Naantalin tulipalon kuolonuhrit eivät päässeet talosta ulos, koska kolmikerros-lämpöikkunaa ei paniikkitilanteessa saatu tarpeeksi nopeasti rikotuksi. Palon tutkijat suosittelevat tuhansien samanlaisten ikkunoiden omistajia varautumaan hätätilanteeseen moukarein ja lyömään lasin rikki reunasta, ei keskeltä.

Autoradiossa kuulen lääkärin kertovan, miten sylilasten korvatulehdus on paras ehkäistä: vauvan ei pitäisi imeä maitoa äidin rinnasta tai tuttipullosta selällään, vaan pystyasennossa.

Hesarin kakkossivulla VTT:n tutkija kertoo, että Suomesta kyllä löytyy osaamista junien ja vaihteiden lämmittämiseen lumelta ja pakkaselta.

Jostain nettilehden pikkuartikkelista luen, että hammastahnan vaahtoa ei saa huuhdella suusta vedellä, jotta fluori suojaisi hampaita.

Eilen vietin vähiä hiuksiani nostattavan illan ruotsalaisen Svenska Dagbladetin journalistin ja menestyskirjailijan Mats-Eric Nilssonin kertoessa ruokateollisuuden elintarvikkeista, joiden monin tavoin vaarallisista lisä- ja korvikeaineista eivät aina edes ruoan tuottajat tiedä, myyjistä ja kuluttajista puhumattakaan.

Kuinka paljon arkipäivää helpottavia, elämäämme pidentäviä tai jopa kuolemaamme ehkäiseviä asioita pantataan, salataan, kielletään tai ei ymmärretä kertoa, jos kukaan ei huomaa tai osaa kysyä? Tarvitaanko vain harvoille itsestään selvien asioiden julki saattamiseen viiden nuoren kuolema tai journalisti, joka aurinkorannalla sattumalta tihruaa suosikkijäätelönsä E-numeroviritteisen tuoteselosteen? Mekö muka elämme informaatioyhteiskunnassa?

Kenen on vastuu? Kuka kertoisi meille?

Kertokaa, te Kannustelijat, lisää! Tiedättekö, mitä muut eivät tiedä? Tiedättekö, mitä haluaisitte tietää?

*****

Päivän uskomattomin uutinen: Mauri Antero Numminen täyttää ylihuomenna 70 vuotta!

Klassisen musiikin uraputkeni iloisimpia sivupolkuja on ollut tutustuminen tuohon mainioon taiteilijaan, joka sitä paitsi on mahdottoman mukava ja viisas ihminen. Apropos klassinen musiikki: M.A. kertoo Hesarin haastattelussa astelevansa nykyään mieluummin säveltäjänä tuolla omalla sivupolullaan: ”Hämmentävää tämä on minustakin, mutta nykyään oikeaa vastakulttuuria voi olla vain syvään yleissivistykseen perustuva korkeakulttuuri, jota ei tehdä minkään miellyttämiseksi. Ja sellaisesta on kova pula, sillä viihdyttäminen on ottanut vallan aivan kaikissa taiteissa.”

Dägä, Dägä, M.A.! Onnea!

P.S. Olisin laittanut juttuun Hesarin Ihmiset-osan haastattelusta nettilinkin, mutta en löytänyt – onko jollekulle sattunut silmään?

Turku sai vuonna 1952 göteborgilaislahjana Suomen ensimmäisen konserttitalon. Pari vuotta myöhemmin tuli perässä Lahti. Molemmat talot suunniteltiin sen ajan taidon ja tiedon sekä vähäisen kunnalliskulttuurillisen kokemuksen perusteella. Sodan jälkeisessä taloustilanteessa ei tohdittu visioida kaukaiseen tulevaisuuteen ja talot rakennettiin turhan pieniksi. Mutta hyvä kun rakennettiin!

Teen tässä rankan oletuksen, että Kannuvalimon vakiolukijat ovat valveutuneita kulttuuri-ihmisiä, joten ei liene tarpeen pohtia, tarvitaanko maassamme ylipäätään kymmeniä konserttitaloja. Näitä kahta vanhaa lukuunottamatta pytingit ovat melko nuoria, uuden sukupolven klassikko Kuopion Musiikkikeskus täyttää tänä vuonna 25 vuotta.

Monet Suomen kaupungit ovat viime vuosikymmeninä onnistuneet rakennuttamaan hyvän konserttitalon, kaikki eivät. Pahiten on ajan saatossa epäonnistunut nykyinen pääkaupunki Helsinki. Huonon suunnittelun ja poliittisen pelin monumenteiksi kohosi kaksi arkkitehtuurillista nähtävyyttä ja akustista sutta, Alvar Aallon suunnittelemat Kultuuritalo ja Finlandia-talo. Ehkä on toisaalta hyvä, että ihan oikeaa musiikkitaloa rakennetaan vasta nyt, kun voidaan ottaa oppia eri puolille maailmaa pystytettyjen surkeasti soivien salien virheistä ja kun alan parhaan asiantuntemuksen voi ostaa mahdollisimman kaukaa Suomesta.

