Tänään julkaistun HS-raadin lausuntojen perusteella Paavo Arhinmäki ”ravistelee kulttuuripiirejä”. Taiteen, tieteen ja muun yhteiskuntaelämän edustajat tuntuvat olevan ihastuksissaan uuden kulttuuriministerin linjauksista. Erityisesti näyttää kiehtovan Arhinmäen ajatus, jonka mukaan kulttuurin kynnystä tulee madaltaa.

Kulttuuriministerimme tarkoittanee mm. sitä, että maksuttomia ja ainakin nykyistä edullisempia kulttuuritapahtumia tarjoamalla kynnystä saataisiin madallettua. Kannatettava ajatus. Nyt täytyy kuitenkin kysyä, onko Arhinmäki ollut laisinkaan läsnä hallituksen budjettiriihessä. Eilen kun uutisoitiin seuraavaa:

Hallituksen sadan miljoonan euron säästölista kurittaa rajusti opetus- ja kulttuuritoimintaa, kertoo Nelosen uutiset. Säästöjä otetaan lähes kaikilta hallinnonaloilta, mutta opetus- ja kulttuuriministeriön alaan kohdistuu lähes 40 prosenttia niistä.

Nelosen tietojen mukaan valtionavustuksia karsitaan muun muassa museoilta, teattereilta, orkestereilta ja poliittisilta kansanopistoilta.

Mitenkäs pääsylippujen hintoja tuolla tavoin lasketaan? Vai palkattako taiteilijat esiintyvät jatkossa?

Kynnyksen madaltamiseen liittyvillä puheilla taitaa olla toinen tarkoitus. Arhinmäkeä nolottaa toimia myös ns. korkeakulttuurista vastaavana ministerinä. Futis- ja graffitikaverit eivät tajua, että mitä ihmettä se Paavo oikein nykyisin touhuaa. Oopperaa ja kaikkea omituista!

HS-raadin jäsenten kansaa kosiskelevista kommenteista kiinnittyy huomio erityisesti kansanedustaja Anna Kontulaan: ”Arhinmäki lähestyy kulttuuria takuulla eri näkökulmasta kuin viimeaikaiset korkokenkäministerit”.

Tämähän menee mielenkiintoiseksi. Minä en ole Stefan Wallinin nähnyt kulkevan kuin ihan tavallisissa läskipohjissa! Mikäli Kontula nyt kuitenkin tarkoittaa Steffiä edeltäneitä naispuolisia kulttuuriministereitä, niin jopas jotakin. Naisten asemaa, seksuaalisuutta sekä yhteiskunnan valtarakenteita kirjoissaan ja tutkimuksissaan käsitellyt Kontula näkee naispuolisen kulttuuriministerin varsinaisena stereotypiana. Anna Kontulan mukaan ”vasemmistolainen poliitikko korostaa ihmisten tasa-arvoista pääsyä yhteisesti rahoitetun kulttuurin piiriin”. Ensi vuoden budjetin luvut kertovat ihan jotain muuta. Mutta ne ovat vain lukuja. Kansanedustajanhan ei niistä tarvitse tietää mitään, kuten tamperelaisen kansan edustaja Kontula maanantain A-studiossa meille vakuutti.

“Saiskohan siitä uutisen, jos minäkin kieltäytyisin presidenttiehdokkuudesta?”, hauskuttaa puoluesihteeri Timo Laaninen tänään facebookissa. Ihailtavaa huumorintajua keskellä ahdinkoa! Kunniamaininnan saa myös Hannu Takkula, joka kieltäytymisilmoituksen lisäksi muisti mainita olleensa hämmästynyt siitä suuresta määrästä pyyntöjä, joiden kohteeksi hän on joutunut. Klassinen ja oikeaoppinen poliitikon vastaus!

Ihmettelen, mitä Keskusta viivyttelee. Jos Jäätteenmäkeä ei kisa huvita, niin yksi henkilö nousee yli muiden – jo pituudeltaankin: EU:n tilintarkastustuomioistuimen jäsen Olavi Ala-Nissilä. Viidentoista vuoden kokemus eduskunnasta ja nyt perinpohjainen tietämys Euroopan unionista. Sitä paitsi Luxembourgista oli jo viimeksikin ehdokas, joka pääsi vielä toiselle kierrokselle. Ja myös varsinaissuomalainen!

