Sain Rondo FM:n radiohommat vesitornissa purkkiin eilen illalla siinä varttia yli kuuden maissa ja lähdin hiljalleen kävelemään mäeltä alas. Puoli seitsemän bussiin ei enää ehtinyt, joten löntystelin Pasilan asemalle seitsemän junalle.

Yllätyin, kun pressilippu maksoikin paljon enemmän kuin tavallisesti. “No mutta tämä on pendolino”, sain ystävällisen vastauksen. Lisämaksu mistä?

Laiturin vaununsijaintiopasteissa ei ollut minun nelosvaunuani ollenkaan, vaan numerot 7 – 10. Yritin päätellä loogisesti, mihin näkymätön vaununi tulisi. En onnistunut, odottelin aivan väärässä päässä ja jouduin ottamaan satasen sileät laiturilla.

Sitten jossakin keskellä suomalaista aarniometsää matka tyssäsi. Se nyt ei ilmeisesti VR:llä ollut mitään uutta – aamulla Helsinkiin matkatessa oltiin ne tavalliset 20 minuuttia myöhässä. Aika nopeasti kuitenkin junan kuljettaja kuulutti, että oliko se nyt ajonhallintakeskuksessa Helsingissä se suurempi vika, emmekä saa ajaa eteenpäin. “Korjaajaa odotetaan puolen tunnin kuluttua, joten emme tiedä, koska matka jatkuu”. Kävin kertomassa uutisen kolmelle japanilaismatkaajalle, jotka olivat kaikki heti alkumatkasta levittäneet läppärinsä pöydälle ja matkalla Saloon. Pian tuli paikalle myös ystävällinen konduktööri, joka kertoi saman asian sujuvalla englannilla.

Lisätietoa siitä että lisätietoa ei ole kuulutti kuljettaja säännöllisesti. Lohtua antoi, että junat seisovat koko Etelä-Suomessa. Olimme kuulemma kilometrin päässä Siuntiosta. Ehkä tunnin kuluttua matelimme Siuntion asemalle ja konduktööri tuli “varmuuden vuoksi” keräämään tiedot määränpäistä mahdollista bussikuljetusta varten.

Ja kun sitten vihdoin päästiin puolentoista tunnin odottelun jälkeen taas matkaan, kuljettaja ilmoitti heti, kuinka paljon olemme jäljessä aikataulusta. Saman tien tulivat tiedot siitä, mistä rahallista korvausta voi hakea, kun kerran olimme yli tunnin myöhässä. Pahoittelut ja anteeksipyynnöt hän sanoi joka kerran, kun hän meitä informoi.

Ei oikeastaan tuntunut edes kovin pahalta, kun astuin Kupittaan kamaralle. Vika on vika eikä siihen meidän junastamme voitu vaikuttaa. Paljon on VR:ää ja Ratahallintokeskusta haukuttu, aiheestakin. Mutta pääasia matkustajalle on, että tiedetään, mitä on tapahtunut.

Nyt VR eli kuljettaja ja konduktööri hoitivat homman mallikelpoisesti. Kiitos.

Bravo, Helsingin kaupunginvaaltusto! “Designhotelli” ei nouse Katajanokalle rikkomaan sataman ja Kauppatorin kansallismaisemaa presidentinlinnan ja Uspensikin katedraalin naapuriin. Kiitän kunnallispoliitikkoja, en turkulaisena, vaan mahdollisesti tulevana katajanokkalaisena. Ja ihmettelen samalla etenkin Helsingin kaupunginhallituksen puheenjohtajan, kokoomuksen Risto Rautavan lausuntoa oman mielipiteensä jäätyä vähemmistöön:

“Mielestäni argumentit hotellin puolesta ovat todella vahvat. Ranta pitää saada elävämmäksi, ympäri vuorokauden sykkiväksi, ” hän sanoi YLE:lle.

“Rautavan mielestä julkisessa keskustelussa mopo on osittain karannut käsistä, kun on väitetty esimerkiksi, että kyseessä olisi yhden miehen hanke tai ettei kaupunki myisi maata Katajanokalta”, YLE kertoi.

Kuinka paljon Katajanokalla jo olevat hotellit ovat lisänneet kaupunginosan sykkivyyttä? Mitä vaihtoehtoja elävöittämiseksi päättäjille esitettiin? Yllättävää kuulla, että hotellihanke ei ollutkaan entisen apulaiskaupunginjohtajan hanke. Onko koko kokoomus entisen demarijohtajan kimpassa hämäräperäisessä, korruptiolta haiskahtavassa projektissa?