Turun tuore musiikkikeskuskeskustelu ei ole suoranaisesti ryöpsähtänyt käyntiin, mutta onpa kuitenkin käynnistynyt. Joku ilmeisesti huomasi, että runsaan yhdeksän kuukauden kuluttua Turusta tulee Euroopan kulttuuripääkaupunki, ja että hakemuksessa luvattua uutta musiikkipalatsia ei ollakaan vielä viimeistelemässä.

Keskustelu on nyt viisi vuotta myöhässä kuten niin moni juhlavuoden hanke. Se on turkulaista kulttuuria – kun kaiken voi mitata lähes kahdeksan vuosisadan aikajänteellä, yksi tavallisen kaupungin vuosi vie Turussa viisi vuotta. Valitettavasti kaupunkinisät eivät ottaneet vakavasti yksityisestä aloitteesta ponnahtanutta Hämähäkkitontin musiikkitaloa, joka sijainniltaan ja konseptiltaan olisi vallan erinomainen. Koska liike-elämän nimimiesten suunnitelmaan olisi kuulunut myös vastaaminen rakentamisen kustannuksista, kalliotalo voisi olla jo valmis. Mutta ei: muuan kaupungin virkamies totesi päätöksenteon pitkityttyä, että eihän taloa tarvitse tuollaista vuotta varten rakentaa, sillä tuleehan niitä muitakin vuosia.

Kun muutama juhlavuoden tärkeimmistä produktioista tarvitsee suurta, akustista sisätilaa, aikaa pohdintaan ei ole oikeastaan lainkaan. Mikko Heiniön turkulaisoopperaa varten tarvitaan akustisesti erinomainen, näyttämöteknisesti toimiva, suuri sali. Laulajien äänen voi vahvistaa sähköisesti – niin häpeälliseltä kuin se kuulostaakin – mutta suurta sinfoniaorkesteria ei voi. Sali tulee siis voida muokata akustiikan lakien mukaiseksi, mikä tarkoittaa tiettyä leveyttä ja pituutta ja erityisesti korkeutta. Äänen heijastukset, akustiikan perusasian, voi onneksi  suunnitella tietokoneella. Konserttisalin akustiikkaa ei voi jättää sattuman varaan.

Olen viime vuonna tutustunut kaupungin kaikkiin suuriin tiloihin, jonne voisi ajatella rakennuttaa konserttisalin. Nyt keskusteltavissa tilavaihtoehdossa on molemmissa omat ongelmansa, mutta myös vahvuutensa. Sekä vanhat junahallit että Wärtsilän tehdas ovat hankalien yhteyksien takana, kun Turussa kaiken pitää olla keskustassa. Molemmissa on ainesta Turun kulttuurin Kaapelitehtaaksi. Wärtsilän joenpuoleiseen jättihalliin voisi ajan kanssa rakentaa sisään aivan mahtavan kokonaisen konserttitalon. Mutta tilaa on nykyisellään vaikea rajoittaa akustisesti. Keskimmäisen junahallin mittasuhteet ovat ongelmalliset, mutta Hartelassahan tuo rakentaminen osataan – ja varmaan huippuakustikko on jo palkkalistoilla.

Kun aikoinaan ideoin – kunnallispoliitikkojen pelossa yksityishenkilönä, en orkesterin intendenttinä – Lahden uuden konserttitalon rakentamisen Vesijärven rannan vanhoihin tehtaisiin, ei hankkeella ollut aikarajaa. Muuttaessani Tukholmaan kirjasin suunnitelman testamenttiini Helsingin Sanomien haastattelussa. Seuraajani voittivat poliittisen taiston, ja muutaman vuoden jälkeen Sibeliustalo kohosi osaksi vanhaa tehdasmiljöötä.

Jos hanke on onnistunut Lahdessa, se onnistuu myös Turussa. Mutta Turulla on nyt kiire. Onko kaupungilla rohkeutta kutsua pikavauhdilla kokoon suomalaisten ja kansaivälisten huippuasiantuntijoiden pieni joukko, joka katsastaisi kaikki vaihtoehdot ja tuottaisi kaupungille valmiin suunnitelman? Jos valmistelu tehdään kerrankin hyvin, ei ole mahdotonta ratkaista yhdellä kertaa, nopeasti ja edullisesti, sekä kevyen musiikin suurten konserttien että Turun filharmonisen orkesterin tilaongelmaa.

Ei ole sattumaa, että Ruotsi kahmii Vancouverissa mitaleita ja Suomi ei.

Nykyaikainen teknis-fyysis-taktinen valmennustaito ja -tieto tuskin poikkeavat suuresti eri lajien huippumaissa, mutta siinä, miten valmentaja oppinsa tarjoaa ja miten urheilija sen omaksuu, näyttää olevan suuria eroja. Mutta jos kahdella urheilijalla on muuten samanlaiset edellytykset, henkisesti vahvempi voittaa.

Olympialaiset ovat vähän niin kuin ylioppilaskirjoitukset: niihin on aikaa valmistautua monta vuotta. Urheilija on aloittanut valmentautumisensa olympialaisiin vähintään neljä vuotta ennen kisoja, vaikka vasta viimeisten kuukausien aikana ratkeaa, selvittääkö hän karsinnat olympiajoukkueeseen. Jokaisella huippuvalmentajalla on taito ajoittaa urheilijansa optimaalinen kunto vain noita parin viikon kisoja, mahdollisesti vain yhtä kisasuoritusta varten. Jokaisen huippu-urheilijan elämän suurin tavoite on voittaa olympiakisoissa. Mikään muu ei ole tärkeämpää kuin rankka työnteko olympialaisia varten.