Ala-Nissilä on hiljattain julkaissut kirjan Ulos finanssikriisistä, jonka lukemista muuten suosittelen kaikille. EU:n, euron ja Eurooppa-aatteen ollessa pahimmassa kriisissään, toisi Ala-Nissilän ehdokkuus kampanjaan yhden asiantuntevan keskustelijan lisää. Tiedän toki, että EU-asiat ja talouspolitiikka eivät kuulu enää presidentin toimivaltaan. Ulkopolitiikastakaan ei presidentille ole enää kovin merkittävää siivua jäänyt. Halonen on kerran vuodessa istunut Venäjän johtajan kanssa seuraamassa kansantanssiesityksiä. Se on kuulemma Venäjä-politiikan hoitamista. En muuten ymmärrä, miksi ulkopolitiikassa on suhteet muihin maihin ja erikseen suhde Venäjään.

Tasavallan presidentin tärkein tehtävä on edustaa. Sen ohella presidentti voi olla yhteiskunnallinen keskustelija. Niinistön käytttämä unilukkari-määritelmä on ihan kelpo. Tässäkin suhteessa Ala-Nissilä olisi hyvä keskustan presidenttiehdokas. Vaalikampanjassa joka tapauksessa puhutaan pääosin EU:n, euron ja Suomen suhteista. Näihin asioihin presidentillä on oltava näkemyksensä.

Ainakin ennen presidenttiehdokkaita Koivistoa myöten moitittiin ulkopoliittisen kokemuksen puutteesta. Tämän Ala-Nissiläkin saisi vastaansa. Ulkopolitiikkaa vieläkin jaksetaan mystifioida. Tosiasiassa ulkopolitiikka on helppoa ja yksinkertaista. Jokainen kovan luokan sisäpoliitikko pärjää ulkopolitiikassa, nimekäs ulkopoliitikko ei aina pärjää sisäpolitiikassa.

Nyt tämä kepulaisen kehuminen saa riittää. Ala-Nissilän Olavin tuntien kuulen äänen Luxembourgista: “Älä suotta lopeta, kun kerrankin järkeä kirjoitat!”  Itse äänestän presidentinvaaleissa Niinistöä, mutta toivon muiltakin puolueilta hyviä presidenttiehdokkaita. Kiitos Paavo Lipponen, kun lähdit kisaan!

Paavo Lipposen marssi tai oikeastaan tallustelu presidenttiehdokkuuteen otettiin vastaan myönteisellä hyminällä Wanhojen Toverien valtakunnallisilla retkeilypäivillä Turussa. Sain olla juontamassa juhlaa ja Förin äijäkin vieraili. Äijä pääsi irvistelemään, että 60 vuotta täyttäneiden demareiden  eläkeläisjärjestö Wanhat Toverit on eräänlainen välivaihe ja odotussali ennen presidenttiehdokkaaksi siirtymistä.

Uskollisille demareille Lipposen ehdokkuus kelpaa. Mietittävää tuli heille, jotka haluaisivat äänestää ehdokkaista ajatuksiltaan oikeistolaisempaa. Sauli Niinistö tietysti on perinteinen porvari, mutta valinta vaikeutuu, kun mennään talouden ja eurooppapolitiikan alueelle. Niinistö on hakenut omaa profiilia kitisemällä Euroopan johtajien yhteistyöhankkeille ja huomautellut kansallisen itsekkyyden oikeudesta. Natokaan ei Niinistölle kelpaa, ellei muutu “eurooppalaisemmaksi”. Euroryhmän kiinteys ei sekään pankinjohtaja Niinistölle tunnu olevan kovin pyhä arvo. Paavo Lipponen taas on parhaimmillaan ollut kovan ytimen euromies. Natostakin irtosi aikanaan Niinistöä selvästi suopeampi kanta: “Kysyn vain, että mikä vika on Natossa? Olisihan se hyvä kuulla.”(HS 11.11.2003). Harmi vaan, että Lipposen mielipiteet eivät ole olleet ihan suhdanteista riippumattomia.

Näiltä osin Niinistö on “vasemmistolaisempi” kuin Lipponen. mikä “työväen presidentille” kai passaakin. Iloinen asia on, että ehkä saamme nähdä oikein äreitten äijien käninää kun väittelyihin päästään.

“Minä en nyt juo kahvia. Tule siis katsomaan, mitä minä juon. Petri Lahesmaan seurassa Amarillossa”.

