai nämä ystävyysseuralaiset nyökyttämään päitään niin, että pelkäsin niskojen menevän sijoiltaan.

Pohjois-Korea sulki lähetystönsä Helsingissä 1998 säästösyistä. Suojelupoliisissa pidettiin sen kunniaksi varmasti juhlat. Nyt Kim Pyöng-Il näyttää olevan lähettiläänä Puolassa. Onkohan velipuolen kuolemaa ulvoen itketty varsovalaisessa lähetystörakennuksessa?

Britannian suhde Euroopan unioniin ja sitä edeltäneisiin versioihin on ohdakkeinen, puolin ja toisin. Koko 1960-luku kului pähkäiltäessä, haluaisiko Britannia olla mukana vai ei ja toisaalta de Gaulle piti huolen, ettei saarivaltiota otettu mukaan, vaikka se sittemmin halusikin liittyä.  Lopulta vuonna 1973 se sitten liittyi ja on kuin onkin pysynyt mukana.

Yhteiselo on ollut värikästä. Näen silmissäni vieläkin televisiokuvaa vuoden 1984 Fontainebleaun huippukokouksesta, johon pääministeri Thatcher höyrysi sisään käsilaukkuaan heilutellen ja vaati :”I want my money back!, haluan rahani takaisin!. Kyse essä oli vatimus, attö Britannia halusi takasisin osan jäsenmaksustaan, koska se sai mielestään erilaisia tukia yhteisestä kassasta liian vähän verrattuna etenkin suur-rohmuun Ranskaan. Ja hään sai rahansa takaisin.

Sama mielikuva tuli m ieleeni syksyllä, kun näin TVuutisissa Jutta Urpilaisen käsilaukkuineen vaatimassa takuita. Nyt David Cameron jätti väliin talousliittosopimuksen. Der Spiegelin nettiversio otsuikoi juttunsa Pakkoavioliiton loppu? Kun yrittää seurata manner-eurooppalaisia kommentteja on helppo aistia suoranaista helpotusta. Hyvä kun älysivät vihdoinkin lähteä! On vaikea sanoa, oliko työntöä enemmän kuin imua lähteä. Vai uskoiko Merkozy tosiaan, että Cameron ostaa paketin?

Britannian tabloidilehdistö kiittää Cameronia mutta hieman yllätäen hallituskumppani liberaali-demokraattien johto  hermostui ja uhittelee hallitusyhteistyön jatkolla. Meilläkin on vähän samanlaista ilmassa. Katainen oli aika tiukkana pääministerin haistattelutunnilla YLKEllä siitä, mikä on Suomen etu vakausrahastoasiassa. Demarit lienevät  eri linjoilla peruskysymyksessä, voiko Suomi ylipäänsä jäädä ulos rahastosta äänestysmenettelyyn vedoten  Kataisella on vaikea tilanne.:tärkein hallituskumppani on enemmänkin opposition linjoilla koska se ei haluaisi antaa perussuomalaisille lisää pelimerkkejä kannatuksensa kasvattamiseen. Esillä on nyt todella haastava tilanne.. Ja avoin maali oppositiolle.

Jäsenyyden alusta lähtien olemme korostaneet, että pienen maan on puhuttava yhdellä äänellä, jotta se ääni kuuluisi johonkin. Luovutaanko nyt tästä periaatteesta? Vai löytyykö keino, miten oppi saataisiin  pidettyä hengissä. Yhden äänen oppi on siis vaakalaudalla.

Kimmo Sasi onnistui pääsemään lehdistön ykköshaukuttavaksi ilkeiltyään, ettei ymmärrä, miksi “Moskan” tilausmaksun pitäisi olla vapaa arvonlisäverosta. Samaan syssyyn tuli moitahdettua suomalaisten “paikallislehtien” toimituksellista tasoa. Jos haluaa oikeaa tietoa, täytyy kuulemma katsoa Financial Timesia (joka ei ole demarilehti vaikka onkin painettu vaaleanpunaiselle paperille).

Sasi voi olla kovinkin älykäs mies, mutta viisas ei ole se, joka sorkkaisee lehtitalojen toimituskerroksissa versovien mimosien hipiää. Olisi heti pitänyt ymmärtää, että parkumiselle ei tule loppua. Varsinkaan tämän aiheen ympärillä; nahkakalusteisissa huoneissa viihtyvä talousjohto kun on kerrankin samaa mieltä toimitusten kanssa: verottaa saa kaikkia muita mutta ei meitä.