Jos varsinaisena kisapäivänä suoritus ei ole kauden tai mieluusti koko tuon neljän vuoden olympiadin paras, valmentajan ja urheilijan tavoite ei ole toteutunut. Valmennusyhteistyö on epäonnistunut.

Sain viime vuonna kutsun Ruotsin urheilututkimuksen seuran SVEBI:n (Svensk Förening för Beteende- och Samhällsvetenskaplig Idrottsforskning, www.svebi.se) jäseneksi, ja oli mukava matkata marraskuussa vuosikonferenssiin Kalmarin korkeakouluun  – vuodenvaihteessa opinahjo yhdistettiin Växjön yliopiston kanssa Linné-yliopistoksi. Meill’ Aalto, heill’ Linné!

Kalmarissa suuri osa tutkimuksistaan kertovista professoreista ja nuorista väitöstutkijoista keskittyi henkiseen valmennukseen. Kuinka ollakaan, kuukautta aikaisemmin aihe oli pääosassa myös Ruotsin Tennisliiton vuosittaisessa valmentajasympoosiossa, Stockholm Openin yhteydessä. Opettavaisia reissuja molemmat, paljon lisää tietoa ja tärkeitä tuttavuuksia – SVEBI:ltä sain jopa kutsun tulla luennoimaan seuraavaan vuosikonferenssiin.

Kahden ruotsalaisen urheilukongressin ohjelman painotus ei ole sattumaa. Oma professorini Lars-Eric Uneståhl aloitti jo 1960-luvulla nuorena psykologina työn urheilijoiden kanssa ja tuli rakentaneeksi perustuksen maailmanlaajuiselle modernille henkiselle valmennukselle. Pelkästään Ruotsissa hänen opetettavanaan on ollut yli 200.000 ihmistä, joista itse asiassa vain pieni osa on urheilijoita. Hän on toiminut yhteistyössä seitsemäntoista eri maan olympiakomitean ja yli seitsemänkymmenen maajoukkueen kanssa. Oma henkisen valmennuksen innostukseni alkoi hänen luennoltaan 1994, ja muutama vuosi sitten aloitin varsinaisen opiskelun, joka pian johti nykyisiin hommiini muun muassa urheilijoiden ja muusikoiden valmentajana.

Kaiken valmennuksen lähtökohta on urheilija, lapsi, nuori tai aikuinen, yksilönä. Valmentaja ei valmenna urheilulajia, vaan yksilöä, ihmistä. Joukkueessakin valmennetaan yksilöä ja urheillaan yksilönä, kun joukkue muodostuu eri yksilöiden persoonien, vahvuuksien (ja heikkouksien) yhteen sovittamisesta. Olympialaisissa moni yksilöurheilijakin saa kokea joukkueessa kilpailemista. Ja suomalainen urheilija edustaa tietysti koko ajan maataan myös koko olympiajoukkueen jäsenenä.

Siksi on outoa, että suomalainen urheilija voi jopa kieltäytyä joukkuelajista. Ruotsissa on toisin, aivan parhaatkin saattavat pitää parisprintin mitalia tärkeämpänä kuin yksilömenestystä. Itse olisin luullut, että naapurin naisten ”varman” kullan himmentyminen hopeaksi olisi ollut maansuru. Mitä vielä! Hopeasta riemuitsivat niin hiihtäjät, kuningasperhe kuin lehdistökin. Suomalaisjoukkue taas hajosi kurjalla tavalla viime hetkellä, ja ikävään pakkorakoon joutunut kakkoshiihtäjä sai kuulla liiton taholta ”epäonnistuneensa”, ja joukkuetoveri taasen sanoi joutuneensa ”hiihtämään yksin”. Mielestäni Riikka Sarasojan suoritus on ollut kisojen harvoja todellisia suomalaistaisteluja.

Henkinen valmennus ei ole viime hetken poppakonsti tai taikakalu, jolla korjataan suorituksen teknisiä puutteita. Se on tasa-arvoinen osa valmennuksen kokonaisuudessa ja sitä käytetään myös tehostamaan niin tekniikan, fysiikan kuin erityisesti taktiikan harjoittelemista ja omaksumista. Kaikissa valmennustiimeissä on jo mukana fysiikkavalmentaja, mutta miksi lajivalmentajat eivät uskalla etsiä rinnalleen lajiin hyvin perehtyneitä henkisen valmennuksen erikoistuntijoita?

Henkinen valmentautuminen vaatii urheilijalta muiden osa-alueiden tavoin pitkäjänteistä, tiukkaa harjoittelua. Vaikka se ei ole pikakeino menestykseen, tulokset alkavat näkyä heti, kun urheilijan omasta päästä kuuluu ensimmäistä kertaa ensin ”klik!” ja sitten ”ahaa!”. Siihen voi mennä yksi tunti tai vaikka koko vuosi. Erinomaisen hyvä aika valmentautua henkisesti seuraaviin olympialaisiin on – neljä vuotta.