Rauno Lahtisen hienon kirjan “Turun puretut talot” tarkkaan kahlanneena ja Suomen Rakennusperinteet ystävät ry:n perustajajäsenenä voin olla iloinen vain siitä, etten asunut Turussa vielä silloin, kun Turun tauti riehui pahimmillaan – vaikka sitä ei mikään vastalääke varmasti saa koskaan häviämään. Pysähdyin päivänä muutamana torille ja annoin katseeni kiertää. Miksi Wiklundin tavaratalon väri on laajennuksen myötä muutettu ruman kellertäväksi, melkein kansallisen mauttomuuden yleisväriksi beigeksi, vanhan kirkkaan valkoisesta? Mikä instanssi santoi luvan muutokseen? Samoin KOPin kiistelty kolmio on pilattu seinillä roikkuvilla teräsputkille, joihin mainosvalot on kerätty kahdeksi vierekkäiseksi, samanlaiseksi, mielikuvituksettomaksi kasaksi. Sama kysymys: ketkä antoivat luvan?

Aurakadun mäen seurakuntatalo sopii hyvin Rauno Lahtisen kirjan karmaisevan sisällön jatkoksi. Korruptio ja design lyövät kättä niin tulevassa Euroopan kulttuurikaupungissa kuin maailman designpääkaupungissa.

Onneksi olkoon, Sofi Oksanen, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnosta! ”Puhdistus” on toistaiseksi vasta jonotuslistallani. Mites on, sivistyneemmät kannuilijat, onko kirja jysäyttänyt?

Palkinto ei ole ihan mikä tahansa 47.000 euroa, vaan voitto maailman kovimpiin kuuluvassa kirjallisuuskisassa. Pohjoismaisen kirjallisuuden taso on yhä huima – ja nyt en tarkoita pelkästään dekkareita.

Olen itse istunut Suomen edustajana kahdesti Pohjoismaiden neuvoston musiikkipalkinnon raadissa; ensimmäisellä kerralla palkintoa jaettiin teokselle, toisella musiikkipersoonalle. Kun  jokainen valtio oli ensin valinnut kaksi ehdokasta ja niiden alaiset itsehallinnolliset alueet Ahvenanmaa, Fär-saaret ja Grönlanti sekä saamenkielinen alue kukin yhden, partituuri-levy-dvd-kasat tai perusteelliset tiedot kahdesta musiikki-ihmisestä tai -yhtyeestä lähetettiin jokaiselle varsinaisen raadin edustajalle. Muistan, että ensimmäisellä kerralla homma oli rankka, kun teoksina oli muun muassa useita oopperoita. Perusteellisen läpikäyntiin meni oman työn ohella monta viikkoa. Tuossa vaiheessa syntyi jo käsitys omasta ranking-järjestyksestä.

Sitten itse kokouksessa jokaisen maan edustaja sai esitellä omat ehdokkaansa, jonka jälkeen pidettiin ensimmäinen äänestys. Muistaakseni molemmilla kerroillani valinnassa tarvittiin pienen taktikoinnin takia kolme kierrosta, joiden välillä vielä jäljellä olevien maiden edustajat saivat vielä julistaa viimeiset sanansa oman maansa puolesta.

Luin molempia reissujani varten säännöt tarkkaan. Korostin Erik Bergmanin Det sjungande trädet -oopperan ”uutta luovaa” kokonaisnäkemystä suositun teostyypin säveltämisessä. Kun Leif Segerstam oli ehdokkaamme, ei ollut vaikeaa painottaa hänen ylivertaista ”pohjoismaista ylikapellimestariuttaan”. Niinpä valinnat eivät lopulta tuottaneet raadille kovin suurta ongelmaa ja Suomi ja nämä suurenmoiset taiteilijat saivat ansaitsemansa kultamitalit.

Oudoksun tämänkertaisten Suomen-edustajien taktisesti huonoa valintaa. Luen parhaillaan Monica Fagerholmin romaania Den amerikanska flickan (Amerikkalainen tyttö), jolle nyt ehdokkaana ollut Glitterscenen (Säihkenäyttämö) on itsenäinen jatko-osa. Fagerholmin juonenkuljetus on kerrassaan omaperäinen ja ruotsinkieli niin ainutlaatuisen loisteliasta, että ihmettelen, miksi Glitterscenen tuhlattiin jo ennakkoon vahvimman ehdokkaan, niin ikään ainutlaatuisen Sofi Oksasen Puhdistuksen kilpailijaksi. Käsittääkseni säännöt olisivat mahdollistaneet sen säästämisen seuraavan vuoden vahvaksi voittajakandidaatiksi – semminkin kun Monica Fagerholm jo vuonna 2005 sai Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Augustprisetin Amerikkalaisesta tytöstään.

”Mitäs teet tänä iltana?”, kysyi Matti Salminen. ”En paljon mitään”, vastasin. ”No lähde Tristaniin, vien sinut sisään”, oopperan Kuningas Marke jyrähti.

Matti vei minut istumaan Festspielhausin näyttämön valotorniin. Ennen oopperan alkua lavalla hääri vielä monenlaista väkeä. Kun näin monitorista edessäni kapellimestari Daniel Barenboimin lyövän Tristanin ja Isolden alkusoiton käyntiin (katsomoon kapellimestaria ja orkesteria ei näy), hyörintä alkoi laantua. Mutta vielä yksi valkotukkainen mies, tumma puku päällä, heilutti ikään kuin suitsukeastiaa levittäen teatterisavua joka puolelle näyttämöä. Juuri ennen esiripun aukeamista hahmo livahti vikkelästi pois.

