Petu Lahesmaa palautti oivallisesti  mieleen Turun kunnallispolitiikan siltapuolueet ja ankaran keskustelun ja väännön aikanaan. Myllysilta voitti ja myllysiltapuolue voitti. Englantilainen sanoisi näpsäkästi, että “cross-party coalitions”, suomeksi kömpelömmin puoluerajat ylittävät yhteenliittymät, syntyivät turkulaisittain harvinaisella tavalla.

Mitä siltapololle nyt tapahtuu?   Sortuuko se, annetaanko sen sortua vai miä tehdään? Asia on turkulaisen poliittisen kulttuurin kannalta äärest mielenkiintoinen. Nousevatko siltapuolueet tuhkasta?

Turkulaisen poliittisen kulttuurin piirissä vuosikymmeniä asuneena (ei vielä kumminkaan 50 vuotta, latojan huom.) voi olla jokseenkin varma, että siltapuolueet nousevat kuin haamut muistojen yöstä. Myllysillan romahtamista ei ole ymmärtääkseni kirjattu Turun hallitusohjelmaan, joten kenttä on auki.  Hetimmiten syntyy rintamalinjoja kysymyksen “mitä ny tehrä?” ympärille. Lopputulos arvatenkin on, että ei mitään kovinkaan äkkiä.

Minkälaisen kannan kaupungin johtava tiedotusväline ottaa? Mutta onko sillä merkitystä? Tilanne on nyt tiedotuksellisesti kokonaan toisenlainen, kuin 1970-luvulla. Nyt on avaruus täynnä blogeja ja facebookeja. Keskustelufoorumeita on valtava määrä. Nyt mitataan ensimmäisen kerran turkulaisen sosiaalisen median (mitähän sekin oikein tarkoittaa?) voima ja merkitys.

Tämän median merkityksestä kertoo, että milloinkaan aikaisemmin muistini mukaan ei Valimossa ole viikonlopun aikana ollut niin paljon kävijöitä kuin nyt. Kannuvalimo tuntee vastuunsa ja osallistuu keskusteluun jatkossakin.

Mutta voihan käydä niinkin, että syntyy  Myllysilta -liike, joka ylittää puoluerajat ja pakottaa politiikan päättäjät hakemaan sitä yhteistä hyvää.  Jospa katastrofi saakin aikaan Turku-hengen ja ratkaisua haetaan yhdessä ja yhteistyöllä. Katastrofi ja häpeä voivatkin avata Turussa uuden poliittisen kulttuurin kansalaiskeskustelun paineen alla. Näin joskus käy.

Kuten Islannissa viikonloppuna: kaikki yhdessä rintamassa brittien ja hollantilaisten, noiden historiallisten imperialistien, vaatimuksia vastaan. Siltarintama voi olla myös turkulainen Tea Party, joka pakottaa olemassaolollaan puolueet arvioimaan toimintaansa.

Uskoakseni suomalaisten siltainsinöörien enemmistö on turkulaista perää. Nimittäin missään muussa kaupungissa ei ole tiedetty yhtä hyvin jo 35 vuoden ajan, minkälaista siltaa ei pidä rakentaa.

Uutinen Myllysillan vaarallisesta notkahduksesta herätti ensimmäisenä ajatuksen, että ai tänäänkö on aprillipäivä. Oikein perinteisen oloinen Turun Sanomien aprillipila. Puuttui vain, että kaupungin virkamies Aulis Siltanotko pyytäisi kaupunkilaisia tuomaan veneensä ja rakennustarvikkeita joen rantaan puolilta päivin.

Surullisen kuuluisan Myllysillan rakentamispäätös oli kovan väännön takana. Alunperin Sairashuoneenkadun jatkoksi kaavailtu silta löysi paikkansa Koulukadun päähän. Hämärän muistikuvani mukaan eräs lehden omistaja vastusti sijoituspaikkaa kiivaasti ”not in my backyard”-tyyliin.

