Kokoomuksen Katainen, Stubb ja Häkämies näyttävät heittäneen koepallon Moskovaan: Venäjä ei ole suurvalta, koska sen talous on Hollannin luokkaa. Nyt odotellaan, palautuuko heitto softpallona vai moukarina.

Epäselväksi minulle on jäänyt, mikä tämän eduskuntaryhmän kesäkokouksen ulostulon tarkoitus oli. Reaktioita on joka tapauksessa tullut ja tulossa odotetuilta tahoilta. Nostalginen tunnelma: Yleisradion Moskovan kirjeenvaihtaja, ystäväni Antero Eerola – pitkäaikainen vasemmistoaktivisti – rientää reijonikkilämäisesti hakemaan tuomitsevaa lausuntoa. Venäjän duuman ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Konstantin Kosatšev tuottaa kuitenkin lievän pettymyksen. Kosatšev ihmettelee, mutta ei tuomitse.

Mitä nyt seuraa? Kokoomusjohdon canossan matka Moskovaan, nootti, yöpakkaset ja kaksikymmentä vuotta kovennettua oppositiota Kokoomukselle?

Joku päivystävä dosentti ehti jo lausua, että kokoomuslaisten lausunnot Venäjästä eivät ole eurooppalaisella tasolla. Tästä olen eri mieltä. Puheet ovat hyvinkin eurooppalaisella, mutta suomalaisittain epätyypillisellä tasolla. Keski-Euroopassa ja Suomessa Venäjää on vuosikymmenet tarkasteltu eri tavalla. Suomessa Venäjän rooli on luonnollisesti nähty todellista suurempana. EU:ssa Venäjä yleensä yksinkertaisesti unohtuu agendalta ja muistuu mieleen vasta silloin, kun kaasuputki sulkeutuu. Suomalaisten Venäjä-Neuvostoliitto-asiantuntemus ja –tutkimus on kulkenut omia latujaan, eristyksissä läntisestä sovjetologiasta. Venäjä-tuntemuksemme on vahvaa kaupan alalla. Politiikan puolella meitä painaa objektiivisuuden puute. Venäjän kieltä meillä osataan surkean vähän.

Kokoomuksen ”poikia” syytetään varmasti tulitikuilla leikkimisestä. Pojilla on kuitenkin yksi etu. Suhteet Moskovaan, eurooppalaisiin johtajiin ja Yhdysvaltoihin ovat aivan eri tasolla kuin muilla suomalaisilla poliitikoilla. Ukopoliittinen ”vallankaappaus” on pitkäjänteisen työn tulosta.

Vielä Moskovasta se karhun ärähdyskin kuullaan. Talous on Hollannin kokoinen, kyllä. Öljy- ja kaasuvarat – niiden hallinta ja kaupankäynti, ydinasearsenaali, maantieteellinen asema, kansallistunne ja herkkänahkaisuus, naapurimaissa asuvien venäläisten eduista huolehtiminen ja tarvittaessa naapurimaiden asioihin puuttuminen, muodolliseeet asemat muiden suurvaltojen rinnalla, jatkuva huoli oman valta-aseman säilymisestä.    

Se käyttäytyy kuten suurvalta, se näyttää suurvallalta, se kuulostaa suurvallalta. Sen siis täytyy olla suurvalta. Sanoo kansantalouden tilasto mitä tahansa.

Henkilökohtaisesta luettelostani “en ole koskaan…” poistui eilen yksi rivi. Olen nyt käynyt Ruisrokissa, vain 40 vuotta ensimmäisen rantajuhlan jälkeen. Maalaispoikana ei päässyt, toimittajavuosina nappasivat innokkaammat rokkarikollegat akkreditointilaput haltuunsa ja vanhemmiten ei into ole riittänyt saariston rauhasta vääntäytymiseen. Nyt tarjottiin vippipassia ja innolla otin vastaan.