Tuo ihmeellinen suitsuttelija oli Bayreuthin Wagner-juhlien legendaarinen johtaja Wolfgang Wagner. Pääsin haastattelemaan häntä seuraavana päivänä. Onneksi minulla oli nauhuri mukana. Tuolloin, vuonna 1982, hän oli 62-vuotias ja jo valkotukkainen. Hän oli rehevän iloinen, puhui nopeasti, paljon – mutta bayrischia, Baijerin murretta. Nyökyttelin ymmärtäväisesti, esitin asiantuntevia jatkokysymyksiä ja pyrin kaikin tavoin olemaan osoittamatta, että en tajunnut juuri sanaakaan. Iloista asiaa tarttui kuitenkin nauhalle paljon.

Päästyäni kuukauden Bayreuthin-reissulta kotiin, soitin sveitsiläiselle opiskelutoverilleni Taina Aelligille (joka asuu nykyään Norjassa) ja pyysin häntä pelastamaan minut. Ei mitään ongelmaa, Tainalle bayrisch oli kuin kotikieli! Sain kuin sainkin aikaiseksi arvokkaan radiohaastattelun – ja paljon kiitosta.

Kun isoisä oli Richard Wagner ja isoäidin isä Franz Liszt, ei Wolfgangin ammatinvalinnalle ollut monia vaihtoehtoja. Veljensä Wielandin kanssa hän loi toisen maailmansodan jälkeen ”Neubayreuthin”, jonka viitteelliset, selkeät ja yksinkertaiset produktiot pyrkivät riisumaan Richard Wagnerin musiikin Hitlerin painolastista. Wieland Wagnerin varhainen kuolema vuonna 1966 pakotti myös Wolfgangin lavalle. Hänestä ei tullut veljensä kaltaista ohjaajaneroa, mutta toki hyvin pätevä suuroopperoiden tulkki.

Sunnuntaina 90 vuoden iässä kuollut Wolfgang Wagner johti isoisänsä Richardin perustamia oopperajuhlia Bayreuthissa 57 vuotta, ensin yhdessä veljensä Wielandin kanssa ja seuraavat 42 vuotta yksin. Wagner-festivaalia on aina johtanut Wagner. Vasta viime vuonna, vuosikausien riitojen jälkeen, Wolfgangin kaksi tytärtä eri avioliitoista, 31-vuotias Katharina ja 64:n ikäinen Eva Wagner-Pasquier, perivät juhlien johdon isältään.

Maanantaina 22.3. kulttuuri-Suomi palaa normaaliaikaan, kun YLE:n Radio ykkösen rinnalla aloittaa uusi klassisen musiikin ja kulttuurin kanava, Rondo FM. Kun Classic Radio lopetti viime vuonna, jotain olennaista on tuntunut puuttuvan: vaihtoehto. YLE:n musiikkitoimituskin tuntuu voivan paremmin, kun kintereillä on pirteä kirittäjä.

Seuraavana viikonloppuna minäkin saan tehdä come backin radioaalloille, kun alan juontaa Rondo FM:n lauantai- ja sunnuntaiaamun ohjelmaa.

Ensimmäinen oma radio-ohjelmani YLE:n musiikkitoimitukselle sai alkunsa epätavallisesti. Olin päässyt vuonna 1978 Kansallisoopperan lisäkuoroon laulamaan Aulis Sallisen toista oopperaa Punaista viivaa; Ratsumiestä olin esittänyt jo pari kesää Savonlinnan oopperajuhlakuorolaisena. Bulevardin vanhassa oopperapalatsissa kihisi, kun Kalle Holmberg ohjasi, Okko Kamu valmistautui johtamaan musiikin ja Kimmo Kaivanto viimeisteli lavastusta.

Talo väreili Suurta Tapahtumaa, jälleen uutta suomalaista kantaesitystä. Nuoren musiikkitieteen opiskelijan uutisvainu heräsi. Päätin tehdä Punaisen viivan ensimmäisestä vedosta radio-ohjelman. Lainasin musiikkitieteen laitokselta Nagra-kelanauhurin (sen klassisien, painavan!), ryhdyin tekemään haastatteluja ja keräämään paikallisväriä tehosteiksi. Olin kyllä jo kirjoitellut paljon, mutten koskaan tehnyt radio-ohjelmaa. Marssin kuitenkin rohkeasti Fabianinkadun vanhaan radiotaloon ja pyysin päästä toimituspäällikkö Paavo Helistön puheille. Oli mukava tutustua tuttuun radioääneen. Ilmeisesti esitin asiani vakuuttavasti, koska Paavo varasi oitis minulle studioajan. Ilman mitään ohjeita taimasin materiaalini ja tein käsikirjoituksen.