Turku jakautui kahteen siltapuolueeseen. Umpivanhoilliset kannattivat Martinsillan kaltaista keskipalkkisiltaa, edistyksen lipunliehuttajat palkitonta modernia siltaa. Turkulaiset olivat pakahtua joen rantaan nousseen Marina Palacen mannermaisen ja virtaviivaisen arkkitehtuurin aiheuttamasta ylpeydestä. Turku nousisi lopultakin kansainväliseen tietoisuuteen linjakkaan kongressihotellinsa ansiosta. Tietysti Dancing- ja Sub –Marinatkin saivat osakseen kohtuullista suosiota…

Ketkä saattoivat ehdottaa vanhanaikaisen näköistä keskipalkkisiltaa Marinan kupeeseen? Keskipalkkipuolueeseen kuuluivat kokoomuksen rautasaapaskonservatiivinen siipi, asevelidemarit, ruotsalaiset ja osa muista keskiryhmistä. Kaupunginvaltuuston valistunut ja edistyksellinen enemmistö sai kuitenkin linjattua Suomen kauneimman sillan, keskipalkittoman Myllysillan Aurajoen yli. Kommunistit, edistykselliset demarit, kokoomuksen vikatmaalaiset ja liberaalit voittivat. Suunnittelutoimisto Pontek (Tuomaansillan suunnittelija) sai neniinsä, Paloheimo&Ollila voitti.

Valmis silta alkoi heti vajota. On kerrottu, että vajoama olisi pysähtynyt ja silta olisi kestänyt hyvin ilman yhtä kohtalokasta temppua. Kaupungin insinöörit päättivät tehdä lujuuskokeen! Keskellä yötä uudelle sillalle ajettiin kivenmurikoilla lastattuja kunnallisneuvos Heikki Munterin kuorma-autoja. Kuului kamala rasahdus! Ikinä ei kuulemma ole kaupungin äijät ja kuorma-autot siirtyneet yhtä nopealla tahdilla Turun kaupungissa.

Turku sai vuonna 1952 göteborgilaislahjana Suomen ensimmäisen konserttitalon. Pari vuotta myöhemmin tuli perässä Lahti. Molemmat talot suunniteltiin sen ajan taidon ja tiedon sekä vähäisen kunnalliskulttuurillisen kokemuksen perusteella. Sodan jälkeisessä taloustilanteessa ei tohdittu visioida kaukaiseen tulevaisuuteen ja talot rakennettiin turhan pieniksi. Mutta hyvä kun rakennettiin!

Teen tässä rankan oletuksen, että Kannuvalimon vakiolukijat ovat valveutuneita kulttuuri-ihmisiä, joten ei liene tarpeen pohtia, tarvitaanko maassamme ylipäätään kymmeniä konserttitaloja. Näitä kahta vanhaa lukuunottamatta pytingit ovat melko nuoria, uuden sukupolven klassikko Kuopion Musiikkikeskus täyttää tänä vuonna 25 vuotta.

Monet Suomen kaupungit ovat viime vuosikymmeninä onnistuneet rakennuttamaan hyvän konserttitalon, kaikki eivät. Pahiten on ajan saatossa epäonnistunut nykyinen pääkaupunki Helsinki. Huonon suunnittelun ja poliittisen pelin monumenteiksi kohosi kaksi arkkitehtuurillista nähtävyyttä ja akustista sutta, Alvar Aallon suunnittelemat Kultuuritalo ja Finlandia-talo. Ehkä on toisaalta hyvä, että ihan oikeaa musiikkitaloa rakennetaan vasta nyt, kun voidaan ottaa oppia eri puolille maailmaa pystytettyjen surkeasti soivien salien virheistä ja kun alan parhaan asiantuntemuksen voi ostaa mahdollisimman kaukaa Suomesta.

Turun tuore musiikkikeskuskeskustelu ei ole suoranaisesti ryöpsähtänyt käyntiin, mutta onpa kuitenkin käynnistynyt. Joku ilmeisesti huomasi, että runsaan yhdeksän kuukauden kuluttua Turusta tulee Euroopan kulttuuripääkaupunki, ja että hakemuksessa luvattua uutta musiikkipalatsia ei ollakaan vielä viimeistelemässä.