Oman valmennustyöni ensimmäisiä asioita on ajatteluharjoitteiden rinnalla sanavaraston tarkistaminen. Pois joutavat esimerkiksi kaikki konditionaalit (”pitäisi”, ”voisi”, ”olisi voitettu”), termit ”epäonnistuminen” ja  ”onni”, sanat ”pakko”, ”taas” ja niin edelleen.

Montako kertaa näitä ilmaisuja vielä ehtii pursuta suomalaisten suusta Vancouverissa?

P.S. Kymmenisen tuntia edellisestä: Harvoin on viides sija olympialaisissa tuntunut niin hyvältä kuin miesten viestijoukkueen esityksen jälkeen. Asenteen voitto! (Enkä sano nyt mitään Ruotsista.) Katsotaan, miten naisten viestissä käy. Jääkiekosta puhumattakaan.

Helsingin Katajanokalle dumpataan kuuluisan ulkomaisen arkkitehtitoimiston siivoojan roskapöntöstä löytämä hotellisuunnitelma. Ei sillä väliä, että piirustukset ovat 1980-luvulta. Eikä sillä, että niiden toteuttamista vastustavat niin kaikki suomalaiset arkkitehdit kuin museovirasto.

Vladimir Putinin haastatteluhuone Finlandia-talossa pitää turvallisuussyistä eristää niin, että Radion Sinfoniaorkesterin yleisö, muusikot ja kymmenettuhannet suoran radiolähetyksen kuulijat saavat odottaa konsertin alkua melkein puoli tuntia.

Samaisen herra Putinin lounas Turussa vuoden 2005 elokuussa järjestetään Suomen Joutsenella. Lentävän hollantilaisen näyttämön, ramppien ja katsomon seitsemänkymmentä rakennusmiestä saavat ensin tyhjentää koko alueen materiaaleistaan sekä koneistaan ja sitten odottaa seitsemän tuntia työnsä jatkamista. Produktio kärsii 20.000 euron tappion.

Turun kaupunki osoittaa jälleen opetusministeriön kulttuurilaitosten tuen johonkin muuhun, kunhan ei vain kulttuuriin.

Paraisten Lielahden vanha kansakoulu päätetään myydä yksityiskodiksi eikä kulttuurikeskukseksi.

Muutama esimerkki ilmiöstä, joka leviää vähitellen kaikkialle Suomeen.

Kulttuurin päätökset tehdään yhä kauempana ja kauempana itse kulttuurista ja kulttuurin tekijöistä. Sillä tavalla kulttuurista on kaikkein vähiten haittaa. Raha ratkaisee. Mikä raha? Ei varmaankaan se, jonka sijoittamineen kulttuuriin, liikuntaan, hyvinvointiin tuo itsensä takaisin seitsenkertaisena?

Mutta ei ehkä aivan kuntavaalikauden neljässä vuodessa. Kulttuuri-ihmiselle ei tuota vaikeuksia ajatella kymmenen, kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta eteenpäin, sillä kulttuurissa eletään koko ajan tulevaisuudessa. Kulttuuri ja taide ovat aina tahdin, repliikin, pensselinvedon tai balettihypyn edellä. Kulttuuri ja taide eivät koskaan ole sitä mitä ne ovat, vaan sitä, miksi ne ovat tulossa.

Miksi ne ovat tulossa? Siksi, että me, meidän lapsemme ja lastenlapsemme saamme elää hyvässä ellei peräti paremmassa maailmassa.

Kuka puhuu kulttuurin kieltä? Kuka osaa kulttuuria? Kenen pitäisi osata? Mitä se on se kulttuuri? Kuka tekee kulttuurin päätökset?

Näihin kysymyksiin yritän vastata kirjalla, jonka nimeksi tulee Kulttuuria koko kunta.

Kuka, mitä, miksi? Häh?

Moro – hyvää turkulaista huomenta! Tämä on kambäk. Olemme Eskon kanssa sopineet, että päivystän Kannukioskia keskiviikkoaamuisin, jos nyt vaikka sattuisi olemaan jotain kerrottavaa, esimerkiksi kulttuuririntamalta. Jopa Turusta.

Mitä on tapahtunut Turun kulttuurielämässä sitten viime näkymän? Eipä kauhiasti.

Käyrät osoittavat edelleen vakaasti alamäkeen. Kaupunki imee kulttuurin valtionosuuksia tänä vuonna parempiin tarkoituksiin, aivan niin kuin aina ennenkin. Ja menettänee taas satoja tuhansia euroja, ellei nyt sitten vihreän veran ääressä päätetä toisin. Entä sitten Kulttuuripääkaupunki?

Toistaiseksi julkisuuteen on kuiskittu vain vähemmän tärkeistä ohjelmakohdista, jotka paria lukuunottamatta olisi voinut toteuttaa täällä ihan tavallisenakin kulttuurivuonna. Ne ovat pikemminkin vastapainoja todellisille, vielä julkistamattomille turkulaisille suurtuotteille eli tyyristä tuontitavaraa muualta Suomesta tai ulkomailta. Ihan hyvää tiedotuspolitiikkaa, että kaikkein merkittävimmät tapahtumat säästetään viimeisiksi. Siis ne, jotka jo monta vuotta sitten, suunnittelun alkuvaiheissa, yksimielisesti määrättiin tärkeimmiksi.

