Hyvää Uutta Vuotta. Bloggailussa on ollut taukoa, kun aikaa on kulunut myrskytuhojen korjailussa. On itse asiassa tuntunut ihan mukavaltakin kiskoa Stihl käyntiin ja pilkkoa tuulenkaatamia ikikuusia pölleiksi. Kymmenen kilometrin päässä kauppatorilta oltiin pari päivää ilman sähköä. Se riitti muistuttamaan, että suurin osa päivittäisistä askareista on sähkön varassa. Käsi kävi turhaan katkaisijoilla tosi usein. Tapaninpäivän ilta kynttilää poltellen ja patteriradiota kuunnellen oli pitkä. Kännykästä katosi kenttä, sitten hyytyi akku.
Kun viime vuoden päätteeksi saatiin aikaan päätös yhteisestä yle-verosta, päätöstä perusteltiin julkisen palvelun autuudella. Patteriradiosta ei sitä palvelua kuulunut. Alueen toimitus oli ansaitulla joululomalla. Ajattelin, että maksaisin yle -veroa paljon auliimmin, jos olisi olemassa hälyjärjestelmä: tarpeeksi merkittävän paikallisen tapahtuman vuoksi vetäisi päivystysvuorossa oleva pikku porukka (juontaja ja pari repparia) takin niskaan, alkaisi nostaa tuplatuntipalkkaa ja välittää tietoa siitä, mistä saa vettä, koska linjankorjaaja saapuu, miksi hätäkeskus ei vastaa…

Turun suurvuosi on nyt eletty. Kulttuuripääkaupunkivuoden koetaan ylittäneen lähes kaikki odotukset. Riippuu tietysti odotuksista. Itselläni oli vahva luottamus vuoden onnistumiseen ja tapahtumien korkeaan tasoon. Kävijätilastoillakin on merkitystä. Kulttuuri saavutti kaikki halukkaat, pakko ei ollut kenenkään osallistua.

Turussa oivallettiin jo hakuvaiheessa, että nyt tulee tehdä omintakeista, itsensä näköistä ja samalla kaikille avointa kulttuurivuotta. Avoimuuden puutteesta kuultiin protkotusta, mutta se liittyi säätiön hallintoon, ei itse vuoden toteutukseen. Protkottajia ei ole Turkuun tarvinnut muutenkaan ulkoa tuoda.

Turussa ymmärrettiin, että pääroolissa ei ole Turku, vaan että kaupunki toimii tapahtumien näyttämönä. Saa muuten nähdä, onko tämä osattu Helsingin muotoiluvuoden vaikeasti avautuvassa sisällössä. Turku 2011 ei myöskään tyytynyt pelkäksi kaupungin matkailumainokseksi tai Suomen maabränditapaukseksi. Vuosi ei ollut suomalainen eikä valtakunnallinen voimannäyte, vaan eurooppalainen tapahtuma pitkässä kulttuurikaupunkien ketjussa. Kulttuuripääkaupunkivuosien joukossa Turku sijoittuu aivan eturiviin.

Turkulaisena lausun suuren kiitoksen kaikille Turku 2011 -vuoteen osallistuneille. Tämä oli merkittävintä, mitä kaupungillemme tapahtui sitten pääkaupunkiaseman menettämisen ja Turun palon. Ja oli sitä paitsi aika paljon miellyttävämpää.

Jos ette vielä ole ostaneet Otavan vuosikirjaa Mitä-Missä-Milloin 2012, niin annan vinkin: Älkää ostako!
Turusta kerrotaan, että Botello Kupittaan puistossa aiheutti häiriötä ja että revontulet näkyvät myös Turussa ja Helsingissä. Turku 2011 -vuodesta ei mitään!! Suomalaisten kustantajien sivistykseen on ilmaantunut Otavan kokoinen aukko.

En olisi vuosikymmenten kyynistymisen jälkeen luullut, että poliittinen päätös voi vielä nostaa henkilökohtaisia loukkaantumisen tunteita. Mutta niin vaan kävi, että kun Turun kaupunginvaltuusto kahden äänen täpärällä enemmistöllä salli niin sanotun Kirjastosillan rakentamisen, tunsin ihan aitoa harmia ja turhautumista.