Keskustelu on nyt viisi vuotta myöhässä kuten niin moni juhlavuoden hanke. Se on turkulaista kulttuuria – kun kaiken voi mitata lähes kahdeksan vuosisadan aikajänteellä, yksi tavallisen kaupungin vuosi vie Turussa viisi vuotta. Valitettavasti kaupunkinisät eivät ottaneet vakavasti yksityisestä aloitteesta ponnahtanutta Hämähäkkitontin musiikkitaloa, joka sijainniltaan ja konseptiltaan olisi vallan erinomainen. Koska liike-elämän nimimiesten suunnitelmaan olisi kuulunut myös vastaaminen rakentamisen kustannuksista, kalliotalo voisi olla jo valmis. Mutta ei: muuan kaupungin virkamies totesi päätöksenteon pitkityttyä, että eihän taloa tarvitse tuollaista vuotta varten rakentaa, sillä tuleehan niitä muitakin vuosia.

Kun muutama juhlavuoden tärkeimmistä produktioista tarvitsee suurta, akustista sisätilaa, aikaa pohdintaan ei ole oikeastaan lainkaan. Mikko Heiniön turkulaisoopperaa varten tarvitaan akustisesti erinomainen, näyttämöteknisesti toimiva, suuri sali. Laulajien äänen voi vahvistaa sähköisesti – niin häpeälliseltä kuin se kuulostaakin – mutta suurta sinfoniaorkesteria ei voi. Sali tulee siis voida muokata akustiikan lakien mukaiseksi, mikä tarkoittaa tiettyä leveyttä ja pituutta ja erityisesti korkeutta. Äänen heijastukset, akustiikan perusasian, voi onneksi  suunnitella tietokoneella. Konserttisalin akustiikkaa ei voi jättää sattuman varaan.

Olen viime vuonna tutustunut kaupungin kaikkiin suuriin tiloihin, jonne voisi ajatella rakennuttaa konserttisalin. Nyt keskusteltavissa tilavaihtoehdossa on molemmissa omat ongelmansa, mutta myös vahvuutensa. Sekä vanhat junahallit että Wärtsilän tehdas ovat hankalien yhteyksien takana, kun Turussa kaiken pitää olla keskustassa. Molemmissa on ainesta Turun kulttuurin Kaapelitehtaaksi. Wärtsilän joenpuoleiseen jättihalliin voisi ajan kanssa rakentaa sisään aivan mahtavan kokonaisen konserttitalon. Mutta tilaa on nykyisellään vaikea rajoittaa akustisesti. Keskimmäisen junahallin mittasuhteet ovat ongelmalliset, mutta Hartelassahan tuo rakentaminen osataan – ja varmaan huippuakustikko on jo palkkalistoilla.

Kun aikoinaan ideoin – kunnallispoliitikkojen pelossa yksityishenkilönä, en orkesterin intendenttinä – Lahden uuden konserttitalon rakentamisen Vesijärven rannan vanhoihin tehtaisiin, ei hankkeella ollut aikarajaa. Muuttaessani Tukholmaan kirjasin suunnitelman testamenttiini Helsingin Sanomien haastattelussa. Seuraajani voittivat poliittisen taiston, ja muutaman vuoden jälkeen Sibeliustalo kohosi osaksi vanhaa tehdasmiljöötä.

Jos hanke on onnistunut Lahdessa, se onnistuu myös Turussa. Mutta Turulla on nyt kiire. Onko kaupungilla rohkeutta kutsua pikavauhdilla kokoon suomalaisten ja kansaivälisten huippuasiantuntijoiden pieni joukko, joka katsastaisi kaikki vaihtoehdot ja tuottaisi kaupungille valmiin suunnitelman? Jos valmistelu tehdään kerrankin hyvin, ei ole mahdotonta ratkaista yhdellä kertaa, nopeasti ja edullisesti, sekä kevyen musiikin suurten konserttien että Turun filharmonisen orkesterin tilaongelmaa.

Toinen mieltäni kiehtovista naispoliitikoista on poistunut päänäyttämöltä.  Julia Tymoshenko sai keskiviikkona epäluottamuslauseen Ukrainan parlamentissa ja joutui oppositioon. Toinen kiehtova persoona, Sarah Palinkin on ollut varsin hiljaa, ehkä viisaasti, viime päivät.