Koko vuodessa ei olisi mitään järkeä, jos pääosassa eivät olisi Turun omat toimijat.

Siksi tärkeintä koko 2011-hankkeessa on, että niin Turun kaupungin hyvät laitokset, yksityiset huipputason ammattituottajat kuin kolmannen sektorin laaja ja värikäs kulttuurijoukkue saavat kaiken mahdollisen taloudellisen ja henkisen tuen. Siten ne saavat vihdoin mahdollisuuden nousta vähintään valtakunnalliselle huipputasolle ja voivat jatkaa vuodesta 2011 hamaan tulevaisuuteen koko Turun huippuyksikköinä sekä kaupungin virallisen markkinoinnin kärkituotteina. Vero- ja sponsorimiljoonat kannattaa uhrata vain siksi, että Turusta nyt rakennetaan aivan oikea kulttuurikaupunki eikä vain kulisseja, jotka puretaan juhlavuoden viimeisenä päivänä.

Mutta kauaa ei kaupunginorkesterin, -teatterin, -kirjaston ja -museoiden juhlavuoden kärkituotteiden julkistamista enää voi odottaa. Jo nyt pitäisi jonkun olla myymässä lippuja, ennen kuin nämä todelliset päätapahtumat jäävät kaiken vähemmän tärkeän alle. Minä päivänä tahansa saamme siis kuulla, mitä kulttuuripääkaupunki Turku ITSE esittää Suomelle ja maailmalle lähes 800-vuotisen historiansa tärkeimmän tapahtuman aikana.

Ja mahtaisiko saada näistä suurproduktioista vihdoin kertomaan peräti sen kauan odotetun 2011-juhlavuoden Taiteellisen johtajan?

Turun kulttuurin käyrät ovat siis vihdoin kääntymässä ylämäkeen. Toivottavasti ei ole odotettu turhaan.

Pressikortin kolmekymmentä vuositarraa päällekkäin. Puolentoista millin pino seikkailuja.

Elokuun kahdeksantena 1979 päivätty Suomen Arvostelijain Liiton kortti jäsenelle numero 539. Se oli kova sana 21-vuotiaalle opiskelijalle. Mutta toki sen verran olin jo Facit Privat -kirjoituskoneellani saanut aikaan, että vaadittavat ammattilaissuosittelijat olivat löytyneet jäsenhakemukseen. Neljällä kielellä nahkakantisessa, tyylikkäästi avautuvassa kortissa seisoo: “Est membre de SARV, l’organisation professionelle des critiques finlandais”. Siis ammattilainen oli tullut minustakin.

Koululainen-lehdestä ja Helsingin liikennelaitoksen Ajopeilistä alkoi kirjoittaminen jo keskikouluaikoina. Musiikkikritiikkiä pääsin harjoittelemaan perustamassani Synkooppi-lehdessä, Helsingin yliopiston musiikkitieteen opiskelijoiden yhä 31 vuoden jälkeen aktiivisesti ilmestyvässä aviisissa. Sieltä olikin sitten lyhyt askel Rondon toimituskuntaan (mm. Kaija Saariahon ja Esa-Pekka Salosen seuraksi), monivuotiseksi kirjoittajaksi ja toimitusneuvoston jäseneksi. Samoihin aikoihin avautui ovi myös Fabianinkadun radiotaloon (ja myöhemmin Pasilaan) Yleisradion musiikkiohjelmien aktiiviseksi avustajaksi.

Ensimmäinen varsinainen musiikkiarvostelijan pesti tuli Savonlinnan valtalehdestä Itä-Savosta, jonne ihana kulttuuritoimittaja Oiti Kotamo minut poimi Oopperajuhlakuorosta, Synkooppi-lehteen tutustuttuaan. Monta kesää arvostelin oopperajuhlien konsertteja kunnes minut ehkä haluttiin vaientaa – sain nimittäin kutsun ryhtyä juhlien pressipäälliköksi. Pääkaupungin kuulumisia ja välillä ulkomaanraportteja kirjoittelin Itä-Savoon vielä monta vuotta. Pian legendaarinen Salzburgin-ritari Pentti Ritolahti kiskaisi minut arvostelijaksi Kotimaahan – kunnes kritiikkini kasvoi niin itsekritiikittömäksi, että se ei enää sopinut arvokkaan lehden profiiliin. Kriitikon uran huippu lienee ollut Hesarin hirmuisen Seppo Heikinheimon pyyntö ryhtyä valtakunnan päälehden musiikkiarvostelijaksi. Monasti elämässäni en ole tuntemattoman seikkailun kutsuessa epäröinyt, mutta tuolloin Finlandia-talon B-parvella ymmärsin kieltäytyä kunniasta. Ystävien säilyttäminen tuntui tärkeämmältä kuin maine ilman mammonaa.

