Ennen vanhaan maailmassa järjestystä koittivat pitää Yhdysvallt, Venäjä,  Iso Britannia ja Ranska. Ne olivat suurvaltoja ja sallivat itselleen oikeuden omistaa ydinaseita. Ne myöskin yhdessä, erikseen ja YKta hyväksi käyttäen koittivat painostaa kriisien osapuolia sopimaan. Siihen aikaan vielä suurvaltoja kunnioitettiin ja niiden johtajuus hyväksyttiin laajasti.

Mutta nyt on toisin. Vaikka nämä vallat, Neuvostoliitto Venäjäksi muuttuneena, ja yhä useammin myös Kiina, pyrkivät täyttämään suurvalloille kuuluvan oikeuden ja velvollisuuden järjestyksen ylläpitoon, niitä ei enää kuunnella eikä niiden sotilaallinen voimakaan toimi, kuten Yhdysvaltain huono menestys kahdessa parhaillaan käymässään  sodassa osoittaa.

Samaten käsite “kansainvälinen yhteisö” on menettänyt merkityksensä kuten Libyan sota osoittaa. Ei myöskään Syyrian rauhoittamisessa vetoaminen kansainväliseen yhteisöön,  tuo painoa. Niinpä esille ovat nousseet uudet vallat. Turkin vedolla Intia, Brasilia ja Etelälä-Afrikka yrittävät puhua järkeä Assadin hallitukselle.

Tämä kuvaa uutta aikaa ja maailman muutosta. Uudet voimakeskukset nousevat esille. Niiden  johtahien kannattaisi lukea oppi-isäni englantilaisen Martin Wightin kirja Power Politics. Siinä Wight sanoo: suurvallat  ovat suurvaltoja vain niin pitkään kuin vähäisimmät vallat  tunnustavat niille sellaisen aseman. Loppupeleissä suurvaltana olenmminen on meidän käsissämme.

Eikö ole lohdullista! Kannattaisi muistaa myös Suomessa.

Turkkilaisilla on tapana todistaa, että suomalaiset ja he ovat sukulaiskansoja. Kannattaisi varmaan harkita tarjousta.  Turkki nimittäin nostaa kohinalla asemaansa vähintäänkin alueellisena suurvaltana. Ja suurvaltojen kanssa kannattaa olla väleissä.

Olen vuosia vastannut kysymykseen, koska Turkista tulee EU:n jäsen, että luultavasti ei tule. Ei sen takia, että EU ei hyväksy Turkkia vaan koska maa ei lopultakaan halua sitä. Nyt tämä skanaario näyttää vahvasti toteutuvan.

Kirjoitin Kannussa joku aika sitten, että Turkki ja Brasilia ovat rikkoneet yhden tabun ja menneet alueelle, johon vain yhdinaseita omistavan luokan on sallittua astua. Ne taivuttelivat Iranin jonkinlaiseen yhtiestyöhön ydinohjelmassaan.

Nyt vauhti on kovaa. Ensin Turkki irtaantui Israelin kumppanuudesta. Se auttaa toimimaan tuolla alueella huomattavasti. Nyt Vladimir Putin ja Irananin presidentti Mahmoud Ahmadinejad tulivat Istanbuliin kokoustamaan pääministeri Erdoganin kanssa. Iranin ydinohjelma oli taas asialistalla.

Turkki, tuo Naton jäsen ja siis Yhdysvaltain läheinen liittolainen, pelaa kovaa peliä. Se pani välit poikki Yhdysvaltain suojeleman Israelin kanssa ja nyt haastaa avoimesti Yhdysvaltoja Iran-politiikallaan.

Turkin nousu on hämmentävää ja politiikka taitavaa. Gazan tapahtumien jälkeen vei vain 24 tuntia, kun YK jo tuomitsi Israelin toimet. Se on kova saavutus. Turkin nousu on ollut vähittäistä eikä kovin meluisaa. Se on tehnyt itsestään alueellista suurvaltaa, mutta pehmeästi. Se osaa olla myös kova niinkuin Gazan tapauksen jälkivaiheet osoittavat.

Paljon puhutaan myös, että Turkki on yhä selkeämmin alkanut tunnustaa islamilaista perintöään. Tässäkin on mahdollisuuden ikkuna. Muslimimaailma on vailla johtajaa. Turkki voisi olla sellainen ja luultavasti maltillinen sellainen.

EU-jäsenyys ei nyt kiinnosta. Turkin geopoliittinen asema on niin vahva, että sen vaikutusvalta Euroopassa on kasvava ilman sitäkin. Kaikki etelästä kulkevat kaasu- ym. putket kulkevat Turkin kautta. Lähestyminen Venäjää on mitä luontevinta tässä katsannossa.

Bryssel ei ole pystynyt politiikkaan. Eiköhän muuteta EU:n ulkopolitiikan ja vaikutusvallan korostamista vähän realistisempaan suuntaan, Alexander Stubb. Ehkä sitten kun ehkä joulukuussa saadaan se ulkoasiainhallinto pystyyn!