Ohjelmahan siitä tuli. Ja sitä ajettiin ulos muutamankin kerran, vieläpä silloin, kun olimme esittämässä Punaista Viivaa Lontoon Sadler’s Wells -oopperassa. Myöhemmin kuunneltuna tuntui, että puhuin vähän liian nopeasti, mutta ensiopukseksi se oli ihan kelvollinen.

Eikä mennyt montakaan viikkoa, kun – ihailluista radioäänistä puheen ollen – istuinkin jo studiossa juontamassa Sävel on vapaa -puhelintoivekonserttia, itsensä Meri Louhoksen kanssa. Muistan, että lähetys ei jännittänyt, mutta Merin ensitapaamisella muutama päivä aikaisemmin jalat vähän tutisivat.

Kolmisensataa radio-ohjelmaa taitaa olla kertynyt aikojen kuluessa, YLE:n musiikkiohjelmien lisäksi muutama uutistoimitukselle ja urheiluun sekä musiikkiohjelmia Lahdessa YLE:n alueradiolle sekä sen ajan molemmille kaupallisille, Ysiysiin ja Rytmiradioon. Ruotsin Radioonkin tein Tukholman-vuosina muutaman programmin suomalaisesta musiikista ja yhden Norjan NRK:lle; olinpa mukana yhtä BBC:nkin ohjelmaa tekemässä.

Turussa ei ole kukaan radiohommiin pyytänyt, mutta mukavahan se on matkustaa studioon Helsinkiinkin. Saan itse valita soittamani musiikin, joten luvassa on totutusta poikkeavaa omasta, pitkästä levyhyllystä – vähän niin kuin ne jokaviikkoiset erikoiset Turun Filharmonian vuosilta!

Tervetuloa aalloille!

Rondo FM kuuluu 22.3. alkaen näillä taajuuksilla:

Turku 106,8 MHz; Helsinki 92,9; Hämeenlinna 88,1; Jyväskylä 96,2; Kuopio 94,8; Lahti 107,4, Oulu 99,6; Porvoo 90,8; Raasepori 104,3; Savonlinna 100,0; Tampere 92,2.

Naantalin tulipalon kuolonuhrit eivät päässeet talosta ulos, koska kolmikerros-lämpöikkunaa ei paniikkitilanteessa saatu tarpeeksi nopeasti rikotuksi. Palon tutkijat suosittelevat tuhansien samanlaisten ikkunoiden omistajia varautumaan hätätilanteeseen moukarein ja lyömään lasin rikki reunasta, ei keskeltä.

Autoradiossa kuulen lääkärin kertovan, miten sylilasten korvatulehdus on paras ehkäistä: vauvan ei pitäisi imeä maitoa äidin rinnasta tai tuttipullosta selällään, vaan pystyasennossa.

Hesarin kakkossivulla VTT:n tutkija kertoo, että Suomesta kyllä löytyy osaamista junien ja vaihteiden lämmittämiseen lumelta ja pakkaselta.

Jostain nettilehden pikkuartikkelista luen, että hammastahnan vaahtoa ei saa huuhdella suusta vedellä, jotta fluori suojaisi hampaita.

Eilen vietin vähiä hiuksiani nostattavan illan ruotsalaisen Svenska Dagbladetin journalistin ja menestyskirjailijan Mats-Eric Nilssonin kertoessa ruokateollisuuden elintarvikkeista, joiden monin tavoin vaarallisista lisä- ja korvikeaineista eivät aina edes ruoan tuottajat tiedä, myyjistä ja kuluttajista puhumattakaan.

Kuinka paljon arkipäivää helpottavia, elämäämme pidentäviä tai jopa kuolemaamme ehkäiseviä asioita pantataan, salataan, kielletään tai ei ymmärretä kertoa, jos kukaan ei huomaa tai osaa kysyä? Tarvitaanko vain harvoille itsestään selvien asioiden julki saattamiseen viiden nuoren kuolema tai journalisti, joka aurinkorannalla sattumalta tihruaa suosikkijäätelönsä E-numeroviritteisen tuoteselosteen? Mekö muka elämme informaatioyhteiskunnassa?

Kenen on vastuu? Kuka kertoisi meille?

Kertokaa, te Kannustelijat, lisää! Tiedättekö, mitä muut eivät tiedä? Tiedättekö, mitä haluaisitte tietää?

*****

Päivän uskomattomin uutinen: Mauri Antero Numminen täyttää ylihuomenna 70 vuotta!

Klassisen musiikin uraputkeni iloisimpia sivupolkuja on ollut tutustuminen tuohon mainioon taiteilijaan, joka sitä paitsi on mahdottoman mukava ja viisas ihminen. Apropos klassinen musiikki: M.A. kertoo Hesarin haastattelussa astelevansa nykyään mieluummin säveltäjänä tuolla omalla sivupolullaan: ”Hämmentävää tämä on minustakin, mutta nykyään oikeaa vastakulttuuria voi olla vain syvään yleissivistykseen perustuva korkeakulttuuri, jota ei tehdä minkään miellyttämiseksi. Ja sellaisesta on kova pula, sillä viihdyttäminen on ottanut vallan aivan kaikissa taiteissa.”