Näin pääministeri Harri Holkeri lausui radiomainoksessa, jonka seurauksena vaalitilaisuudessani oli väkeä kuin pipoa. Se oli ensimmäinen yritykseni eduskuntaan, vuonna 1991. Holkeri avitti pyyteettömästi minua ja muita nuoria ehdokkaita eri vaalipiireissä. Pääministeriä tarvittiin samaisen tilaisuuden alussa, nimittäin auttamaan minua ravintolan ovella. En ollut älynnyt sitä, että osuusliikkeen silloiseen huippumestaan oli 24-vuoden ikäraja. Minulta puuttui kolme vuotta..

Reilu ja rehti, sitä on toistettu. Ei aiheetta. Holkerille yhteiskunnallisista asioista kiinnostunut nuori oli itse asiassa mieluisampaa juttuseuraa, kuin Etelärannan patruuna. Toijalalaisen poliisin poika ei unohtanut vaatimattomia lähtökohtiaan. Amarillossa Holkerille maistui kaksi isoa nelosta.

Harri Holkeria naureskeltiin seipäännielleeksi. Ei kuulemma osannut mediasuhteita. Tasavallan presidentti Tarja Halonen käänsi asian päinvastoin: Harri Holkeri oli myös henkilö, joka tarvittaessa kyllä pystyi myös sanomaan lehdistölle, että minä juon nyt kahvia”. Hyvä Tarja!

Oliko Holkeri läpeensä sinipunamies, kun läksi Koiviston piirtämän hallituksen pääministeriksi?

Ei ollut.

Holkerilla oli aivan oma näkemyksensä isänmaansa palvelemisesta. Tasavallan presidentille tuli olla lojaali, sillä hänet oli kansa valinnut. Jos kansa olisi valinnut Johannes Virolaisen presidentiksi Kekkosen jälkeen, olisi Holkeri pyydettäessä suostunut porvarihallituksen muodostajaksi. Ystävyyssuhde Koivistoon oli ilmeisen tiivis, mutta Holkeri oli ennen kaikkea neljän presidentin – Kekkosen, Koiviston, Ahtisaaren ja Halosen – luotettu tukija. Tätä oli puoluepukareiden ja erityisesti politiikan toimittajien mahdotonta käsittää.

Sitä Holkeri usein olikin, vaikea käsittää. Vaikea asettaa tavallisen poliitikon muottiin. Sinivalkoinen, julkisuudessa yksitotinen, Kokoomuksen puheenjohtaja, pääministeri ja sen lisäksi mies, jonka mielestä maailman rauha saavutetaan vasta silloin, kun kaikkialla maailmassa tytöt oppivat lukemaan.

Ennen vanhaan maailmassa järjestystä koittivat pitää Yhdysvallt, Venäjä,  Iso Britannia ja Ranska. Ne olivat suurvaltoja ja sallivat itselleen oikeuden omistaa ydinaseita. Ne myöskin yhdessä, erikseen ja YKta hyväksi käyttäen koittivat painostaa kriisien osapuolia sopimaan. Siihen aikaan vielä suurvaltoja kunnioitettiin ja niiden johtajuus hyväksyttiin laajasti.

Mutta nyt on toisin. Vaikka nämä vallat, Neuvostoliitto Venäjäksi muuttuneena, ja yhä useammin myös Kiina, pyrkivät täyttämään suurvalloille kuuluvan oikeuden ja velvollisuuden järjestyksen ylläpitoon, niitä ei enää kuunnella eikä niiden sotilaallinen voimakaan toimi, kuten Yhdysvaltain huono menestys kahdessa parhaillaan käymässään  sodassa osoittaa.

Samaten käsite “kansainvälinen yhteisö” on menettänyt merkityksensä kuten Libyan sota osoittaa. Ei myöskään Syyrian rauhoittamisessa vetoaminen kansainväliseen yhteisöön,  tuo painoa. Niinpä esille ovat nousseet uudet vallat. Turkin vedolla Intia, Brasilia ja Etelälä-Afrikka yrittävät puhua järkeä Assadin hallitukselle.

Tämä kuvaa uutta aikaa ja maailman muutosta. Uudet voimakeskukset nousevat esille. Niiden  johtahien kannattaisi lukea oppi-isäni englantilaisen Martin Wightin kirja Power Politics. Siinä Wight sanoo: suurvallat  ovat suurvaltoja vain niin pitkään kuin vähäisimmät vallat  tunnustavat niille sellaisen aseman. Loppupeleissä suurvaltana olenmminen on meidän käsissämme.

Eikö ole lohdullista! Kannattaisi muistaa myös Suomessa.