Sasi saattoi osua kiusallisen oikeaan kohtaan Moska (tarkoitti tietysti Seiskaa) -kysymyksellään. Verovapaus on koskenut ihan kaikkia tilattavia lehtiä Kanavasta Kalleen, Hesarista Hevosurheiluun. Jotta lehdet voitaisiin verotuksellisesti asettaa sisällön perusteella eriarvoisiksi, olisi jonkun osattava sanoa, mikä on merkittävää tiedonvälitystä, mikä ei. Monen mielestä Kalle hakkaa Kanavan kuusi nolla ja Hesari on Hevosurheiluun verrattuna vähemmän turvallinen.

Paikallislehdistä puhuessan Sasi taisi syyllistyä käsitesekoiluun; hän tarkoitti todennäköisesti moittia maakuntalehtien taloussivujen ohkaisuutta. Olen haastatellut muutamaa finanssialan ammattilaista  ja vähän sasimaisesti on suomalaista talousjournalismia usein  kommentoitu. (Euroetanan blogia on muuten kehuttu).

Paikallislehdistöstä puhuttaessa tarkoitetaan yleensä tilattavia pienempien alueiden lehtiä, hyvinä ja palkittuina esimerkkeinä Rannikkoseutu, Kunnallislehti, Turun Tienoo ja muut alueaviisit. Oma kokemukseni on se, että lukijoiden kannalta tärkein, läheisin  ja kiinnostavin tieto saattaa löytyä juuri näiden ulkoisesti hieman vaatimattomampien juklkaisujen sivuilta.

Olen täältä Belgiasta käsin seurannut laiskanpuoleisesti Suomessa käytävää presidentinvaalikampanjaa. Nyt vasta havahduin tajuamaan, kuinka lähellä vaalipäivä oikeasti on. Vaalikampanjat ja niihin liittyvät keskustelut näyttävät ainakin täältä katsottuna tavattoman laimealta. Onko niin?

Edelliset vaalikampanjat ovat vielä hyvässä muistissani. Itsekin vaalityössä mukana olleena muistan, kuinka kuumeisia viimeiset viikot ovat presidentinvaaleissa olleet. Näin sitä huolimatta, että tehtävä on merkitykseltään vain häivähdys Kekkosen ajoista, onneksi.

Miksi tällä kertaa vaikuttaa niin vaimealta? Nyt sen ymmärrän. Siksi, että ehdokkaista vain yksi tuntuu ihan oikeasti pyrkivän virkaan. Muut ehdokkaat ovat pitkän harkinnan jälkeen ilmaisseet olevansa käytettävissä – miksipäs ei – tai ovat mukana raskain mielin, vastentahtoisesti ja velvollisuuden tunnosta. Tai sitten ollaan ehdokkaana ihan vaan, että päästään mukaan mielenkiintoisiin yleisluonteisiin keskusteluihin.

Katsokaa nyt. Ovatko Arhinmäki, Biaudet, Essayah, Haavisto, Lipponen ja Soini täysillä mukana? Pyrkimässä pirusti, niin kuin Johannes Virolainen asian aikanaan ilmaisi. Valuuko kuola ratsujen suista, laukataanko asenteella kaikki tai ei mitään?

Ei. Arhinmäki, Biaudet, Essayah ja Haavisto ovat ehdokkaina auttaakseen puolueitaan ja tuodakseen jotain lisäarvoa keskusteluun. Lipponen inhoaa presidentin virkaa ja haluaa ainoastaan auttaa puoluettaan. Lipponen halusi myös estää b-luokan nimen nousun puolueensa presidenttiehdokkaaksi. Soini on yhtä lailla mukana pakosta, oman asemansa ja natisevan puolueensa vankina.

Niinistön etumatka on niin suuri, että se jo omalta osaltaan estää ehdokasta esiintymästä kovin pyrkyrimäisesti. Pitää antaa kuva vakaasta ja vakavasta johtohahmosta, joka vain täyttää velvollisuutensa. Näyttääkin siltä, että ainoa joka tehtävään pyrkii, on Paavo Väyrynen.

Vaaleissa on siis kahdeksan ehdokasta, joista vain yksi pyrkii tehtävään täysillä. Ei ihme, että on hiukan laimeaa.