Luulin olevani ainoa harmaapartainen ja pälvikaljuinen rokkisaarella, mutta sain huomata, että meitä Ruisrokki- neitsyitä oli liikkeellä muitakin. Puolenkymmentä ekakertalaista tuli vastaan ja kaikilla oli intoutunut hymy huulilla.

Vaikka pölisevällä hiekalla taivalsi 30 000 juhlijaa ja Koffin erinomaista Ruisrokin juhla-olutta ja Jaloviinaa oli tarjolla runsain mitoin, eivät bileet näyttäneet ollenkaan niin örvellysvoittoisilta kuin olin ennakkoluuloissani kuvitellut. Tunnelma oli suorastaan leppoisa ja positiivinen. Tietysti suuressa roolissa oli suomalaisittain uskomattoman upea sää. Helteellä ei kukaan viitsi olla aggressiivinen.

Sittenkin hieman kaihoisasti ajattelin, että olin liikkeellä parikymmentä vuotta liian myöhään. Aika, jolloin osattiin ulkoa suosikkibändin hittien sanoja ja jolloin jonkin tähden lavakarisma sai hiiret juoksemaan selässä, on kohdallani valitettavasti mennyt.  Radioväki piirtää seminaareissaan kuviota, jossa 45 asteen kulmassa nouseva viiva kuvaa ihmisen ikää ja yhtä jyrkästi laskeva toinen viiva kuvaa ihmisen kiinnostusta kevyttä musiikkia kohtaan. Nuo viivat kohtaavat 40 vuoden paikkeilla. Sen jälkeen alkaa väistämättä mielestä pyyhkiytyä, että mikäs biisi se tällä hetkellä onkaan listojen kärjessä.

Turkulaisena veronmaksajana olen oikein iloinen, että rokki soi ja tuottaa järjestäjilleen jo voittoakin. Samalla Turkuun virtaa tervetulllutta matkailurahaa. Hotellit ovat täynnä ja kaikki taksit kiidossa. Vanhoina “hyvinä” aikoina odotettiin aina myöhään syksyllä kaupungin hallinnossa sydän kylmänä, paljonko tänä vuonna tuli lisää maksettavaa veronmaksajien piikkiin. Siitä huolimatta, että rokkipäivinä kannettiin mustassa jätesäkissä kaljanmyyntirahaa demarien piiritoimistoon laskettavaksi.  Nyt näköjään lyötiin myynnit asiallisesti kassakoneeseen.

Kovasti on ainakin englantilaisessa lehdistössä vouhkattu, kun kuningatar Elisabeth lähti YK:n yleiskokoukseen puhumaan. Viime kerrasta on kulunut 54 vuotta! En ole vaivautunut ottamaan selvää, mistä Elisabeth tänään puhuu. Koirista vai hevospoolosta?

Kruununpään esiintyminen YK:n päämajan istuntosalissa on toki kiinnostavaa, kun sitä katso ajallisesta perspektiivistä. Kuningatar on tavannut Yhdysvaltain presidentit Eisenhowerista Obamaan ja oman maansa pääministerit Churchillista Cameroniin!

Brittien uusi ulkoministeri William Hague piti toissa päivänä saarivaltakunnan ulkopolitiikkaa linjanneen puheen. Uhkana on kuulemma valta-aseman menetys. Tämähän ei sinänsä ole mitään uutta – Westminsterin alahuoneessa on jo muutamia vuosikymmeniä kierrellyt huhu, jonka mukaan brittiläisen imperiumin asema ei olisi enää sama, kuin 1800-luvulla. Ylähuoneeseen huhu ei kai vielä ole yltänyt.