Sittemmin musiikin hallintotyöt imaisivat minut, ensiksi Lahteen kuudeksi vuodeksi, sitten Tukholmaan ja lopulta Turkuun. Kirjoittaminen on kuitenkin jatkunut koko ajan; Filharmonikkojen kotisivujen musiikkilehteenkin ehdin rustata yli tuhat juttua! Kuinka lyhyiltä vuosikymmenet nyt tuntuvatkaan – ja samalla pitkiltä tuntiessani kirjoittamisen teknisen kehityksen etusormenpäissäni. Kirjasimia varren päässä heittäneen Facitin jälkeen oli pakko sopeutua ensin sähkökirjoituskoneisiin, sitten fakseihin, 1980-luvun puolivälissä Joensuussa tekstinkäsittelylaitteisiin ja viimein tietokoneisiin ja sähköpostiin. Tunnen itseni vanhanaikaiseksi, kun kirjoittaminen tuntuu edelleenkin käsityöltä. Ja ihanalta.

Sain silloin tällöin kunnian istua Finlandia-talon sinfoniakonserteissa professorini Erik Tawaststjernan vieressä, muistaakseni permannon kahdeksannella rivillä, aivan keskellä (hän kätteli rivinsä jokaisen istujan matkalla omalle paikalleen). Kerran lavalla oli nuori pianosolisti, joka ei ramppikuumeeltaan yltänyt parhaimpaansa. Kysyin kiinnostuneena Erikiltä väliajalla, mitä hän piti esityksestä. Hän analysoi nuorukaisen murskaavasti – ja jatkoi sitten oma ominainen pilkkeensä silmäkulmassa: “…mutta enhän minä NIIN voi kirjoittaa!”. Ja lehdessä ilmestyikin sitten hieno analyysi teoksesta ja ystävälliset sanat pianistin tulevaisuuden mahdollisuuksista. Ehkä tuo tapahtuma opetti minulle, että ei kannata ryhtyä kriitikon uralle. Valitsinkin sitten ammatin, jossa on ollut erinomainen mahdollisuus auttaa ja kannustaa monia nuoria lupauksia aina kansainväliselle huippu-uralle asti.

Kolmekymmentä vuotta olen siis maksanut jäsenmaksua velvoitteesta arvostella. Mutta pelkkää iloa kortista on ollut, varsinkin eri puolilla maailmaa. Erinäköisiltä lippuluukuilta tai lehdistötoimistoista olen saanut arvostelijalipun lukemattomille festivaaleille, oopperaan, konserttiin, taidenäyttelyyn, museoon, teatteriin ja vaikka mihin, kunhan vain olen kehdannut pyytää. Aikaisemmin sai pressikortilla 50% alennuksen busseista ja junista sekä Finnairin lennoilta. Nykyään alennus on vähäinen ja lipussa lukee usein “eläkeläinen”.

Sitä en kuitenkaan vielä tunnusta. Ohjatkoon minua siis Kannuvalimossa edelleen pressikortin velvoite: “Ist ein Mitglied des SARV, der berufsmässigen Vereinigung der finnischen Kritiker.”

Nelosen uutiset kertoi tiistai-iltana tänään alkavasta oikeudenkäynnistä “porvoolaismiestä” eli vuonna 2007 Suomeen muuttanutta Ruandan baptistikirkon entistä johtohenkilöä vastaan. Syyte on rankka: Ruandan kansanmurhaan osallistuminen. Vuonna 1995 tapettiin kolmessa kuukaudessa yli 800.000 ihmistä, tutseja ja maltillisia hutuja, siis enemmän kuin Helsingissä ja Turussa on asukkaita. Miestä vastaan on rutkasti todisteita ja todistajia. Uutisten haastattelema valtionsyyttäjä puhui vakuuttavasti, syytetyn asianajaja ilmoitti päämiehensä kiistävän kaikki syytteet.

Rikos on käsittämätön. Mutta minä ihmettelen kuitenkin Nelosen uutisten perään liimattua kolmentoista minuutin dokumenttia, jossa seurattiin keskusrikospoliisin tutkijoiden matkaa Ruandaan. Kamera sai olla mukana niin heidän palavereissaan kuin silminnäkijöiden haastatteluissa.

Itse asia ei jäänyt dokumentissa epäselväksi. Useaan kertaan nimeltä mainittu “porvoolaismies” on selvästi syyllinen.

Mutta Suomessa syytetty on syyllinen vasta tultuaan oikeuden tuomitsemaksi. Oikeustajuuni ei mahdu, että yhden kaupallisen televisiokanavan dokumenttiryhmä pääsee KRP:n mukaan esitutkinnan ei-julkisiin silminnäkijöiden haastatteluihin ja että dokumentti näytetään televisiossa ennen oikeudenkäynnin alkua.

Onko dokumentti nyt myös KRP:n kannanotto: “Syytetty on syyllinen”? Onko dokumentti esitetty etukäteen syytetylle ja hänen puolustusasianajajalleen? Oliko oikeus antanut dokumentin nähtyään luvan sen esittämiseen?

Kuinka korkealta poliisihallinnossa oli saatu kuvausryhmälle lupa seurata KRP:n poliiseja oikeudenkäynnin tausta-aineiston keräämisessä. Mahtoiko itse oikeusministeri olla tukemassa tätä dokumenttia? Ovatko todistajien haastattelut minkä tahansa rikoksen esitutkinnassa tästä lähtien julkisia dokumentteja, ennen oikeudenkäynnin alkamista?