Kiinnostus kuntavaaleja kohtaan on kansan keskuudessa paria edelliskertaa korkeammalla.

TNS Gallupin yhdessä neljän suurimman puolueen kanssa tekemän Puoluebarometri 2011:n mukaan peräti 60 prosenttia äänestysikäisistä sanoo käyttävänsä varmasti ääntään ensi vuoden lokakuun vaaleissa. Tämä ennustanee samaa, kuin eduskuntavaalien alla lisääntynyt kiinnostus: perussuomalaisten kannattajat aikovat käydä äänestämässä.

Luin lentokentällä Kuntalehdestä (siellä sitä jaetaan ilmaiseksi, että edes joku lukisi) perussuomalaisen kansanedustajan Lea Mäkipään näkemyksiä puoleensa kuntapolitiikasta. Mäkipää entisenä SMP:läisenä on ollut yli 30 vuotta valtuutettuna Kihniöllä. Yhtenä harvoista täyspäisistä (?) PS:n kansanedustajista hänen näkemyksensä olivat ihan vakavasti otettavia. Aivan eri asia on sitten, miten puolue ja Soini ikinä kykenevät kaitsemaan laumojaan eri kunnissa, kun ei se onnistu eduskunnassakaan.

Mäkipään perussuomalainen kuntapolitiikkaa lähtee ajatuksesta, jonka mukaan valta on siirtynyt valtuutetuilta ylikunnallisille kuntayhtymille, elitistisille kovapalkkaisille virkamiehille ja pienten piirien kabinetteihin. Pienet ja elinvoimaiset kunnat pyritään kuristamaan hengiltä ja pakkoliittämään suurkunniksi. Syrjäalueiden palvelut lopetetaan.

Kyllä noiden uhkakuvien viljelemisellä ääniä saa. Kysymys kuuluukin, kumpi on kuntaliitossanomassaan uskottavampi, Keskusta vai perussuomalaiset. Päätösvallan palauttaminen kaikissa asioissa valtuutetuille on mahdotonta nykymaailmassa. Valtuutettujen touhutessa pienten nippeliasioiden kimpussa, jäisi suurten linjaratkaisujen tekeminen entistä varmemmin virkamiehille. Pieniä päätösasioita on tietysti helpompi hahmottaa.

Perussuomalaisilla on edessään tuskainen kunnallispoliittinen korpitaival joka tapauksessa. Valtakunnallisilla tai EU-poliittisilla teemoilla, rotu- ja homovitseillä ei paljon ole käyttöä Oripään kunnanhallituksen tai Taivalkosken koululautakunnan kokouksissa. On oikeasti oltava jotakin mieltä hyvin kirjavasta joukosta asioita ja saatava muidenkin ryhmien luottamusta osakseen. Hömppä- ja vakavampikaan media ei ole avittamassa perussuomalaisia kunnallispoliitikkoja siten, kuin se on auttanut Soinin poppoota täysin ehdoitta tähän saakka valtakunnallisella tasolla. Neljän vuoden takaiseen verrattuna perussuomalaiset saavat joka tapauksessa vaalivoiton. He eivät vain tee sillä mitään.

En olisi vuosikymmenten kyynistymisen jälkeen luullut, että poliittinen päätös voi vielä nostaa henkilökohtaisia loukkaantumisen tunteita. Mutta niin vaan kävi, että kun Turun kaupunginvaltuusto kahden äänen täpärällä enemmistöllä salli niin sanotun Kirjastosillan rakentamisen, tunsin ihan aitoa harmia ja turhautumista.

Eivätkö sillan puolesta äänestäneet ole viitsineet tai ehtineet mennä katsomaan Aurasillalle tuomiokirkkoa kohti? Vai onko niin, että ovat menneet, mutta eivät ole ymmärtäneet? Olivatko sokeina silmät vai sydän?

Voiko olla niin, että jokainen kokoomuksen ja RKP:n (vanhan Turun vanhimpien sukujen edustajat joukossa!)  valtuutettu hyväksyy sisimmässään päätöksen. Eikö juuri tässä olisi pitänyt omantunnon olla ryhmäpäätöstä ja poikien sopimusta arvokkaamman?