Elokuun 19. päivä lähestyy. Se on 20.vuosipäivä vallankaappauyritykselle Neuvostoliitossa. Eihän siitä kaappauksesta mitään tullut, mutta se joudutti Neuvostoliiton romahdusta. Ja monien mielestä se oli sellaisenaan hyvä asia. Epäonnistuminen avasi padot Suomen EU-jäsenyydelle, mikä sekin on monien mielestä hyvä asia.

Varmasti on myös ihmisiä, jotka eivät mielellään vuosipäivänä muistele lausuntojaan kaappauksen aikana. Hyvien aikojen uskottiin palaavan ja kaupan taas juoksevan kohta entiseen malliin. Oli suorastaan kilpailua siitä, kuka parhaiten tuntee uuden neuvostojohtajan G. Janajevin.

Presidenttivaalin lähestyessä Venäjällä kuplii jo Sitä paitsi vuoden 1991 jälkeinen uudstustyö on monelta osin jäänyt kesken. Kansainvälisissä kommenteissa pohditaan purkautuvatko jännitteet jotenkin kaappauksen vuosipäivänä. Masinoiko esimerkiksi pääministeri jonkinlaista hälinää tuottaakseen sitten järjestystä sen sammuttamisessa tai tekeekö presidentti näin?

Meinasi mennä jogurtit rinnuksille, kun kuulin aamulla uutisisssa tulevan ministeri Arhinmäen lausuvan, että hänen puolueensa voi hyväksyä euorovelallisten tukipaketin järjestelyt. Hallitusohjelmassa on kuulemma kirjaus, että tukimekanismeissa  huomioidaan, mikä on Suomelle parasta, mutta myös vaikeuksissa olevien maiden kansalaisille. Tarkistin asian. Kyllä siellä ohjelmassa todellakin sanotaan näin.

Aivan uskomaton asia. Millähän oikeutuksella Suomi ottaa itselleen oikeuden päättää, mikä on millekin kansalle parasta? Ja entä kun Kiina panee Suomenkin pankkijärjestelmän sekaisin kuten Björn Wahlroos arvelee tapahtuvan Euroopassa. Mekin voimme joutua tuenhakijan rooliin , tai voimmehan me asiamme itsekin sekoittaa niin pahasti ettemme selviä omin voimin. Mitähän Arhinmäki sanoo, kun esim. Italian hallitus arvioi Suomen toimia samoilla perusteilla eli mitä Suomen hallituksen toimien vaikutukset ovat Suomen kansalaisten kannalta ja kieltäytyy tukemasta.

Samalla kun kirjoitan tätä puoli yhdeksän uutisissa kerrotaan, että Kreikassa on taas ollut suuria mielenosoituksia, joita kommunistit ovat organisoineet.Kummankohan puolelle Kataisen hallitus asettuu, kun vastakkasin ovat demarijohteinen hallitus ja kommunistien mielenosoitus.  Kumman kannat mahtavat olla perusteltuja Kreikan kansalaisten kannalta? Ja miten arviot tehdään. Ja kumman kannalle Jutta Urpilainen asettuu? Tuleeko Suomen hallitukseen ehkä erityinen ministerivaliokunta arvioimaan vaikeuksissa olevien kansalaisten etuja vaikeuksissa olevissa maissa. Vai asetetaanko komitea arvioimaan vaikeuksissa olevien kansalaisten etuja velkamaissa?

Sinänsä asia on vakava. Nyt Unionin jäsenmaat yrittävät luoda mekanismia, jolla holtittomia maita saataisiin kuriin ennen kuin ollaan niin syvällä kriisissä kuin mitä Kreikka on. Mutta merkanismi ei voi perustua siihen, että jokaisella euromaalla on veto -oikeus tyrmätä vaikeuksissa olevan maan hallituksen toimet viittaamalla kansalaisten etuhin. Olen monasti kirjoittanut, että koko euro-maailman perusongelmana on, että on yhteinen raha, mutta talouspolitiikan harjoittaminen on jätetty kansalliseen toimivaltaan. Tähän täytyy tulla muutos, mutta se vaaatii liittovaltion tyyppistä rakennetta, joille ei nyt ole mahdollisuuden ikkunaa auki.Mutta Suomen malli,  jossa jokaisella on oikeus torjua tuki tällä tavalla vie ojaan vai oliko se allikkoon.