Tähän siis päättyi Ukrainan presidentinvaalin draama. Viktor Janukovitsh voitti äänissä,  Tymoshenko haroi vastaan, mutta ei avannut valitusprosessia. Sitten hän takertui pääministeriyytensä, mutta joutui lähtemään siitäkin. Ite asiassa näinhan se demokratioissa tapahtuu! Kuka se sanoikaan, että pulinat pois, kun Väyryselle hävisi.

Ukrainan poliittinen vakaus ei tästä varmaankaan suuresti parane. Alla oleva kartta kertoo kaiken. Maa on  jakaantunut kolmeen osaan. On läntinen osa, Tymoshenkon Ukraina ja eteläinen Janukovitshin Ukraina ja  yhteinen välimaasto, jossa Tymoshenko on niukasti niskan päällä.

Ukraina  on siis pahasti jakaantunut. Osa katsoo Itämeren suuntaan, toinen Mustalle Merelle ja kolmas nojaa Venäjän suuntaan. Ei tämä asetelma ihan  helposti tuo vakautta. Nyt Janukovitshilla on 30 päivää aikaa löytää koalitio, joka voisi luoda hallituksen. Ellei semmoista löydy, ovat edessä parlamenttivaalit.

Ei ihme, että läntisessä Euroopassa pelätään Ukrainan hajoavan. Kukaan ei edes tohdi ajatella, mitä siitä seuraisi.  Monet ovat puhuneet maan EU-jäsenyydestä ja jopa Natoon liittymisestä. Puhumattakaan siitä, että kaasu keskiseen Eurooppaan kulkee Ukrainan kautta. Ukrainan vakaus on meidän kaikkien kannalta kovin tärkeä asia.

Toivotaan parasta.

Pääomatulot pienenivät vuonna 2008 lähes neljänneksen edellisvuoteen verrattuna. Sen sijaan ansiotulot kasvoivat edellisvuodesta 6,2 prosenttia, kertoo Tilastokeskus tänään. Huono uutinen, sillä tätä tuskin seuraa ansiotulojen kasvun jatkuminen.

Eteläeurooppalainen puolituttuni sai taannoin naurukohtauksen, kun kerroin maksavani verot Belgiaan. Sain kuulla monimutkaisen kuvion, jolla työ- ja asuinpaikkaa sekä rahoja siirtämällä välttyy belgialaisen hyvinvointivaltion rahoittamiselta.

Tein pitkästä aikaa tuloverovertailua Suomen ja Belgian välillä. Synkäksi meni Belgiassa asuvan mieli. Suomihan on palkansaajan veroparatiisi! 

Kuntaliiton toimitusjohtaja näyttää tänään vaativan kunnallisten palveluiden karsimista, ennen kuin on pakko edessä. Subjektiivinen oikeus päivähoitoon voisi olla sellainen. Rahat eivät riitä, kun suuret ikäluokat siirtyvät rytinällä palveluiden käyttäjiksi.

Ei niinkään Kuntaliiton, mutta joidenkin muiden taholta kuulee puhetta paisuneesta palvelutarjonnasta, turhasta hallinnosta ja toimintojen päällekkäisyyksistä. Onkin paljon petrattavaa siinä, kuka palveluita tuottaa, millä laadulla, tehokkuudella ja hinnalla. Sen sijaan on liioiteltua väittää, että suomalaiset nauttisivat jotenkin poikkeuksellisen laajasta julkisen sektorin palvelutarjonnasta (yksityisiä palveluitahan Suomessa ei tunnetakaan). Määrä ja laatu ovat pikemminkin kohtuullista eurooppalaista tasoa. Turha byrokratiakin on suhteellinen käsite.

Suomi ei siis ole pohjoismaisen mallin (mitä sekin muka tarkoittaa!) mukainen hyvinvointivaltio, jossa maksetaan korkeita veroja. Suomi on määrällisesti keskinkertaisten palveluiden maa, jossa keskituloisen ja vähän paremminkin tienaavan palkansaajan verotus on kohtuullinen.

Toinen asia on sitten palveluiden tuottaminen. Siitä enemmän työpaikkablogissani http://www.tat-ryhma.fi/Blogi/Ihan-oikea-omalaeaekaeri-75

Netistä löytyy vaikka mitä. Niin kuin sekin, että miten Mepit, siis Euroopan Parlamentin jäsenet äänestävät. Se on kiintoisaa luettavaa.  Löytyy esimerkiksi sellainen tieto, että  Timo Soini on yhtä mieltä oman ryhmänsä kannan kanssa 67 prosentissa äänestyksistä.