Olin lauantaina juontamassa  Varsinais-Suomen Näkövammaisten 100 -vuotisjuhlan. Kunnioitusta herättävä taival järjestölle, jonka työ sokeiden ja heikkonäköisten hyväksi on ollut korvaamattoman arvokasta. Kannatan jyrkästi järjestön toimintaa.

Näitä poliittisesti sokeita sen sijaan tuntuu juuri nyt olevan mahdotonta  äänestää.

Jyrki Katainen arveli taannoin vielä valtiovarainministarinä ollessaan, että politiikka on saanut niskalenkin markkinoista.  Tämän aamun YLE uutisissa luettiin, että Berlusconin lähdön vaikutuksia voidaan arvioida vasta kun nähdään markkinoiden reaktiot. Onko asia todella jo näin pitkällä? Kansakuntien toimien  arvioista markkinoiden reaktiot ovat tärkein mittari. Taitaa olla niin, että niskalenkin ottaja on aivan muu taho kuin politiikka. Politiikka  päinvastoin rimpuilee markkinoiden niskalenkissä entistä pahemmin.

Tämä on vakava tilanne ja panee kysymään, saavatko poliittiset johtajat enää markkinoista otteen. Ja mitä pitäisi tehdä? Tuskin ainakaan luottaa G20 kokousten  kykyyn. Viimeaikaiset kokoontumiset eivät ainakaan ole saaneet minkäänlaista otetta kriisistä. Eivätkä lähes viikottaiset EU:n “huippukokoukset”liioin tuota sitovaat ulosta. Mutta onhan kiinnostavaa seurata uutisissa minkälaisella mustalla autolla kukin paikalle hurauttaa, kenellä on mukana everstitasoinen adjudantti, kuka tulee yksin. Kannattaa seurata myös kenellä on  kannettava salkku, kuka taas luottaa avustajaan.  En kadehdi myöskään Susanna Turusen työtä kun hän antaa arvioita lähes vuorokauden ympäriinsä. Ja asiantuntevastia. Toivottavasti YLE palkitsee hänet.

Nyt on kansainvälisessä mediassa ruvettu pohtimaan avoimesti myös, tulevatko sotilaat valtaan Kreikassa, jos nykyinenkin hallitus epäonnistuu..Erona kansanedustaja Halla-ahoon on, että kukaan ei sitä toivo tai esitä ratkaisuksi. Mutta tämäkin vaihtoehto leijuu ilmassa. Eikä olisi ensimmäinen kerta Kreikassa.

Se suuri kysymys on, miten poilitiikka saataisiin ruoriin ja ottamaan edes jonkinlaisen otteen markkinoista.

Kreikassa sen paremmin kuin Italiassakaan näkymät eivät ole lupaavia. Poliittiseen kriisiin haetaan ratkaisua teknokraattien johdolla, entinen Euroopan keskuspankin korkea virkamies ja entinen Komission jäsen on kutsuttu pelastajiksi. Molemmat ovat ammattimiehiä mutta molempien tehtävät ovat olleet korostuneesti irti politiikasta. Kun tehtävä olisi nimenomaan hakea poliittista ratkaisua Parlamentissa ja saada  parlamenttien sitoutuminen tarjottuihin ratkaisuihin. Olen kovin skeptinen. Tässä tarvittaisiin ehdottomasti myös vahvaa yhteistä välinettä, joka olisi vahvempi ja toimiva Euroopan Unioni.

Antiikin perillisten politiikan peli on ollut huikeaa seurattavaa.  Ystävämme Silvio  Berlusconi on pannut parastaani.Ensin hän yritti kääntää voitokseen sen tosiasian, että Italia joutui holhoukseen tekemällä asiasta itse aloitteen. Nyt Kansainvälinen Valuuttarahasto onkin vain seuraamassa kuinka hienosti Italia hoitaa asiansa kuntoon. Mutta pää tuli vetävän käteen Silviollekin.

Seuraan päivittäin netissä noin kahtakymmentä kansainvälistä lehteä ja think tankia. Yleinen kysymys tänä aamuna on, uskooko kukaan, että Berlusconi tosissaan lähtee.  Tilalle saattaa tulla hänen käsin poimimansa seuraaja, jota Silvio ohjaa. Sitten pidetään vaalit ja jatkuu. Pian me kaikki uskomme, että vain Berlusconi kykenee Italian pelastamaan.