Ylen ykkösaamussa Tampereen dosentti Silvo Kaasalainen puhui tänään aivan puutaheinää, yhdistämällä Helsingin apulaiskaupunginjohtajavalinnan korruptioon. Koko Kaasalaisen haastattelu oli surullista kuunneltavaa, sillä faktat ja käsitteet menivät dosentilta pahasti sekaisin.

Ykkösaamun toimittajakin myötäili dosentti Kaasalaista niin, että ilman haastateltavaakin olisi haastattelu saatu purkkiin. On tietysti helppoa olla sitä mieltä, että kaupunginjohtaksi ei saisi nimittää puolueiden asettamia ehdokkaita. Ihan ensiksi pitäisi kuitenkin ymmärtää, että seitsemän vuoden määräaikainen apulaiskaupunginjohtajan virka ei vastaa toimialaansa johtavan virastopäällikön virkaa. Apulaiskaupunginjohtaja ja kaupunginjohtaja ovat tehtäviä, jotka yhä enemmän muistuttavat keskieurooppalaista pormestarimallia. Nimike vain on eri.

Dosentti Kaasalainen toivoi Suomeenkin keskieurooppalaista, demokraattista pormestarimallia. Sehän sopii, miksipä ei. On kuitenkin tiedostettava, että juuri pormestarimallissa kunnan- ja kaupunginjohtajat – pormestarit – ovat aina puoluepoliittisesti valittuja. Pormestarimalli ei vähennä, vaan lisää kunnan ylimpien johtovirkojen puoluepoliittisuutta. Samalla se tekee puoluepoliittisuuden nykyistä avoimemmaksi.

Silvo Kaasalaisen mukaan virkojen poliittinen jako “tehdään yleensä salassa, koska se on lainvastaista. Tällainen menettely on myös kunnallisen demokratian vastaista, koska siinä siirtyy valtaa poliitikoilta viranhaltijoille, joita ei voi vaihtaa vaaleilla”. Höpsistä. Helsingin sosiaali- ja terveystoimesta vastaavan apulaiskaupuginjohtajan viran jako kokoomukselle on ollut täysin julkinen asia. Eri juttu sitten, tykkääkö siitä vai ei. Juuri siksi virat ovat määräaikaisia, että viranhaltijat voidaan vaihtaa. Puhe vallan siirtymisestä poliitikoilta viranhaltijoille kertoo Kaasalaisen asiantuntemattomuudesta. Siinähän käy nimenomaan päinvastoin.

Kaasalainen puhui aivan omituisia väittäessään, että “Keski-Euroopassa pormestarit työkseen auttavat poliitikkoja tekemään päätöksiä ja samalla pormestarit eivät saa puuttua sitoutumattomien alaistensa työhön”. Asia ei voisi enempää olla päinvastoin. Pormestarit ovat mitä puoluepoliittisimpia vallankäyttäjiä! On järkyttävää, miten kritiikittömästi Yle voi ajaa ulos mitä tahansa lausuntoja.

On muuten jännää, että lehdet kirjoittavat apulaiskaupunginjohtaja Laura Rädyn 20 000 alaisesta. Alaisia taitaa olla tosiasiassa kourallinen, pari kaupunginsihteeriä ja toimistovirkailijaa. Tässäkään suhteessa toimitukset eivät tunne kunnallista hallintoa.

Mitä puolueen jäsenyyteen muuten tulee, niin väitän sen olevan enemmän haitaksi kuin hyödyksi työmarkkinoilla.

Turkulaisia -näyttelyn avajaisissa torilla sain seurata/jouduin seuraamaan pienimuotoista kohtausta. Kahden ihonväriltään tumman nuoren adoptioäiti vaati kohtalaisen äänekkäästi perussuomalaisten  kansanedustaja Lauri Heikkilältä tekoja oman kannattajakunnan puhuttelemiseksi. Äiti kertoi, että ajan henki on se, että tummaa tyttöä neekeritellään ja huoritellaan kepeästi ja pojalle on annettu aikuisten oikeasti turpaan. Samassa tilaisuudessa ollut äidinkieleltään ruotsinkielinen naispuolinen kulttuurivaikuttaja puolestaan kertoi, että sveduttelu ja huorittelu ovat nykyään tuttuja hänenkin elämässään.

Heikkilälle esitetty vaatimus on aiheellinen. Vastuullisten perussuomalaisten poliitikkojen olisi juuri nyt selkeästi ja venkoilematta ilmoitettava, että ei omassa eikä muidenkaan porukoissa hyväksytä sikamaista käytöstä. Olisi todettava, että kunnioittava suhtautuminen kaikkiin ihmisiin ja ihmisryhmiin on juuri sitä  perussuomalaisuutta. Ilmoituksen vesittäminen sillä, että saman tien tuomitaan “enemmistöön kohdistuva syrjintä” vetää eleeltä mattoa alta. Nyt olisi hetki pysäyttää irralleen karkaava paha elämä.