Hänen ryhmässään ryhmäkiinteys on muutenkin aika harvinainen asia. Se äänestää yksimielisesti alle puolessa äänestyksistä. Sirpa Pietikäinen pääsee yllättävän lähelle äänestämällä ryhmänsä päätöksen mukaan  vain 77:ssä prosentissa äänestyksistä. Eikä Hannu Takkulakaan ole ihan kaikkein ryhmäuskollisempia. Hänen lojaliteetti-asteensa on 83 kun Anneli Jäätteenmäki ja Riikka Manner samassa ryhmässä mittauttavat yli 94.  Ville Itälä omassa ryhmässään yltää 92.7 tasolle.

Suomalaiset vihreät edustajat ja sosialidemokraatit ovat lähes aina samaa mieltä ryhmäpäätöksen kanssa. Satu Hassin prosentti on 99.7 ja Heidi Hautalan 98.06. Liisa Jaakonsaarikin pääsee yli 97 prosentin ja Mitro Repo yltää yli 96:n prosentin. Lisäksi kumpikin parivaljakko on aina äänestäessään samaa mieltä!

Tätä lukua kutsutaan lojaliteetti-asteeksi. Euroopan Parlamentissahan toimitaan siten, että ryhmät muodostavat yhteisen kannan ja se tehdään sitten  selväksi ryhmän jäsenille. Vihreät ovat kaikkein ryhmäuskollisempia äänestystilanteissa ylipäätään.

On tietenkin selvää, että mitä suurempi poliittinen ryhmä on, sitä vaikeampaa on saada korkea lojaalisuus. Ryhmiin tulee mukaan monenlaista väkeä ja kovin eri laisista olosuhteista. Sosialistit ovat perinteisesti olleet ryhmäuskollisia mutta nyt vihreät ovat ajaneet ohi. Yllättävän korkea on myös porvariryhmän eli EPP:n kiinteys, 93.  Sirpa Pietikäinen muuten on tässä porukassa eniten ryhmäpäätöksistä poikkeava Meppi!

En ole ihan varma onko tästä tilastonpidosta mitään varsinaista hyötyä kenellekään. Se kumminkin osoittaa Euroopan Parlamentin avoimuutta. Varmaan jokaisella Mepillä on pätevä selitys jokaiseen ryhmäkannasta poikkeamiseen.

Mutta politiikka tarkkailevalle se antaa mukavasti materiaalia briljeeraamiseen ja bloggaamiseen!

Olkaa hyvä. Lähde löytyy www.votewatch.eu

Pari viikkoa sitten Saksan ulkoministeri piti puheen, jossa hän muistutti, että Euroopan unionin tavoitteena on yhteinen puolustus, joka tarkoittaa yhteistä armeijaa. Eilen Ruotsin ulkoministeri Carl Bildtin haastattelussa Helsingin Sanomissa kävi ilmi, että Ruotsi on valmis ottamaan vastaan apua ja antamaan sitä Lissabonin sopimuksessa määritellyssä tilanteessa.

Saksalainen miettii yhteistä puolustusta ja ruotsalainen on valmis ottamaan ja antamaan sotilaallista apua. Molemmat siis eurooppalaistavat puolustustaan. Meillä Jutta Urpilainen sanoo, ettei ensi vaalikaudellakaan ole syytä Nato –jäsenyyttä pohtia. Mutta kuitenkin, jotain enemmän varmaan tarvittaisiin, kuin vain tämä oma ja kustannusten paineeseen vähitellen hupeneva oma puolustuskyky.

Nyt olisi hyvä, jos Suomessa nostaisi päätään joku valtiomieheksi tähtäävä henkilö, joka hahmottaisi, mitä johtopäätöksiä Suomi tekee tästä kahden lähimmän kumppanimaan Eurooppa-suuntautuneisuudesta.