Konservatiivijohtoinen Cameronin hallitus pyrkii kilpailuttamaan suosiotaan Yhdysvaltain ja EU:n välillä. Tehtävä on vaikea. Obaman hallinto ja erityisesti Hillary Clinton inhoaa konservatiivipuoluetta, joka vaihtoi eurooppalaisen viitekehyksensä Euroopan kansanpuoleesta uuteen eurokonservatiivien puolueeseen. Tässä jälkimmäisessä mellastaa erityisesti Puolan Kaczynskien luomuksen, Laki- ja Oikeudenmukaisuus-puolueen mepit, jotka puolestaan ovat saanut kyseenalaista kunniaa mm. juutalaisia ja homoja herjaavilla puheillaan.

EU on saanut edellä mainitusta syystä oman annoksensa brittikonservatiivien änkyröinnistä. EU:n, federalismin, euron ja Brysselin yleinen vastustaminen ei kerää sympatiapisteitä kanaalin tällä puolen. Angela Merkel mielellään ei edes sanoisi päivää Cameronille. Britit edelleenkin porskuttavat unionissa alennetulla jäsenmaksuosuudella. Rahoitusmarkkkinoiden sääntelyä vastustetaan kategorisesti, sillä Lontoon Cityn asemaa ei haluta vaarantaa. Komission johtavien virkapaikkojen täytössä britit kyllä ovat kovin mielellään ja aktiivisesti mukana.

Että kyllä ulkoministeri Haguella haastetta riittää. Elisabethin lähettäminen New Yorkiin ei ihan riitä.

Belgialaisten kuningas Albert II lensi tänään Kongon itsenäisyyden 50. vuotisjuhliin. Täällä matka on pääuutinen, sillä nykyiselle kuninkaalle matka Kongoon on ensimmäinen. Tasan viisikymmentä vuotta sitten Albertin isoveli Baudouin nuorena kuninkaana matkusti lähes koko Belgian hallitus mukanaan itsenäistymisjuhliin. Nyt kuningas sai mukaansa ainoastaan maan virkaa tekevän pääministerin Yves Letermin.

Puoli vuosisataa sitten kuningas Baudouin sai ristiriitaisen vastaanoton itsenäistyvässä tasavallassa. Kuninkaalle buuattiin ja tälle tehtiin selväksi, että siteet entiseen emämaahan Belgiaan tulevat olemaan etäiset. Baudouin kannatti voimakkaasti Kongon itsenäisyyttä – Belgian hallitus tietysti oli asiassa neuvotteluosapuolena. Puoli vuotta tämän jälkeen Kongon ensimmäinen vaaleilla valittu pääministeri Patrice Lumumba murhattiin. Jälkikäteen on osoitettu, että belgialaiset olivat verityön osapuolina.

Belgian kuningas Leopold II alisti aikanaan Kongon omaisuudekseen, orjuutti, tapatti ja ryösti minkä ehti. Brysselin komeimmat asuinpalatsit ovat tuolta ajalta – ne on varastetuilla timanteilla, kumilla ja kullalla rakennettuja. Ei tarvitse ihmetellä, miksi kongolaiset eivät aina ole belgialaisten ylimpiä ystäviä.

Belgian puolustusministeri vieraili puoli vuotta sitten Kongossa ja esiintyi näyttävästi presidentti Joseph Kabilan seurassa – oluttakin hörpittiin lehtikuvissa. Nyt EU:n kauppakomissaariksi nimetty belgialainen Karel De Gucht antoi haastattelun, jossa hän tuomitsi jyrkästi puolustusministerin matkan. De Guchtin mukaan Kongolle ei pidä antaa senttiäkään kehitysyhteistyövaroja niin kauan, kuin se sortaa ihmisoikeuksia ja antaa korruption rehottaa. Lausunnon jälkeen De Gucht sai Kongon hallitukselta maahantulokiellon.

Asia on vaikea. Totta kai Kongon hallitusta tulee voida arvostella sen mädästä hallinnosta. Eri asia sitten, ovatko belgialaiset siihen sopivimpia. Hämmästyttäviin piirteisiin silti vieläkin törmää. Lapseni oppi täällä paikallisessa koulussa, että kuningas Baudouin antoi Kongolle itsenäisyyden. Eiköhän se ollut Kongo itse, joka päätti itsenäistyä!