Ihmettelen, miksi suomalaispoliisit ylipäätään olivat dokumentin päähenkilöitä. Miksei ohjelman toimittaja esittänyt nyt poliisien suusta kuultuja kysymyksiä kärsineille ruandalaisille? Pienellä vaivalla ohjelma olisi saatu syvennetyksi vaikka puolituntiseksi. Taustoitus jäi nyt huitaisuksi ja koko dokumentti keskeneräiseksi.

Poliisin osuus olisi voinut jäädä vain dokumentin huipennukseksi: yksi KRP:n miehistä kysyi järkyttyneenä, miksi länsimaat eivät tehneet mitään silloin kuin kauheudet tapahtuivat, viisitoista vuotta sitten. Ja kun sama toistuu  juuri nyt Darfurissa, maailma on jälleen hiljaa. Onko Nelosen uutiset jo lähettänyt dokumenttiryhmän paikalle?

Syylliset tuomittakoon ja heitä rangaistakoon. Mutta mieluummin oikeudessa, ei televisiossa.

Lohi on minulle niin kuin Mozartin musiikki. Olen saanut niitä molempia elämässäni liikaa. Enkä nauti kumpaakaan vapaaehtoisesti.

Punaisesta kalasta on tullut monta keskustelua (lue: riitaa) kotona. Mutta eilen illalla tuli oikein ähäkutti-olo, kun katselin TV1:n Ulkolinjan tuoreen ruotsalaisdokumentin norjalaisesta lohenjalostuksesta.

Ruotsalainen tutkiva journalismi on maailmankuulua. Ei siis ihme, että tämäkin ohjelma on herättänyt niin Ruotsissa kuin Norjassa  kiihkeän keskustelun. Suurten kauppaketjujen edustajat päästettiin heti sanomaan, että muutoksia myyntiohjeistuksiin on luvassa – 95 prosenttia Ruotsissa myytävästä lohesta tulee Norjasta.

Ohjelman tekijöiden ei tällä kertaa tarvinnut sukeltaa edes pintaa syvemmälle. Islantilainen “kalanjauhokuningas” esitti ylpeänä näytelmän konnaa (“Kyllä kalaa riittää, ihmisille ja valaille. Ja jos ei riitä, tapetaan kaikki f****** valaat”). Norjalaiset lohilobbarit ja teollisuuden puhemiehet olivat oikeasti onnellisen tietämättömiä valmistusprosesseistaan. Ja kansainväliset tutkijat paljastivat lohenmyyjien asiatiedot vääriksi.

Norjan yli tuhannen viljelylaitoksen tuotteista valmistetaan joka päivä yksitoista miljoonaa ruoka-annosta lohta. Ja tuotanto halutaan kaksinkertaistaa. Lohiteollisuuden mukaan viljely pelastaa maailman kalakannat, koska lohikilon tuottamiseen tarvitaan vain kilo rehukalaa. Oikea suhde on kilo lohta – 2,5 kiloa rehukalaa. Ja viljelylohien ruoaksi jauhettavat ruokapelletit sekä kalaöljy valmistetaan joko ryöstökalastetuista lajeista tai ihmisruuaksi kelpaavista herkkukaloista kuten makrillista, sillistä ja anjoviksesta.  Kolmasosa kaikesta maailmassa pyydettävästä kalasta rahdataan suoraan kalanjauhotehtaisiin. Poliitikkojen päättämät kansainväliset kalastuskiintiötä ovat vähintään kaksinkertaiset asiantuntijoiden suosituksiin verrattuna. Ja kun pienet lajit kalastetaan loppuun, suuret kalat eivät selviä ilman ruokaa. Eipä ihme, että lobbareiden kotisivut menivät uusiksi ennen kuin ohjelma oli saatu valmiiksi. Eikä ohjelmassa tarvinnut edes mainita jalostamoista karanneiden lohien villeille kannoille aiheuttamista tuhoista tai niiden levittämistä sairauksista.

Näillä yhtälöillä on varmasti jotain tekemistä myös meidän Bromarvimme kesäisten kalansaaliiden kanssa. Parikymmentä vuotta sitten appiukon kanssa nostettiin harva se aamu mukavia monen lajin saaliita omalle perheelle. Nyt ei kannata enää maksaa kalastuslupaa, kun voi olla varma lopputuloksesta vaikka yrittäisikin. Ennen Bromarvissa  oli kolme suurta savustamoa, jotka saivat paikallisilta kalastajilta tuoreen saaliin. Nyt ei ole enää kalastajia, ja kaikki kolme savustamoa on lopetettu – onneksi yksi hyväuskoinen yrittäjä savustelee pieniä saaliita kesätorilla kaupattaviksi.

En halua enää herättää lisää riitaa lohen mausta. Mutta kallellaan tämä halvatun maailma on, tässäkin asiassa.

P.S. No vähän pitää antaa periksi: Graavista lohesta nautin. Mozartista myös, kun sitä pääsee itse esittämään.

Huono ennustus. Hyvä tulos.