Tilanne on Suomessa aika erikoinen. Meillä on patoutumia käynnistää avoin Nato-keskustelu. Sitä on odoteltu ja odotetaan vielä pari vuotta, sattuneesta syystä.  Voi kumminkin olla, että täällä Euroopan päässä tapahtuu paljonkin sinä aikana, kun me odotamme ”lupaa” keskustella Natosta!

Tämä aika voitaisiin käyttää Eurooppalaisen vaihtoehdon pohtimiseen. Mitä oikeastaan tarkoittaa Lissabonin sopimuksen artikla 42.7:

”Jos jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa sille apua kaikin käytettävissään olevin keinoin Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan 51 artiklan mukaisesti. Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen. Tämän alan sitoumusten ja yhteistyön on oltava Pohjois-Atlantin liiton puitteissa tehtyjen sitoumusten mukaisia, ja Pohjois-Atlantin liitto on jäseninään oleville valtioille edelleen niiden yhteisen puolustuksen perusta ja sitä toteuttava elin.”

Luulisi tässä olevan pohtimista sitä suurta ja avointa Nato-keskustelua odotellessa. Kannuvalimo tulee kantamaan kortensa tähän kekoon!

Olen työperäinen maahanmuuttaja täällä Belgiassa. Kun yli kymmenen vuotta sitten Turun kuviot jäivät vähemmälle, jäi sitä myötä vähemmälle myös julkinen puheen pitäminen ja kirjoittaminen.

Oli kummallista, kun ei tarvinnut lausua lähes joka asiasta mielipidettään. Sitä nimittäin kaupungin päättäjältä kysytään. Tunne oli välillä suorastaan vapauttava. Sai olla olematta mitään mieltä, jos niin huvitti. Tai sai hölöttää mitä vain ilman, että yksikään neuvottelukuvio tai ryhmätoverin mieli siitä vahingoittui. Pian huomasi, ettei kukaan edes odota kuulevansa tai lukevansa korvaamattomia viisauksiani. Se vähän kolahti.

Sitä kuvittelee, että vuosien myötä sanomisen tarve jotenkin vähenee. Että kun sivusta seuraa, niin antaa olla. Ja mitä vielä! Kotimaan ja kotikaupungin asioita seuratessa tekisi mieli sanoa! Jokaperjantaisen ginitonicin jälkeen alkaa uutisotsikoiden läpikäyminen kotikoneelta ja vaimo saa olla kuulijakuntana, kun Petri paasaa, kiihtyy, meuhoo ja tietää, miten asioiden pitäisi olla. Ja kuinka ne taas ovatkin noin väärin uutisoineet!

En ole lainkaan varma, kuinka hyvä juttu tämä blogin pitäminen noin yleensä on. Internetin keskustelupalstat ovat sitten oma lajinsa. Voisi ajatella, että ne toimivat oivana välineenä paineiden purkamiseen. Kun saa kirjoittaa muiden nähtäväksi halunsa, toiveensa tai tuskansa, rauhoittuu mieli. Kaikki kuitenkin viittaa siihen, että vaikutus on ihan päinvastainen. Julkiseen keskusteluun osallistuminen – nimellä tai nimimerkillä – vain lisää kiihtymystä. Vähän niin kuin jääkiekon pelaaminen aggressiivisilla pojilla (no tästä tulee palautetta..).

Kun Esko pyysi minua mukaan Kannuvalimoon kirjoittamaan, oli helppo vastata kyllä. Tämä on säädyllinen ja sillä tavalla tutunoloinen blogisivusto, että melkein on kuin kotiin palaisi. Kymmenen vuoden hiljaisuus saa riittää.

Tänään on taas pohdittu Tasavallan Presidentin asemaa Eurooppa unionin huippukokouksissa Taxellin perustuslakikomitean vihdoinkin julkistaessa mietintönsä.

Esillä on ollut ns. lautasongelma, joka oikeastaan onkin tuoliongelma.
Eurooppa-neuvosto eli EU:n huippukokous tuli unionin viralliseksi toimielimeksi, kun Lissabonin sopimus tuli voimaan.

Silloin tarvitaan myös tämän elimen työtä varten työjärjestys. Se on päivätty 1.12.2009.(2009/882/EU). Siinä Artikla 4.4 sanoo: ”Eurooppa-neuvostoon kuuluvat valtion- tai hallitusten päämiehet, sekä Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja ja komission puheenjohtaja”. Lisäksi ulkoasioiden korkea edustaja osallistuu sen työskentelyyn. Jokaisella maalla on siis yksi tuoli pöydän ääressä.