Dägä, Dägä, M.A.! Onnea!

P.S. Olisin laittanut juttuun Hesarin Ihmiset-osan haastattelusta nettilinkin, mutta en löytänyt – onko jollekulle sattunut silmään?

Turku sai vuonna 1952 göteborgilaislahjana Suomen ensimmäisen konserttitalon. Pari vuotta myöhemmin tuli perässä Lahti. Molemmat talot suunniteltiin sen ajan taidon ja tiedon sekä vähäisen kunnalliskulttuurillisen kokemuksen perusteella. Sodan jälkeisessä taloustilanteessa ei tohdittu visioida kaukaiseen tulevaisuuteen ja talot rakennettiin turhan pieniksi. Mutta hyvä kun rakennettiin!

Teen tässä rankan oletuksen, että Kannuvalimon vakiolukijat ovat valveutuneita kulttuuri-ihmisiä, joten ei liene tarpeen pohtia, tarvitaanko maassamme ylipäätään kymmeniä konserttitaloja. Näitä kahta vanhaa lukuunottamatta pytingit ovat melko nuoria, uuden sukupolven klassikko Kuopion Musiikkikeskus täyttää tänä vuonna 25 vuotta.

Monet Suomen kaupungit ovat viime vuosikymmeninä onnistuneet rakennuttamaan hyvän konserttitalon, kaikki eivät. Pahiten on ajan saatossa epäonnistunut nykyinen pääkaupunki Helsinki. Huonon suunnittelun ja poliittisen pelin monumenteiksi kohosi kaksi arkkitehtuurillista nähtävyyttä ja akustista sutta, Alvar Aallon suunnittelemat Kultuuritalo ja Finlandia-talo. Ehkä on toisaalta hyvä, että ihan oikeaa musiikkitaloa rakennetaan vasta nyt, kun voidaan ottaa oppia eri puolille maailmaa pystytettyjen surkeasti soivien salien virheistä ja kun alan parhaan asiantuntemuksen voi ostaa mahdollisimman kaukaa Suomesta.

Turun tuore musiikkikeskuskeskustelu ei ole suoranaisesti ryöpsähtänyt käyntiin, mutta onpa kuitenkin käynnistynyt. Joku ilmeisesti huomasi, että runsaan yhdeksän kuukauden kuluttua Turusta tulee Euroopan kulttuuripääkaupunki, ja että hakemuksessa luvattua uutta musiikkipalatsia ei ollakaan vielä viimeistelemässä.

Keskustelu on nyt viisi vuotta myöhässä kuten niin moni juhlavuoden hanke. Se on turkulaista kulttuuria – kun kaiken voi mitata lähes kahdeksan vuosisadan aikajänteellä, yksi tavallisen kaupungin vuosi vie Turussa viisi vuotta. Valitettavasti kaupunkinisät eivät ottaneet vakavasti yksityisestä aloitteesta ponnahtanutta Hämähäkkitontin musiikkitaloa, joka sijainniltaan ja konseptiltaan olisi vallan erinomainen. Koska liike-elämän nimimiesten suunnitelmaan olisi kuulunut myös vastaaminen rakentamisen kustannuksista, kalliotalo voisi olla jo valmis. Mutta ei: muuan kaupungin virkamies totesi päätöksenteon pitkityttyä, että eihän taloa tarvitse tuollaista vuotta varten rakentaa, sillä tuleehan niitä muitakin vuosia.

Kun muutama juhlavuoden tärkeimmistä produktioista tarvitsee suurta, akustista sisätilaa, aikaa pohdintaan ei ole oikeastaan lainkaan. Mikko Heiniön turkulaisoopperaa varten tarvitaan akustisesti erinomainen, näyttämöteknisesti toimiva, suuri sali. Laulajien äänen voi vahvistaa sähköisesti – niin häpeälliseltä kuin se kuulostaakin – mutta suurta sinfoniaorkesteria ei voi. Sali tulee siis voida muokata akustiikan lakien mukaiseksi, mikä tarkoittaa tiettyä leveyttä ja pituutta ja erityisesti korkeutta. Äänen heijastukset, akustiikan perusasian, voi onneksi  suunnitella tietokoneella. Konserttisalin akustiikkaa ei voi jättää sattuman varaan.

Olen viime vuonna tutustunut kaupungin kaikkiin suuriin tiloihin, jonne voisi ajatella rakennuttaa konserttisalin. Nyt keskusteltavissa tilavaihtoehdossa on molemmissa omat ongelmansa, mutta myös vahvuutensa. Sekä vanhat junahallit että Wärtsilän tehdas ovat hankalien yhteyksien takana, kun Turussa kaiken pitää olla keskustassa. Molemmissa on ainesta Turun kulttuurin Kaapelitehtaaksi. Wärtsilän joenpuoleiseen jättihalliin voisi ajan kanssa rakentaa sisään aivan mahtavan kokonaisen konserttitalon. Mutta tilaa on nykyisellään vaikea rajoittaa akustisesti. Keskimmäisen junahallin mittasuhteet ovat ongelmalliset, mutta Hartelassahan tuo rakentaminen osataan – ja varmaan huippuakustikko on jo palkkalistoilla.