Saa nähdä, millaisen vastaanoton Albert II ja Leterme Kinshasassa saavat. Kuningas ei ainakaan aio pitää tilaisuudessa puhetta.

Osallistuin eilen Centre for European Studies – ajatuspajan Itämeri-seminaariin täällä Brysselissä. Tilaisuudessa esiteltiin samalla Eskon ansiokas julkaisu Itämeren strategian haasteista.

Keskusteltaessa Venäjästä komission edustajalta pääsi (freudilainen?) lipsahdus. Virkamies puhui presidentti Putinista, jolloin paikalla ollut Venäjän lähetystön edustaja hymyillen korjasi: pääministeri, pääministeri…

Tämä tapaus tuli illalla mieleeni, kun sain ilahduttavan tiedon: kokoomusryhmä esittää yksimielisesti Randellin Aleksia uudeksi kaupunginjohtajaksi.

Kaupunginhallituksen puheenjohtajana Aleksi on protokollassa kaupunginjohtajan yläpuolella. Kaupunginjohtaja kuitenkin on todellinen vallankäyttäjä. Aleksi siis tekee putinit! Kaupunginjohtajan ylivertainen asema perustuu tietysti koko virkakoneiston mukaan tuomaan valmistelu- ja toimeenpanovaltaan. Silti henkilöllä on merkitystä. Vahva ja luottamusta nauttiva henkilö vaikuttaa asioihin postista riippumatta. Ihan kuin Putin.

Miten sitten pormestarimalli? Mallin on pakko olla järjetön, sillä se on käytössä Tampereella. Muutoin mallista on sanottu, että se ei sovi Suomen oloihin. Miksi ei? Johtuuko se sääoloista ja pitkistä etäisyyksistä?

Varsinkin kuntajohtajat itse kertovat, että kaupungin johtamisessa tarvitaan niin syvällistä osaamista ja kunnallishallinnon tuntemusta, etteivät kaiken maailman pilipalipormestarit moiseen pysty. Mielenkiintoinen näkemys. Sehän tarkoittaa, että esim. siirtyessään kaupunginhallituksen puheenjohtajan paikalta Helsingin kaupunginjohtajaksi Jussi Pajunen sai yhdessä yössä helluntain tapahtumiin verrattavan lahjan valtuustolta. Tapahtui ihmeellinen transformaatio, jossa ailahtelevaisesta luottamusmiehestä kuoriutui huippuosaava ammattilaiskaupunginjohtaja. Jos ja kun Aleksi valitaan valtuustossa syksyn alussa virkaan, haluan olla todistamassa tätä uudestisyntymisen ihmettä!

En ole toistaiseksi kuullut ainuttakaan relevanttia perustetta sille, miksi pormestarimalli ei sopisi Suomeen. Täällä päin Eurooppaa on itsestäänselvyys, että kaupunkeja ja kuntia johtaa kansanvaltaisesti valittu poliittinen henkilö. Niin tai näin, pormestarimallista kiistelemiseen ei tietenkään pitäisi uhrata liikaa energiaa. Kuntien ja erityisesti Turun kaupungin haasteet varsinkin palvelujen kehittämisen osalta ovat sitä luokkaa, että keskustelujen painopisteen tulee olla ihan muualla.

Joka tapauksessa, onnea ja menestystä Aleksi I:lle ja onnittelut Turulle!

Mikko Pukkinen otti ja lähtee EK:n johtajaksi. Nimitys on näkyvä ja valtakunnallinen joten ei tarvitse lähteä häntä koipien välissä. Todellisuudessa mies saattaa olla huojentunut. Näin matkan päästä on näyttänyt, että hän ei ole ihan täydestä sydämestään Turussa viihtynyt. Omassa esikunnassa on ollut hiertäviä kiviä ja turkulaisten perinteinen  itsetyytyväisyys on tökkinyt vaikka olisi sellaiseen luullut Pohjanmaalla jo tottuneen. Turkulaisetkaan eivät ole Pukkista oikein osanneet omakseen ottaa, syyttelyjä etäisyydestä ja näkymättömyydestä on kuultu. Ehkä huojentuneisuus siis on molemminpuolista.