Lauri Heikkilä tervehti vappupuheessaan Turun torilla työväkeä ja erityisesti työttömiä, pätkätyöläisiä ja muita ahdingossa eläviä. Perussuomalaisuudessa on annos uutta työväenliikettä. Se vaatii tuloerojen kaventamista, valtionyhtiöiden säilyttämistä yhteiskunnan ohjauksessa ja  herrasväen etujen leikkaamista. Ero vanhaan työväenliikkeeseen on kuitenkin raju. Tämä uusi liike on näet rujompi. Kun vanha työväenliike vaati kansainvälistä solidaarisuutta, tahtoo tämä uusi kansallista puhtautta. Vanha liike korosti sivistyksen ja itseopiskelun merkitystä, tämä uusi uskoo rahvaan viisauteen ja lähiöläisjärkeen. Vanha liitto julisti raittiutta ja jaloa käytöstä, uusi on lainannut maailmankuvansa Irwin Goodmanin ralleista.

Pitikö siellä Säätytalolla alkaa asiasta vääntää? Olisi pitänyt ymmärtää rakennuksen painolasti. Tulivatko Ryti, Tanner ja Linkomies ulos Säätytalosta hyvillä fiiliksillä? Että kivasti meni, mitä nyt syytökset sinkoilivat.

Uutisten mukaan poikasiaan suojelevat varikset ovat kiihdyttäneet hyökkäyksiään Säätytalolla. Lehtimiehet ahdistelevat sisään ja ulos meneviä neuvottelijoita. Helle kuumentaa Säätytaloa ja mieli kaipaa ulos vapauteen. Sisällä tarjotaan kuulemma vain terveellisiä hedelmiä. Verensokeri laskee. Ei ihme että ajoi karille!

Suomi on täynnä oivallisia kokoustiloja, ainakin jos on mainosmiesten ja nettisijen kuvauksia uskominen. Miksi Katainen ei vienyt neuvotteluja kotikonnuilleen Siilinjärvelle, kylpylä Kunnonpaikkaan: Uutta Suomessa! “Stress Free Area” -konseptin mukaan suunniteltu Hoitokylpylä Harmonia, joka tarjoaa stressittömissä tiloissa ihania hemmotteluhoitoja intialaisesta päähieronnasta Kuuden aistin kylpyyn. Savusaunakin maantaisin vain 5 euroa henkilöltä.

Kolilla on hyvä pitää kokouksia. Erikokoisia kokoustiloja löytyy joka lähtöön ja palaverien vastapainoksi voi nauttia kuvankauniista kansallismaisemasta. Onko siinä enää puolueen oma etu mielessä, kun Kolin maisemia ihailee? Ei ole, on isänmaa ajatuksissa!

Kukapa lehtimies älyäisi etsiä hallitusneuvottelijoita Ellivuoresta? Ellivuori tarjoaa hyvät puitteet ideoille ja neuvotteluille rentouttavassa ilmapiirissä. Ammattitaitoinen henkilökuntamme pitää huolen kokousten, seminaarien ja luentojen sujuvuudesta. Lisäksi vieressä on Pirunvuori, jossa voidaan nauttia  nokipannukaffeet havulaavulla makkaranuotion loimussa. Metsä ei pistä pahakseen, jos joukkoon mahtuu laulumiehiäkin.

Nuotiomakkarasta menee naama messingille. Mitä tekee Säätytalolla Portugalista ja Kreikasta lennätetyt hedelmät ja saksalaiset kurkut, kysyn.

Mikkelin Xon-puisto tarjoaa Paint-Ball-elämyksiä. Annetaan värikuula-aseet hallitusneuvottelijoille Rajamäki ja Holmlund. Takaan, että neuvottelijoiden välinen yhteishenki vahvistuu. Myös benji ja trampoliini ovat tarjolla. Viereisestä Anttolanhovista löytyy laadukkaat kokous- ja majoitustilat.

Ei ihme että osapuolilla paloivat käämit Säätytalolla. Valtioneuvoston sivuilla talosta kerrotaan: Nykyajan huipputekniikka on piilotettu talon rakenteisiin.
Yritä siinä sitten esittää ensimmäistäkään powerpointtia!