Harvoin Grand Slam -turnauksessa on kahta voittajaa. Tai niin iloista häviäjää kuin Robert Söderling Ranskan avoimien palkintokorokkeella.

Onko Roger Federer nyt suurin? Monessa mielessä on. Sen tämänkinpäiväinen esitys osoitti: alusta asti täysillä toisin kuin aiemmissa otteluissa.

Mutta onko hän kaikkien aikojen paras? Sitä ei kukaan voi sanoa. Mutta kyyneleet voittajan poskilla kertoivat, että työtä ei ole tehty turhaan. Musketöörimalja nousi kuin nousikin suorille käsille.

Seuraava Grand Slam Wimbledonissa. Ennustus: Federer ja Söderling menevät pitkälle.

Historiaa kirjoitetaan tänään tenniksen Ranskan avoimissa.

Oikeastaan sitä on tehty jo harva se päivä. Mutta näistä kahdesta historiallisesta tapahtumasta puhutaan vielä kymmeniä vuosia:

1.
Robin Söderling (sijoitus 23.) pehmitti Rafael Nadalin (1.) neljännellä kierroksella ja esti häntä voittamasta ensimmäisenä miespelaajana kisaa viidettä kertaa peräkkäin.

2.
JOKO:
Roger Federer nosti itsensä kaikkien aikojen suurimmaksi miestennispelaajaksi päästyään vihdoin tempaamaan Musketöörimaljan suorille käsille ja täydentämään 14. Grand Slam -mestaruudellaan kokoelmansa vielä sillä ainoalla puuttuneella pokaalilla.

TAI:
Robin Söderling esti voitollaan Roger Federeriä nousemasta kaikkien aikojen suurimmaksi miestennispelaajaksi päästyään tempaamaan Musketöörimaljan suorille käsilleen saavutettuaan sekä ensimmäisen Grand Slam -mestaruutensa että ylipäätään ensimmäisen massaturnauspokaalinsa.

Miten siis käy?
Roger Federer on kerännyt itse ja aivan vapaaehtoisesti harteilleen koko tennismaailman paineet, mikä on näkynyt hänen kehon kielessään jokaisessa Pariisin-ottelussa. Herääminen omaan peliin on kestänyt joka kerta kauan, ja putoaminen Haasia vastaan oli yhden juuri ja juuri voitetun pisteen päässä. Jokaisen ottelun käänne on ollut enemmän kiinni sattumasta ja vastapelaajan otteen hetkellisestä menetyksestä. Niihin kuningas Roger on pystynyt tarraamaan – ja vasta sitten hän on jälleen päässyt pelaamaan (lähes) omaa mestarillista peliään kohti voittoa.

Robin Söderling on taasen noussut vuosien odottelun jälkeen omalle tasolleen nimenomaan henkisen valmentautumisen ansiosta. Mainion valmentajansa Magnus Normanin (Pariisin-finalisti vuonna 2000) kanssa hän on kirjoittanut tähän mennessä jokaiseen kuuteen otteluunsa toimivan Match Planin: kova, suora ykkössyöttö – tehokas, rohkea kakkossyöttö – suora, teräksinen kämmen – terävä rysty – taktiset yllätykset – kova tempo – TASAISUUS. Entinen tuittupää on pysynyt ruotsalaisen coolina myös hävityn erän jälkeen. Ainoa alamäki alkoi Gonzalez-ottelun kolmannen erän tilanteessa 2 – 0/ 1 – 1, jolloin kehon kieli muuttui ja peliin ilmestyi kesken jääviä puolilyöntejä. Mutta ylämäki alkoi yhtäkkiä viidennen erän tilanteessa 1 – 4. Gonzalez oli alkanut varmistella ja Robinin sattumavoittopallon jälkeen, kuin napista painaen, ryhti parani, oma peli palasi ja hän voitti viisi peliä peräkkäin.

Henkisesti Robinilla on nyt kannustimenaan voitontunne (”Kun”) koko kehossaan – Rogerilla taasen taakkanaan selkeä epävarmuus (”Jos”) jokaisen ottelun kangertelusta.

Robinilla EI OLE MITÄÄN menetettävää (tuskin hän on edes ajatellut, että häviämällä hän EI nousisi ensimmäistä kertaa Top-kymppiin).

Rogerilla on PALJON menetettävää.

“Mukavaa, että verkon toisella puolella on vihdoin joku toinen” myhäili Roger hiljaa lehdistötilaisuudessa. Kuin omaksi kannustuksekseen hän viittasi myös voittotilastoonsa Söderlingiä vastaan (9 – 0, tosin hän itse muisti 5 – 0) – jolla ei kuitenkaan tässä tilanteessa ole mitään merkitystä. Hän tietää, että hän on pelannut huonosti. Hän tietää, että Robin on pelannut hyvin.

Soisin Rogerille vihdoinkin sen voiton, jonka eteen hän on tehnyt viimeiset viisi vuotta niin paljon töitä. Kaikki on nyt kiinni hänestä itsestään. Ei Robinista.

Mutta silti uskon, että tänään kuullaan Ranskan avointen palkintojenjaossa “Du gamla, du fria” kuten yhdeksän kertaa aikaisemminkin.

P.S. Päivän hyötyliikunta: Äänestämään!