Ennen oli helpompaa. Valtionpäämiehillä sai olla avustava ministeri pöydässä. Jokaisella oli siis kaksi tuolia. Pääsääntöisesti pääministerin avustava ministeri oli ulkoministeri, koska ulkoministereistä koostuva neuvosto valmistelee asiat. Nytkin työjärjestyksessä on, EU:n tyylin mukaan, porsaanreikä: Eurooppa-neuvoston jäsenet voivat päättää, että kutakin heistä avustaa ministeri, jos ”käsiteltävät asiat sitä edellyttävät”. Mutta Suomi yksin ei voi ottaa kahta tuolia.

Kun siis ennen joulukuun 1. päivää presidentti halusi istua pöydässä hänen tuli lähettää ulkoministeri kaffel. Nyt ei ole toista tuolia, jolla presidentti istuisi. En ole kenenkään nähnyt esittävän Suomessa, että presidentin pitäisi saada pyytää pääministeri kaffel päästääkseen pöytään.

Varsinaiset häviäjät tässä soivien tuolien leikissä ovat ulkoministerit. He edelleenkin valmistelevat kokouksia yleisten asioiden neuvostossa, mutta eivät pääse pöytään! Pitäisi käynnistää ulkoministereiden solidaarisuusryhmä vai mitä A. Stubb?
Ja vielä yksi huomionarvoisa ulottuvuus. Kun Suomessa nyt pohditaan, kuka on seuraava pääministeri, olisi hyvä pitää mielessä, että hän edustaa Suomea 28 valtionpäämiehen joukossa ilman avustavaa ministeriä, ihan yksikseen!

Julia Tymošenko, Sarah Palin ja Laura Chinchilla olivat viikonlopun naiset. Kaksi onnistui, yksi ei. Sarah Palin villitsi kansaa. Mitähän sinne kämmenpohjaan oli kirjoitettu? Laura Chinchilla puolestaan valittiin Costa Rican presidentiksi, selvällä erolla. Yksi naispresidentti lisää.

Mutta Julia Tymošenkolle näyttää käyvän huonosti. Mikään ei kumminkaan ole Ukrainan poliittisessa järjestelmässä varmaa. Edelliset pressavaalit sen näyttivät. Tymošenko on uhannut tuoda kannattajansa nytkin kaduille. Hidastava tekijä on varmaan se, että ulkomaiset tarkkailijat ovat yksissä tuumin todistaneet, että vaalijärjestelyt toimivat ja että vaalit olivat rehelliset.

Ei ole mitään syytä epäillä tarkastajien toimia. Olivathan siellä sentään Kimmo Kiljunen, Sinikka Hurskainen ja Jaakko Laakso tätä tointa harjoittamassa.

Vaalin tulos oli niin tasainen, että selkeää voittajaa ei ole ja poliittinen pattitilanne jatkuu. Asiaa ei helpota, että Ukrainan asema Venäjän ja EU välissä on kinkkinen. Vaalin lopputuloksella lienee melkoinen vaikutus siihen, miten kaasu virtaa länteen lopputalvena.  Tymošenko on halunnut viedä maata kohti Euroopan unionia ja Natoa. Monet Euroopan unionissakin haluaisivat nähdä Tymošenkon näissä piireissä. Tämä linja on nyt tukossa.

Hyvä Ukrainan aseman mittari on Sevastopol. Tämä Krimillä oleva perinteikäs sotasatama on Ukrainaa mutta vuokralla Venäjälle. Vähän niin kuin Porkkala muinoin. Seitsemän vuoden kuluttua vuokrasopimus umpeutuu. Onpa kiintoisaa seurata vuokraneuvotteluita.

Väistämättä mieleen tulee episodi Italiassa Forlin kaupungissa pari vuotta sitten. Konferenssin keskusteluissa kiusaantunut venäläinen professori tokaisi: ”pitäkää kätenne irti Ukrainasta! Se on pyhä maa. Venäjä syntyi siellä”.

Tältä pohjalta.