Eivätkö sillan puolesta äänestäneet ole viitsineet tai ehtineet mennä katsomaan Aurasillalle tuomiokirkkoa kohti? Vai onko niin, että ovat menneet, mutta eivät ole ymmärtäneet? Olivatko sokeina silmät vai sydän?

Voiko olla niin, että jokainen kokoomuksen ja RKP:n (vanhan Turun vanhimpien sukujen edustajat joukossa!)  valtuutettu hyväksyy sisimmässään päätöksen. Eikö juuri tässä olisi pitänyt omantunnon olla ryhmäpäätöstä ja poikien sopimusta arvokkaamman?

Olin lauantaina juontamassa  Varsinais-Suomen Näkövammaisten 100 -vuotisjuhlan. Kunnioitusta herättävä taival järjestölle, jonka työ sokeiden ja heikkonäköisten hyväksi on ollut korvaamattoman arvokasta. Kannatan jyrkästi järjestön toimintaa.

Näitä poliittisesti sokeita sen sijaan tuntuu juuri nyt olevan mahdotonta  äänestää.

Olipa hieno urheiluiltapäivä. Sain seurata oikein VIP -paikalta Veikkausliigan päätösmatsin, jossa Inter varmisti hopeamitalit Turkuun. Aurinko lämmitti katsomossa kuin elokuussa ja Inter esitti taidokasta ja aktiivista peliä; jyväskyläläiset panivat ansiokkaasti hanttiin. Melkkest turkulainen Baba Wusu oli vieraiden paras pelaaja.
Keskiviikkona oli väkeä koolla tuplaten. TPS:n mitalitoivo tämän vuoden liigassa pamahti pari minuuttia ennen pelin loppua yläristikkoon. Se sisään niin Turussa olisi hyvin mahdollisesti kanniskeltu sekä hopeita että pronsseja. Turku on monessa mielessä Suomen jalkapallopääkaupunki.

Aina joskus kuulee väitettävän, että samalle paikkakunnalle ei mahdu kahta jalkapalloseuraa, kahta radioasemaa, kahta teatteria. Kokemus kertoo toista. Paikallinen kipailu tuo eloa alalle kuin alalle. Usein se nuorempi on vikkelämpi, tämän huomaa vaikkapa Linnateatterin menestystä ja meininkiä huomioimalla.

Jalkapallomaailmassa Interin ja Tepsin taisto on synnyttänyt myös kaksi kovaäänistä fanilaumaa. Nuoruus on tietysti jonkinlainen puolustus typeryydelle, mutta silti haluan pappamaisesti muistuttaa, että  jalkapalloon sopii paremmin tietty herrasmiesmäisyys kuin rivo mölinä . Mutta mitäpä voi vaatia kannattajilta, kun ylistetty maajoukkuepelaaja  huutaa jäähyväisottelussaan  suoraan yleisölle: V###u s####na p####le!!

P.S. Oheinen pallo ei ole pallo ensinkään vaan myöhäinen hapero tai pilkuton nuori kärpässieni. Se löytyi toisen hienon urheilulajin parista. Kullavuoren kauniisiin maisemiin ja Karevansuolle pääsee hyvin merkittyjä polkureittejä pitkin kätevästi Ruskolta tai Raisiosta

Sisäfileetä, nakkeja, härkää, vasikkaa, munakas ja lihapullia. Sellainen oli Timo Toivosen muistelon mukaan Hämeenportin annos Vähän mutta hyvää.

Toivonen julkaisi tänä syksynä ansiokkaan kirjan Hämeenportin tarinoita. Vuonna 1963 avattu ja 2004 suljettu Hämeenportti oli legendaarinen yliopistoväen, taiteilijoiden, poliitikkojen ja vasemmistoon kallellaan olleiden kohtaamispaikka ja olohuone. E-liike Tarmolalle Hämeenportti oli ensimmäinen täysin anniskeluoikeuksin varusteltu ravintola. On suorastaan hämmästyttävää tässä nykyisessä juottolamaailmassa ajatella, että silloinen Teini oli tasan toinen joen itäpuolella sijainnut A-anniskelupaikka.