Samanlainen hidastettu lähtö on näköjään myös Kreikan pääministerillä. Tuntuu uskomattomalta, että uuden pääministerin henkilöstä ei päästä sopuun, kun ilmeisesti joku olisi valmis postin ottamaan vastaan. Ihme kyllä. Mahtaako syynä olla, että Kreikan kaksi politiikan perhettä vahtivat toisiaan eivätkä päästä “ulkopuolista” sotkemaan perheiden asioita.

obs. kesken tämän kirjoittamisen uutisista kuului, että pääministeri on löytynyt Kreikalle! Onnea kreikkalaisille!

Loppujen lopuksi tilanne tässä kriisissä alkaa olla niin vakava, että kyseessä on kautta Euroopan vallitseva poliittisen johtajuuden kriisi. Siitä sikiää legitimiteettikriisi eli tilanne, jossa kansalaisten luottamus ja usko poliittisiin johtajiin hupenee. Seuraukset voivat olla hyvinkin dramaattisia. Euroopalla on viime vuosisadalta kamalia kokemuksia  luottamuskriisistä. Luin alkusyksyllä Mussolinin henkilöhistorian ja Teemalta tulee kaiken aikaa dokumenttejä Hitlerin myötäilijöistä Euroopan maissa 1930-luvulla.

Poliittiset johtajat eivät tänään välitä sitoumuksistaan eivätkä kykene viemään läpi tarvittavia muutoksia. Sen takia suhtaudun ymmärtämyksellä Olli Rehnin toimiin. Olkoonkin, että hän ehkä ylittää komission vallan rajat. Mutta kovin monet hallitukset tarvitsevat huoltajuutta. Toivon, että Euroopan komissio ottaisi johtajuuden ja huoltajan roolin kun asianomistajat eivät itse osaa hoitaa omia asioitaan.

Mutta ehkä olisi syytä vakavasti pohtia myös talousfilosofian perusteita ja oppeja. Vallitseva uusliberalistinen oppi vakiintui Thatcherin aikana ja hänen toimestaan. Se näyttää olleen sovelias oppi kun sodanjälkeisen jälleenrakennuskauden raskaita rakenteita murrettiin aikansa eläneinä. Markkinamekanismi teki siinä tehtävänsä. Nyt on uusi aika ja uudet haasteet. Tarvitaan uusia ajatuksia ja malleja.

Kriisi ei myöskään ole enää aikoihin ollut euron kriisi vaan Euroopan Unionin ja sen toimintafilosofian kriisi. 1950-luvulta lähtien on uskottu, että taloudellinen integraatio etenee omalla painollaan mutta kun ohjausta ja politiikkaa kuitenkin tarvitaan, se hoituu jäsenvaltioiden kansallisten johtajien toimesta. Nyt on edetty kaupan vapauttamisesta yhteiseen rahaan eikä tämä poliittisen ohjauksen malli enää toimi eikä riitä. Kaikki eivät sitoudu yhteisesti sovittuihin normeihin.

Poliittiset johtajat  toimivat oman uskottavuutensa ja legitimiteettinsä varassa. Heidän on saatava unionin raameissa tehdyt päätökset vietyä läpi omissa maissaan. Tämä ei ole helppoa kuten uutispätkistä näkyy. Siinä autoa palaa kun kurinalaisuutta yritetään istuttaa.

Tilanne johtaa väistämättä EU:n toimintafilosofian ja sitä kautta myös instituutioiden uudistukseen. Olisi valtavan tärkeätä, että Suomessa ajoissa pohdittaisiin, minkälaisia uudistuksia tarvitaan ja mitkä ovat Suomen tavoitteet ja minkälaista unionia Suomen mielestä tarvitaan. Ei kannattaisi hirttäytyä sanaan federalismi heti alkajaisiksi, puolesta eikä vastaan. Pohdinnan  tulisi lähteä liikkeelle pääministerin avauksesta, Jyrki Katainen. Eikä saa piilotella Timo Soinin ryöpytyksen pelossa!

Jos käyttäisi federalismin vastustajan silmälaseja, saattaisi alkaneen viikon meno näyttää jo aika hurjalta. Sunnuntaina Olli Rehn ilmoitti, että Kreikalla on aikaa vain seuraavaan päivään saakka saada hallituskriisi hoidettua. Ja Kreikka hoiti homman. Tänään Rehn myönsi, että Italian poliittinen tilanne on jo pitkään ollut epävakaa. Epäsuorasti siis: Berlusconi, eroa heti!