Kun aikoinaan ideoin – kunnallispoliitikkojen pelossa yksityishenkilönä, en orkesterin intendenttinä – Lahden uuden konserttitalon rakentamisen Vesijärven rannan vanhoihin tehtaisiin, ei hankkeella ollut aikarajaa. Muuttaessani Tukholmaan kirjasin suunnitelman testamenttiini Helsingin Sanomien haastattelussa. Seuraajani voittivat poliittisen taiston, ja muutaman vuoden jälkeen Sibeliustalo kohosi osaksi vanhaa tehdasmiljöötä.

Jos hanke on onnistunut Lahdessa, se onnistuu myös Turussa. Mutta Turulla on nyt kiire. Onko kaupungilla rohkeutta kutsua pikavauhdilla kokoon suomalaisten ja kansaivälisten huippuasiantuntijoiden pieni joukko, joka katsastaisi kaikki vaihtoehdot ja tuottaisi kaupungille valmiin suunnitelman? Jos valmistelu tehdään kerrankin hyvin, ei ole mahdotonta ratkaista yhdellä kertaa, nopeasti ja edullisesti, sekä kevyen musiikin suurten konserttien että Turun filharmonisen orkesterin tilaongelmaa.

Ei ole sattumaa, että Ruotsi kahmii Vancouverissa mitaleita ja Suomi ei.

Nykyaikainen teknis-fyysis-taktinen valmennustaito ja -tieto tuskin poikkeavat suuresti eri lajien huippumaissa, mutta siinä, miten valmentaja oppinsa tarjoaa ja miten urheilija sen omaksuu, näyttää olevan suuria eroja. Mutta jos kahdella urheilijalla on muuten samanlaiset edellytykset, henkisesti vahvempi voittaa.

Olympialaiset ovat vähän niin kuin ylioppilaskirjoitukset: niihin on aikaa valmistautua monta vuotta. Urheilija on aloittanut valmentautumisensa olympialaisiin vähintään neljä vuotta ennen kisoja, vaikka vasta viimeisten kuukausien aikana ratkeaa, selvittääkö hän karsinnat olympiajoukkueeseen. Jokaisella huippuvalmentajalla on taito ajoittaa urheilijansa optimaalinen kunto vain noita parin viikon kisoja, mahdollisesti vain yhtä kisasuoritusta varten. Jokaisen huippu-urheilijan elämän suurin tavoite on voittaa olympiakisoissa. Mikään muu ei ole tärkeämpää kuin rankka työnteko olympialaisia varten.

Jos varsinaisena kisapäivänä suoritus ei ole kauden tai mieluusti koko tuon neljän vuoden olympiadin paras, valmentajan ja urheilijan tavoite ei ole toteutunut. Valmennusyhteistyö on epäonnistunut.

Sain viime vuonna kutsun Ruotsin urheilututkimuksen seuran SVEBI:n (Svensk Förening för Beteende- och Samhällsvetenskaplig Idrottsforskning, www.svebi.se) jäseneksi, ja oli mukava matkata marraskuussa vuosikonferenssiin Kalmarin korkeakouluun  – vuodenvaihteessa opinahjo yhdistettiin Växjön yliopiston kanssa Linné-yliopistoksi. Meill’ Aalto, heill’ Linné!

Kalmarissa suuri osa tutkimuksistaan kertovista professoreista ja nuorista väitöstutkijoista keskittyi henkiseen valmennukseen. Kuinka ollakaan, kuukautta aikaisemmin aihe oli pääosassa myös Ruotsin Tennisliiton vuosittaisessa valmentajasympoosiossa, Stockholm Openin yhteydessä. Opettavaisia reissuja molemmat, paljon lisää tietoa ja tärkeitä tuttavuuksia – SVEBI:ltä sain jopa kutsun tulla luennoimaan seuraavaan vuosikonferenssiin.

Kahden ruotsalaisen urheilukongressin ohjelman painotus ei ole sattumaa. Oma professorini Lars-Eric Uneståhl aloitti jo 1960-luvulla nuorena psykologina työn urheilijoiden kanssa ja tuli rakentaneeksi perustuksen maailmanlaajuiselle modernille henkiselle valmennukselle. Pelkästään Ruotsissa hänen opetettavanaan on ollut yli 200.000 ihmistä, joista itse asiassa vain pieni osa on urheilijoita. Hän on toiminut yhteistyössä seitsemäntoista eri maan olympiakomitean ja yli seitsemänkymmenen maajoukkueen kanssa. Oma henkisen valmennuksen innostukseni alkoi hänen luennoltaan 1994, ja muutama vuosi sitten aloitin varsinaisen opiskelun, joka pian johti nykyisiin hommiini muun muassa urheilijoiden ja muusikoiden valmentajana.