Hämeenportti ei ollut ensisijaisesti tunnettu ruuastaan, mutta ilmeisesti keittiö oli laadukas. On kiinnostavaa silmäillä kirjasta alkuperäisiä ruokalistoja, jotka ovat valikoimaltaan hämmästyttävän monipuoliset ja käännetty useille kielille – myös ranskaksi! 1960-luvulla ravintolassa käyminen oli harvinaista – siihen ei ollut ihmisillä varaa – ja monesti myös paheksuttavaa.

Hämeenportissa keskusteltiin, väiteltiin, rakastuttiin, pariuduttiin, erottiin, juovuttiin ja paranneltiin oloa. Itse kuulun ikäluokkaan, joka katseli Hämeeporttia lähinnä ulkoapäin räkä poskella talvihaalareissaan , ihmetellen ravintolan edessä värjöttelevää jonoa. Lapsuuteni kotikulmien ravitsemusliikkeessä kävi silti paljon tuttuja nimiä, kirjasta voi bongata vaikkapa tämän blogipalstan kirjoittajia ja kommentoijia. Hirmuisia skandaalejakin Toivonen kertoo. Kuten sen, että Armas Lahoniitty poistui kerran maksamatta. Arppu oli anteeksi pyydellen heti seuraavana aamuna maksamassa vahingossa unohtamaansa laskua.

Tapasin sattumalta kirjoittajan Turussa. Hän sanoi paikan kanta-asiakkaista jotakin olennaista: Monet Hämeenportissa istuneista oli lahjakkaita ja siksi myös sielunelämältään herkkiä. Moni heistä poistui keskuudestamme ennenaikaisesti alkoholin raunioittamina. Hämeenportti toimi myös muistotilaisuuksien näyttämönä.

Turkulaisessa kulttuurielämässä Hämeenportin asema oli kiistaton. Toivosen kirja on merkittävä kulttuuriteko. Itse asiassa ihmetyttää, miksi se ilmestyi vasta nyt. Hämeenportti kuten moni muu ravintola oli enemmän kuin ravitsemusliike. Kanta-asiakkaat muodostivat yhteisön – hämeenporttilaiset. Itse kuulun facebookissa yhteisöön ”Vietin nuoruuteni Kårenin jonossa”. Omaksi ja ystävieni olohuoneeksi tulivat 90-luvulla uudelleen avattu Teini sekä Kerttulin Kievari.

Ravintolahistorialla on aivan olennainen paikkansa kulttuuri-, paikallis- ja henkilöhistoriassa. Ja kiinnostavaa on aina lukea, mitä silloin syötiin. Taidanpa seuraavaksi valmistaa Hämeenportin erikoisvoileivän ja ennustaa, millon tässä retroa arvostavassa nykyajassa vanha Hämeenportti jälleen avaa ovensa.

(Kuva: Työväenmuseo Werstaan arkisto)

Kävin viikonloppuna Turussa kirjamessuilla. 20-vuotta täytänyt tapahtuma on ollut niin suuri menestystarina, että juhlavuoden kunniaksi Euroopan unionikin myönsi kaupungille kulttuuripääkaupunkitittelin. Näin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Seppo Lehtinen veisteli perjantai-iltana osuvasti. Vaan eipä tuossa paljon ollut liioittelua. Kari J. Kettulan elämäntyö kukoistaa. Innostunutta väkeä oli Messukeskus täynnä. Merkillepantavaa oli sekin, että useimmat paikalle ”pakotetut” koululaiset eivät malttaneet lähteä pois, vaikka olisivat saaneetkin.

Sain haastatella messujen päälavalla esikoiskirjailija Pekka Ruolaa. Kunnallisneuvos, kunnallis-, kulttuuri- ja urheilupäättäjä, yrittäjä ja melkein kaikessa mukana ollut ystäväni julkaisi syksyn alussa 590-sivuisen elämänkertajärkäleen. Kirja ei ole pelkkää Ruolaa, vaan paljon paljon muuta. Sujuvasti etenevässä teoksessa käydään läpi myös perhe-elämän vaiheita, suomalaista yrittäjähistoriaa, koulu- ja opiskelijamaailmaa, pesulatoimintaa, nuorkauppakamaria, jalkapalloa, jääkiekkoa, teatteria, kirjastoa, orkesteria, museoita, teollisuutta ja ennen kaikkea turkulaisuutta. Upean opuksen kertojana on Ruola, mutta päähenkilönä on kertojan intohimo: Turku. Suosittelen lämpimästi. Sitä paitsi kirja on lajissaan ainutlaatuinen: kukaan toinen kunnallisvaikuttaja ei ole Turussa vastaavaa kirjoittanut. Tuskin niitä kovin monta on muuallakaan kirjoitettu. Jääköön nyt kertomatta, että meillä oli katsomossa täysi yleisö.