Ei ennen olisi tullut moinen kuuloonkaan. Että komissiosta aletaan ohjata jäsenmaita ja niiden sisäpolitiikkaa. Nyt sekin on nähty ja hyvä niin. Vai tahtooko joku, että Italia voisi jatkaa samaa rataa ja kaataa koko Euroopan talouden?

Kreikkalaisen tyhmyyden ihmettelystä on tullut näemmä yleinen kansanhupi. Suomessa tiedetään Kreikan talouden mekanismit jo paremmin, kuin oman maan konsanaan. Naurunpyrskähdyksiä kuultiin, kun Papandreou ehdotti kansanäänestystä lainapaketista.

Ei Papandreoun ehdotus tyhmempi ollut. Ensinnäkin, kreikkalaiset olisivat hyvinkin saattaneet äänestää tukipaketin ja matokuurin puolesta. Sen jälkeen hallituksella olisi ollut vahva selkänoja. Toiseksi, Papandreou pelasi ehdotuksellan taitavasti oppositiopuoleen Nea Demokratian siihen ruotuun, joka yrittää pelastaa sen mitä Kreikassa pelastettavissa on.

Ahon ja Viinasen hallitus 90-luvun alussa johti Suomea, joka oli joutunut aivan kuilun partaalle. Hallituksesta tarjottiin paikkaa Lipposen johtamalle SDP:lle, olisi muodostettu kesken vaalikauden kolmen suuren hallitus isänmaata palastamaan. Ei kelvannut Lipposelle, joka vaati ensin vaaleja, jotta oppositioasemastaan hyötyvä puolue olisi päässyt niskan päälle. Kreikassa Nea Demokratia suostui jo nyt yhteishallitukseen. Vaalit pidetään myöhemmin. Kiireellisempää on yrittää estää romahdus.

Onneksi muut maat lainoittivat Suomea 20 vuotta sitten, vaikka velkaantumisvauhtimme oli hirmuinen. Pitivätköhän muut meitä tuolloin vähän tyhminä?

Satuin torstaina kuulemaan Yleltä emeritusprofessori Paavo Castrenin haastattelun. Arvostettu, täysinpalvellut klassisen filologian professori on kirjoittanut kirjan Uusi Antiikin Historia. Täytynee uhrata eläkerahoja siihen. Minua on aina harmittanut, että olen hankkinut vain pintatietoa Antiikista, vaikka mennyt maailma kiinnostaa kovasti.

Sain rippilahjaksi aikoinaan Antiikin tarinoita – nimisen kirjan, jota olen moneen otteeseen elämäni eri vaiheissa lukenut ja yrittänyt sivistyä. Kirja on jo pahasti kärsinyt käytössä. Meitä 1950 -luvun lapsia koitettiin tosissaan sivistää. Mulla on kirjahyllyssä samassa rivissä muutama Pikku Jättiläinen (historia, urheilu ja maatalouden Pikku Jättiläinen ja se varsinainen Yrjö Karilaksen Pikku Jättiläinen -tietokirja. Ne loivat maalaispojan sivistyksen pohjan.

Castren tuntui olevan sitä mieltä, että me olemme valkaa Kreikalle enemmän kuin Kreikka meille, koska olemme sen muinaisesta sivistyksestä saaneet niin paljon, Platonin opit ja sanan demokratia.

Mahtaako olla vähän ylimiutoitettua. Arvon professori voisi aloittaa viestinsä läpiviennin vaikka Sosialidemokraattisen puolueen nokkanaisista Jutta Urpilaisesta ja Mia-Petra Kumpula- Natrista ja siirtyä sitten Perussuomalaisten ryhmään. Avainhenkilö voisi olle edustaja, tohtori Halla-aho, jonka ekspertiisi muistaakseni on kirkkoslaavi. Siinä olisi mielenkiintoinen kahden kielitieteilijän asetelma.

On myös historian ironiaa, että pahiten kriisiin ovat ajaneet itsensä Antiikin suurvaltojen seuraajavaltiot, Kreikka ja Italia, Ateenan ja Rooman perilliset. Olisipa kiintoisaa pystyä arvioimaan, onko tässä asetelmassa jotain suurta linjaa?