Mutta nyt se vasta sähly alkaa.  Jostain pitäisi nopeasti löytää henkilö, joka ottaa vastatakseen talousvaikeuksissa kiemurtelevan kaupungin, jonka kaiken lisäksi pitäisi esiintyä Euroopan kulttuurin näköalapaikalla ensi vuonna. Talousnero ja kansainvälisissä vesissä liikkuva, Turkua rakastava  kokoomustaustainen kulttuuripersoona haussa. Onko semmoista sateentekijää olemassakaan?

Jos aletaan katsella kentällä jo liikkuvia tuttuja pelaajia, niin vaikealta näyttää.  Kanerva näpytteli ja poliisitutkitutti  itsensä epäpersoonaksi.  Kyttä ei tahtone reviiriään laajentaa. Leppä tahtoo muttei kelpaa kenellekään. Hartiala ei taida koskea kaupungintalon oveen enää kepilläkään.

Itälä kotiin Brysselistä?  Orpo kotiin eduskunnasta? Musta hevonen jostain?

Kyl nimpal kärssi saa.

P.S.  Aleksi Randell tietysti on aika hyvä veto, kuinka saatoin hänet unohtaa.

Lyhyt yhteenveto viikonvaihteen mediapeliottelusta Kepu-Kokoomus:

1. Kepu valitsee Mari Kiviniemen, joka esiintyy ällistyttävän tasapainoisesti.  1-0.

2. Kokoomus: oma maali. Kanervalta käsittämätön virhe.  (voi Ike perhana minkä taas teit) 2-0.

3. Kepu antaa potkut kelmi Korhoselle ja antaa Paavon pillittää pöntössä sääliä tuntematta. Vahingonilomaali kepulle 3 -0.

4. Kokoomus sählää omassa päässä: vastustaa pakkoruotsia ja kannattaa pakkoruotsia. Ruotsinkielisten  porvarien joukkopako uhkaa eikä temppu varmaan tuo persuista juntteja tilalle .  4-0.

5. Kepu valitsee puoluesihteeriksi Timo Laanisen,  joka  osaa ammatikseen pelata median kanssa.  Vähän niin kuin maalaisvihreä Virmavirta. 5-0.

6. Yleisön häirintä sekoittaa Kokoomuksen peliä: Greenpeacen pölvästit onnistuvat antamaan vaikutelman, että meneillään on jonkin sortin ympäristörikollisten kokous. 6-0.

Kepu voitti suvereenisti ja aloitti kuherruskuukauden etelän median kanssa. Saas kattoa, riittääkö nostetta vaaleihinkin.  Ai että oliks rkp:llakin joku kokous jossain?  En huomannut.

Hollannisa pidettiin vaalit. Tulos jatkaa siitä, mihin Tsekin Tasavallassa ja Unkarissa päästiin. Kansallismielinen ja maahanmuuttovastainen poliittinen linja vahvistuu Euroopassa. Sama suunta jatkunee viikonloppuna Belgian vaaleissa.

Poliittinen valta on ollut jo muutaman vuoden vahvasti keskustaoikeistolla useimmissa EU:n jäsenmaissa. Nyt se liukuu yhä enemmän kansallismieliseen ja oikeistolaiseen suuntaan. Euron kriisi vain vahvistaa kehitystä. Äkkipäätä luulisi, että keskusta-oikeistolaisten hallitusten talouspolitiikka ruokkisi vasemmistoa.