Turun kirjamessut on tunnelmaltaan aivan omaa luokkaansa. Turusta idean pöllinyt Helsingin kirjamessut ei pysty samaan. Turusta suuret kustantajat loistavat poissaolollaan, omaksi häpeäkseen. Se on toisaalta Turun messujen onni. Intiimi tunnelma ja pienkustantamojen suuri osuus tekevät Turun tapahtumasta kaupunkinsa näköisen. Sivistyneen, kodikkaan ja vaitoehtokulttuureja esiin tuovan, undergroundia unohtamatta.   

Ostoskassiin menivät ainankin Rauno Lahtisen tekemä As. Oy. Albatrossin historiikki ja Naisten kaupunki – turkulaisten naisten historiaa, jossa yllätyksekseni sisäsivuilla on mummini Ruissalon rannalla kuvattuna. Timo Toivoselta ilmestyneen Hämeenportin historiikin unohdin hankkia, vaan enpä minä siihen kuppilaan koskaan ehtinytkään.

Varsinais-Suomen ELY-keskus on ottanut virkistävän kriittisen kannan Turun Kirjastosilta-hankeeseen, jonka tuhoisuutta maan kauneimmalle maisemalle  olen minäkin omalta vähäiseltä osaltani koettanut silloin tällöin tällä palstalla tähdentää.

ELY-keskus toteaa hankkeen kaavanmuutosehdotuksesta antamassaan lausunnossa, että sillan rakentaminen olisi maisemallisesti ongelmallinen asia. Ylikulku heikentää Aurajoki- ja tuomiokirkkomiljöön historiallista arvoa.

ELY-keskuksen mielestä rakentamisen tarpeellisuutta pitäisi vielä vakavasti pohtia.

Arkkitehti Viri Teppo-Pärnä tuli asiassa julkisuuteen Turun Sanomissa ja on saanut puoltajia seuranneessa keskustelussa.

Museovirasto sen sijaan on ollut hankkeen suhteen kummallisen lepsu eikä ole nähnyt isompaa estettä Turun historiallisen etusivun repäisemiseen.

Tähän mennessä on esitetty kosolti perusteluja sille, miksi siltaa ei pitäisi rakentaa. Sen sijaan kovin harva on esittänyt argumentteja  sille, miksi silta pitäisi juuri tuohoin paikkaan tunkea. Hankkeen näkyvät puoltajat loistavat poissaolollaan. Väkisin alkaa miettiä, että on periturkulaiseen tapaan olemassa joitain ääneen lausumattomia taloudellisia ja/tai poliittisia  perusteita. Onko Uudenmaankadun  ja Eerikinkadun kesken pidetty jokin pitkää lyhyempien puukkojen palaveri aiheesta?

Kansalaismielipidettä pitäisi tässä asiassa kysyä. Sitä olisi mahdollista kysyä. Ja sitä olisi mahdollista jopa kuunnella. Nyt on kysytty vain, mikä nimi pitäisi ei-toivotulle hankkeelle antaa. Ihan niin kuin Föri päätettäisiin poistaa ja tilalle rakentaa betonisilta lohduttaen vastustajia sillä että saatte ihan itse valita sillalle nimen.

Siltakantansa muodostamiseksi ei tarvitse kuin kävellä Auransillalle äitienpäivän aattoiltana ja katsoa kohti kirkkoa. Katsoa ja ymmärtää.

P.S.  Tänään (7.5.) Turun Sanomissa sitten näitä puoltajiakin oli löydetty. Hellsten ja Kari selittivät, että liian myöhäistä protestoida. Tämä on maailman vanhinta kunnallispoliittista tuubaa: ensin kun valmistellaan, sanotaan, että ei vielä pidä puuttua, liian aikaista sanoa. Seuraavaksi siirrytään sujuvasti sanomaan, että nyt on jo liian myöhäistä puuttua.