Kaiken valmennuksen lähtökohta on urheilija, lapsi, nuori tai aikuinen, yksilönä. Valmentaja ei valmenna urheilulajia, vaan yksilöä, ihmistä. Joukkueessakin valmennetaan yksilöä ja urheillaan yksilönä, kun joukkue muodostuu eri yksilöiden persoonien, vahvuuksien (ja heikkouksien) yhteen sovittamisesta. Olympialaisissa moni yksilöurheilijakin saa kokea joukkueessa kilpailemista. Ja suomalainen urheilija edustaa tietysti koko ajan maataan myös koko olympiajoukkueen jäsenenä.

Siksi on outoa, että suomalainen urheilija voi jopa kieltäytyä joukkuelajista. Ruotsissa on toisin, aivan parhaatkin saattavat pitää parisprintin mitalia tärkeämpänä kuin yksilömenestystä. Itse olisin luullut, että naapurin naisten ”varman” kullan himmentyminen hopeaksi olisi ollut maansuru. Mitä vielä! Hopeasta riemuitsivat niin hiihtäjät, kuningasperhe kuin lehdistökin. Suomalaisjoukkue taas hajosi kurjalla tavalla viime hetkellä, ja ikävään pakkorakoon joutunut kakkoshiihtäjä sai kuulla liiton taholta ”epäonnistuneensa”, ja joukkuetoveri taasen sanoi joutuneensa ”hiihtämään yksin”. Mielestäni Riikka Sarasojan suoritus on ollut kisojen harvoja todellisia suomalaistaisteluja.

Henkinen valmennus ei ole viime hetken poppakonsti tai taikakalu, jolla korjataan suorituksen teknisiä puutteita. Se on tasa-arvoinen osa valmennuksen kokonaisuudessa ja sitä käytetään myös tehostamaan niin tekniikan, fysiikan kuin erityisesti taktiikan harjoittelemista ja omaksumista. Kaikissa valmennustiimeissä on jo mukana fysiikkavalmentaja, mutta miksi lajivalmentajat eivät uskalla etsiä rinnalleen lajiin hyvin perehtyneitä henkisen valmennuksen erikoistuntijoita?

Henkinen valmentautuminen vaatii urheilijalta muiden osa-alueiden tavoin pitkäjänteistä, tiukkaa harjoittelua. Vaikka se ei ole pikakeino menestykseen, tulokset alkavat näkyä heti, kun urheilijan omasta päästä kuuluu ensimmäistä kertaa ensin ”klik!” ja sitten ”ahaa!”. Siihen voi mennä yksi tunti tai vaikka koko vuosi. Erinomaisen hyvä aika valmentautua henkisesti seuraaviin olympialaisiin on – neljä vuotta.

Oman valmennustyöni ensimmäisiä asioita on ajatteluharjoitteiden rinnalla sanavaraston tarkistaminen. Pois joutavat esimerkiksi kaikki konditionaalit (”pitäisi”, ”voisi”, ”olisi voitettu”), termit ”epäonnistuminen” ja  ”onni”, sanat ”pakko”, ”taas” ja niin edelleen.

Montako kertaa näitä ilmaisuja vielä ehtii pursuta suomalaisten suusta Vancouverissa?

P.S. Kymmenisen tuntia edellisestä: Harvoin on viides sija olympialaisissa tuntunut niin hyvältä kuin miesten viestijoukkueen esityksen jälkeen. Asenteen voitto! (Enkä sano nyt mitään Ruotsista.) Katsotaan, miten naisten viestissä käy. Jääkiekosta puhumattakaan.

Helsingin Katajanokalle dumpataan kuuluisan ulkomaisen arkkitehtitoimiston siivoojan roskapöntöstä löytämä hotellisuunnitelma. Ei sillä väliä, että piirustukset ovat 1980-luvulta. Eikä sillä, että niiden toteuttamista vastustavat niin kaikki suomalaiset arkkitehdit kuin museovirasto.

Vladimir Putinin haastatteluhuone Finlandia-talossa pitää turvallisuussyistä eristää niin, että Radion Sinfoniaorkesterin yleisö, muusikot ja kymmenettuhannet suoran radiolähetyksen kuulijat saavat odottaa konsertin alkua melkein puoli tuntia.

Samaisen herra Putinin lounas Turussa vuoden 2005 elokuussa järjestetään Suomen Joutsenella. Lentävän hollantilaisen näyttämön, ramppien ja katsomon seitsemänkymmentä rakennusmiestä saavat ensin tyhjentää koko alueen materiaaleistaan sekä koneistaan ja sitten odottaa seitsemän tuntia työnsä jatkamista. Produktio kärsii 20.000 euron tappion.

Turun kaupunki osoittaa jälleen opetusministeriön kulttuurilaitosten tuen johonkin muuhun, kunhan ei vain kulttuuriin.

Paraisten Lielahden vanha kansakoulu päätetään myydä yksityiskodiksi eikä kulttuurikeskukseksi.