 Mutta ei. Se ruokkii ihan muita voimia. Lisäksi se hajottaa poliittista kenttää.  Suuret blokit, vasemmisto ja oikeisto, hajoavat pienempiin osiin. Hallitseminen tulee vaikeaksi. Hollannissa esimerkiksi suurin poliittinen ryhmittymä on nyt sosialistit, joilla on 31 paikka 150:n edustajan parlamentissa. Hallitsevan koalition rakentaminen, onpa sitten vasemmalle tai oikealle suuntautunut, on vaikeata ja vielä vaikeampaa sillä on hallita.

 Ja hallitsemista nyt tarvitaan. Kaikki hallitukset EU:ssa leikkaavat nyt kilvan julkisia menoja. Leikkauspolitiikan toteuttaminen ja uskottavuuden palauttaminen vaatii vahvaa hallitusta. Sellaisia on vaikea rakentaa näissä oloissa.

 Tästä tulee olemaan kyse myös Suomessa ensi keväänä. On turha pohtia etukäteen sitä, kuka kolmesta suuresta tällä kertaa jää ulos. Kysymys on siitä, millaisella koalitiolla kyetään niin vahvaan yhteistyöhön, että koalition sopimia talouspoliittisia toimenpiteitä voidaan saada läpi ja vielä toteuttaa.

 Kun nyt katselee ympärilleen Euroopassa, on hallitseva halu leikata, leikata ja leikata. Mahtaako joku uskoa, että Suomessa tehtäisiin toisin! Maahanmuuttokin nousee Suomessakin vaalien suureksi teemaksi. Nyt kannattaa tosi tarkoin analysoida juuri Belgian ja Hollannin tilannetta. Niissä asia on ollut poliittisena kysymyksenä jo pitkään. Jotain voisimme oppia vielä, ennen kuin tilanne ajautuu samaan pisteeseen.

 Kyse on ihan muusta kuin isoäideistä.

Turkkilaisilla on tapana todistaa, että suomalaiset ja he ovat sukulaiskansoja. Kannattaisi varmaan harkita tarjousta.  Turkki nimittäin nostaa kohinalla asemaansa vähintäänkin alueellisena suurvaltana. Ja suurvaltojen kanssa kannattaa olla väleissä.

Olen vuosia vastannut kysymykseen, koska Turkista tulee EU:n jäsen, että luultavasti ei tule. Ei sen takia, että EU ei hyväksy Turkkia vaan koska maa ei lopultakaan halua sitä. Nyt tämä skanaario näyttää vahvasti toteutuvan.

Kirjoitin Kannussa joku aika sitten, että Turkki ja Brasilia ovat rikkoneet yhden tabun ja menneet alueelle, johon vain yhdinaseita omistavan luokan on sallittua astua. Ne taivuttelivat Iranin jonkinlaiseen yhtiestyöhön ydinohjelmassaan.

Nyt vauhti on kovaa. Ensin Turkki irtaantui Israelin kumppanuudesta. Se auttaa toimimaan tuolla alueella huomattavasti. Nyt Vladimir Putin ja Irananin presidentti Mahmoud Ahmadinejad tulivat Istanbuliin kokoustamaan pääministeri Erdoganin kanssa. Iranin ydinohjelma oli taas asialistalla.

Turkki, tuo Naton jäsen ja siis Yhdysvaltain läheinen liittolainen, pelaa kovaa peliä. Se pani välit poikki Yhdysvaltain suojeleman Israelin kanssa ja nyt haastaa avoimesti Yhdysvaltoja Iran-politiikallaan.

Turkin nousu on hämmentävää ja politiikka taitavaa. Gazan tapahtumien jälkeen vei vain 24 tuntia, kun YK jo tuomitsi Israelin toimet. Se on kova saavutus. Turkin nousu on ollut vähittäistä eikä kovin meluisaa. Se on tehnyt itsestään alueellista suurvaltaa, mutta pehmeästi. Se osaa olla myös kova niinkuin Gazan tapauksen jälkivaiheet osoittavat.