Kysykääs muuten Lepältä ja Lehtiseltä, onko asia tosiaan jo niin valmis kuin kaveri ja toveri vakuuttavat.

Kulttuuripääkaupungin avajaisviikot tarjosivat hyvän mahdollisuuden jututtaa viinilasi hyppysissä turkulaisia kunnallispäättäjiä. Ja tässä tulee iloinen tietovuoto suoraan sisäpiiristä. Ei ole vielä ollenkaan varmaa, että Aurasillan yläpuolinen maisema silvotaan uudella kevyen liikenteen sillalla!

Arkkitehtikilpailu on pidetty, joo ja periaatepäätös sillan rakentamisesta on tehty, joo. Mutta sekä kokoomuksen että demarien terävimmässä kärjessä elää vielä terve epäilys siitä, että uusi rakennelma saattaa sittenkin olla tuhoisa tämän koko Suomen tunnetuimman kaupunkinäkymän kannalta. Suosittelen arvoisille lukijoille ja ennen kaikkea päätöksentekijöille kävelyretkeä Aurasillalle ja hiljentymistä yläjuoksun puoleisen kaiteen ääreen. Minun järkeni ei suostu ymmärtämään, miten muutaman kymmenen metrin päähän tuleva ylikulku voitaisiin toteuttaa ilman, että  kansallismaisema pilaantuu. Olennaisinta siinä maisemassa on se joki. Sen kaarre kohti kirkkoa on turkulaisten elämänviiva.

“Sillan paikkoja on ennenkin muutettu”. “Vielä se moneen kertaan mietitään ennen kuin rakennetaan”. “Liikennesuunnittelijan pöydällä  sijoitus vasta on päätetty”. “Jos museo antaisi tehdä pyörällä ajettavan polun suurtorin pintaan, niin sitten voisi vaihtaa”. Tässä muutama kommentti suoraan kaupungin luottamusmies- ja virkamiesjohdon vapaamuotoisista juttuhetkistä.

Nyt vain pitäisi saada asia otettua esille ilman, että kenenkään tarvitsee menettää kasvojaan. Puhukaamme asiasta maltillisesti, rakentavasti ja kannustaen. Vaikka niissä vaalitilaisuuksissa, joihin turkulaispäättäjiä kokoontuu.  Jos uusi silta tarvitaan, se tietysti kuuluu yhdistämään Suurtoria ja Vähätoria vanhan  kirjaston edustalle.

P.S.

Jos museo ei salli pyöräväylän tasoittamista Suurtorille niin miten ihmeessä se voi sallia katedraalimaiseman ruhjomisen?

Helsingin Sanomat kirjoitti laajasti Turun kulttuurivuodesta 2. tammikuuta. Muutaman arvioitsijan mielestä HS:n artikkeli oli vähintäänkin nuiva. No, kaikki on suhteellista. On HS paljon ikävämminkin osannut Turusta kirjoittaa.

Toimittaja Teemu Luukan mielestä Turun rautatieasema oli kolkko (eivätkö ne aina ole?). Opastukset asemalta Logomoon olivat puutteelliset, mutta joku ystävällinen turkulainen neuvoi tietä (turkulaisilla on vuosisataiset perinteet opastaa eksyneitä maalaisia). Cay Sevón ei suostunut herra helsinkiläistoimittajalle kertomaan, mitä kaikki maksaa eriteltynä ja yhteensä (kamreeriko sinne olisi johtajaksi pitänyt valita?). Kunnon selvyyttä toimittaja ei myöskään saanut kysymykseensä, miksi Logomo piti vuokrata rakennusyhtiö Hartelalta (yleensä rakennusliikkeet vastaavat rakennusprojekteista, mutta tiedetäänhän Turku ja rakennusliikkeet, juu juu!).