Muutama esimerkki ilmiöstä, joka leviää vähitellen kaikkialle Suomeen.

Kulttuurin päätökset tehdään yhä kauempana ja kauempana itse kulttuurista ja kulttuurin tekijöistä. Sillä tavalla kulttuurista on kaikkein vähiten haittaa. Raha ratkaisee. Mikä raha? Ei varmaankaan se, jonka sijoittamineen kulttuuriin, liikuntaan, hyvinvointiin tuo itsensä takaisin seitsenkertaisena?

Mutta ei ehkä aivan kuntavaalikauden neljässä vuodessa. Kulttuuri-ihmiselle ei tuota vaikeuksia ajatella kymmenen, kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta eteenpäin, sillä kulttuurissa eletään koko ajan tulevaisuudessa. Kulttuuri ja taide ovat aina tahdin, repliikin, pensselinvedon tai balettihypyn edellä. Kulttuuri ja taide eivät koskaan ole sitä mitä ne ovat, vaan sitä, miksi ne ovat tulossa.

Miksi ne ovat tulossa? Siksi, että me, meidän lapsemme ja lastenlapsemme saamme elää hyvässä ellei peräti paremmassa maailmassa.

Kuka puhuu kulttuurin kieltä? Kuka osaa kulttuuria? Kenen pitäisi osata? Mitä se on se kulttuuri? Kuka tekee kulttuurin päätökset?

Näihin kysymyksiin yritän vastata kirjalla, jonka nimeksi tulee Kulttuuria koko kunta.

Kuka, mitä, miksi? Häh?

Moro – hyvää turkulaista huomenta! Tämä on kambäk. Olemme Eskon kanssa sopineet, että päivystän Kannukioskia keskiviikkoaamuisin, jos nyt vaikka sattuisi olemaan jotain kerrottavaa, esimerkiksi kulttuuririntamalta. Jopa Turusta.

Mitä on tapahtunut Turun kulttuurielämässä sitten viime näkymän? Eipä kauhiasti.

Käyrät osoittavat edelleen vakaasti alamäkeen. Kaupunki imee kulttuurin valtionosuuksia tänä vuonna parempiin tarkoituksiin, aivan niin kuin aina ennenkin. Ja menettänee taas satoja tuhansia euroja, ellei nyt sitten vihreän veran ääressä päätetä toisin. Entä sitten Kulttuuripääkaupunki?

Toistaiseksi julkisuuteen on kuiskittu vain vähemmän tärkeistä ohjelmakohdista, jotka paria lukuunottamatta olisi voinut toteuttaa täällä ihan tavallisenakin kulttuurivuonna. Ne ovat pikemminkin vastapainoja todellisille, vielä julkistamattomille turkulaisille suurtuotteille eli tyyristä tuontitavaraa muualta Suomesta tai ulkomailta. Ihan hyvää tiedotuspolitiikkaa, että kaikkein merkittävimmät tapahtumat säästetään viimeisiksi. Siis ne, jotka jo monta vuotta sitten, suunnittelun alkuvaiheissa, yksimielisesti määrättiin tärkeimmiksi.

Koko vuodessa ei olisi mitään järkeä, jos pääosassa eivät olisi Turun omat toimijat.

Siksi tärkeintä koko 2011-hankkeessa on, että niin Turun kaupungin hyvät laitokset, yksityiset huipputason ammattituottajat kuin kolmannen sektorin laaja ja värikäs kulttuurijoukkue saavat kaiken mahdollisen taloudellisen ja henkisen tuen. Siten ne saavat vihdoin mahdollisuuden nousta vähintään valtakunnalliselle huipputasolle ja voivat jatkaa vuodesta 2011 hamaan tulevaisuuteen koko Turun huippuyksikköinä sekä kaupungin virallisen markkinoinnin kärkituotteina. Vero- ja sponsorimiljoonat kannattaa uhrata vain siksi, että Turusta nyt rakennetaan aivan oikea kulttuurikaupunki eikä vain kulisseja, jotka puretaan juhlavuoden viimeisenä päivänä.

Mutta kauaa ei kaupunginorkesterin, -teatterin, -kirjaston ja -museoiden juhlavuoden kärkituotteiden julkistamista enää voi odottaa. Jo nyt pitäisi jonkun olla myymässä lippuja, ennen kuin nämä todelliset päätapahtumat jäävät kaiken vähemmän tärkeän alle. Minä päivänä tahansa saamme siis kuulla, mitä kulttuuripääkaupunki Turku ITSE esittää Suomelle ja maailmalle lähes 800-vuotisen historiansa tärkeimmän tapahtuman aikana.

Ja mahtaisiko saada näistä suurproduktioista vihdoin kertomaan peräti sen kauan odotetun 2011-juhlavuoden Taiteellisen johtajan?

Turun kulttuurin käyrät ovat siis vihdoin kääntymässä ylämäkeen. Toivottavasti ei ole odotettu turhaan.