Paljon puhutaan myös, että Turkki on yhä selkeämmin alkanut tunnustaa islamilaista perintöään. Tässäkin on mahdollisuuden ikkuna. Muslimimaailma on vailla johtajaa. Turkki voisi olla sellainen ja luultavasti maltillinen sellainen.

EU-jäsenyys ei nyt kiinnosta. Turkin geopoliittinen asema on niin vahva, että sen vaikutusvalta Euroopassa on kasvava ilman sitäkin. Kaikki etelästä kulkevat kaasu- ym. putket kulkevat Turkin kautta. Lähestyminen Venäjää on mitä luontevinta tässä katsannossa.

Bryssel ei ole pystynyt politiikkaan. Eiköhän muuteta EU:n ulkopolitiikan ja vaikutusvallan korostamista vähän realistisempaan suuntaan, Alexander Stubb. Ehkä sitten kun ehkä joulukuussa saadaan se ulkoasiainhallinto pystyyn!

60 vuotta sitten Suomi eli vaikeita aikoja. Siirtoväki ja rintamamiehet oli sijoitettava rauhan oloihin. Sotakorvaukset olivat pahimmillaan. Pahin uhka Suomen yhteiskuntajärjestystä kohtaan oli tojuttu. Suomi eli kädestä suuhun ja rauhan oloihin palattiin ankaran työn touhussa. Kaikesta oli puute.

Maailmanpolitiikassa oli siirrytty keskinäisen tuhoamisen aikakauteen. Neuvostoliitolla oli vetypommi. Kylmän sodan ensimmäinen vaihe oli kuumimmillan. Maailmaa vielä jaettiin. Sitä jaettiin erityisen kiihkeästi Korean niemimaalla. Sen ei olisi luullut juurikaan Suomea liikuttavan. Mutta se liikutti. Suomi sai valtavan elvytysruiskeen niinkuin nykyään sanottaisiin.

Sen sai aikaan pelko ydinasein käytävästä uudesta maailmansodasta. Syntyi valtava sotatarvikkeiden  ostobuumi ja sotaan varautumiseen liittyvä hamstrausvimma. Seurauksena oli korkeasuhdanne, joka  nosti Suomenkin teollisuustuotantoa hyppäyksenomaisesti.   Se oli valtava ruiske Suomen talouteen, oikea-aikainen ja tuntuva. Tuli yllättäen ja pyytämättä.

Mutta se oli ohi nopeasti ja arkeen oli palattava.

Nyt Korean niemimaalla leikitään tulella. Pohjoinen on pannut poikki suhteensa etelään. Sotaa odotetaan taas. Mutta ei taida tulla ruisketta Suomeen. Niin kovin erilaisessa maailmassa eletään. Edes talouksien yhteenkietoutuminen ei nyt laukaise samanlaista reaktiota. Tuskinpa kukaan järjissään oleva arvelee Yhdysvaltain ja Venäjän suuntaavan ydinaseitaan toisiaan kohti.

 Maailman spekulaatioissa arvellaan, että vihoittelu on osa Pohjois-Korean vallansiirtoa. Ajatellaan, että jollakin merkillisellä logiikalla toimia Pohjois-Korean valtionpäämies haluaisi sodalla tukea poikansa valtaannousua. Arvellaan myös, että Pohjois-Korea uskoo uhittelun seurauksena, että me muut taas pelästymme ja sodan välttämiseksi annamme taloudellista apua riittävästi, jotta tilanne rauhoittuu. Näin on tapahtunut ennenkin.

Mutta vaikka sodittasiinkin tämä Korean kriisi ei taida Suomeen ulottuvaa korkeasuhdannetta luoda. Ei taida siitä sodasta olla maailmantalouden pelastajaki. Eikä kreikkalaisten. Erilainen maailma, erilaiset kytkennät.

Se sota olisi kuin kaikuja menneestä maailmasta. Onneksi kaikupohjaa ei enää ole.