Näistä huolimatta, mielestäni HS kertoi Turun juhlavuodesta hyvin perusteellisesti ja myönteisessä sävyssä. Itseäni säväytti haastateltujen telakkamiesten ja kampaamoyrittäjän innostus asiaan. Nyt-liitteessä kerrottiin vaihtoehtokulttuurin tarjonnasta kattavammin, kuin mitä aikoihin on nähty. Ei tällä kertaa saatu skandaalinkäryistä uutisointia. Toista oli viisitoista vuotta sitten, kun kaupunkiin perustettiin Pro Cultura-säätiö edistämään suuria ympäristötaiteen hankintoja. Silloin Hesari uutisoi Turusta tarinoita, jotka perustuivat pelkkään totuuden vääristelyyn. Valheellinen uutisointi vahingoitti kaupunkia, hanketta ja monia siinä toimineita. Tällä kertaa HS ansaitsee kohtuullisen kiitoksen laajasta reportaasistaan.  

Me turkulaiset uskomme, että kulttuuripääkaupunkihankkeemme ilahduttaa helsinkiläisiä. Turkulaista huippuosaamista varmasti ymmärretään hyödyntää myös vuonna 2012 Helsingin sinänsä köykäisen design-tapahtumavuoden järjestämisessä. Helsinkihän oli Euroopan kulttuuripääkaupunki vuonna 2000. Osittain milleniuminkin vuoksi kulttuuripääkaupungiksi nimettiinkin kaikki hakeneet, eli Helsinki sai jakaa tehtävän kahdeksan muun kaupungin kanssa. Myös tästä johtuen Helsingin kulttuurivuosi lässähti jo ennen, kuin pääsi alkamaankaan. Selvää on, kulttuuripääkaupungiksi olisi nimetty pelkästään ja yksinomaan Turku, jos se olisi ollut tuolloin hakijana.  

Lauantain 8.1. Turun Sanomissa puolestaan kerrottiin, että merkittävä osa kulttuuripääkaupungin hankinnoista on mennyt ei-turkulaisille yrityksille. Turun yrittäjien uusi puheenjohtaja Pentti Salonen kertoi kuulleensa asiaan liittyneitä puheita mutta ei yhtynyt itkuvirteen. Salonen muistutti samalla aivan oikein, että kyse on pitkälti turkulaisten yrittäjien omasta aktiivisuudesta. Mutta kauheuksia on joka tapauksessa päässyt tapahtumaan. Avajaisspektaakkelin tuottaa englantilainen yritys ja sapuskoja on menty tilaamaan lahtelaiselta catering-palvelulta. Kamalaa!!

Mitä jos suunnilleen kaikki olisi päätetty tilata turkulaisilta yrittäjiltä, viis kilpailutuksesta ja hinnoista? Olisi pantu julkisella rahalla kunnolla läskiksi, vähät välittämättä julkisia hankintoja koskevista määräyksistä. Mikähän meteli siitä olisi tullut? Onhan tuokin tapa Turussa osattu. Seuraava riita olisikin koskenut sitä, miksi tietyt turkulaisyrittäjät saavat enemmän tilauksia kuin toiset. Kiitos säätiölle, että se on pitänyt tiukasti kiinni suosimattomuusperiaatteesta.

Turkulainen osaaminen pääsee varmasti tänä vuonna oikeuksiinsa, koskee se sitten paikallisia kulttuurin tekijöitä, tai pitopalveluita. Kilpailun hävinnyt ei aina ole tyytyväinen, mutta jokainen kilpailu tuo lisää osaamista seuraavaan koitokseen.

Turun hyllytetty apulaiskaupunginjohtaja Tero Hirvilammi on käynyt ankaraan oikeustaistoon Turun entistä ja nykyistä johtoa vastaan. Elinkeinoelämän neuvostoliittoon lähtenyt Mikko Pukkinen on saamassa Hirvilammilta kunnianloukkaussyytteen eivätkä haastemiehen kiireet taida tähän loppua.

Hirvilammi on mielestään varmasti aidosti kokenut vääryyttä kun kotiväkivaltatuomio ja väitetyt pienemmät töppäilyt viranhoidossa johtivat potkuihin. En ota kantaa siihen, oliko kalossille juridisia perusteita. Sen sijaan on mielestäni sietämätöntä, että Turun muutenkin hintelällä julkisuuskuvalla varustettu hallinto joutuu kuukausien tai jopa vuosien ajan  kuluttamaan resursseja  Hirvilammin kanssa kiukuttelemiseen.

Johtajan hommissa pitäisi olla kylmä käytäntö.  Jos ei herralla ole  omien herrojensa luottamusta, on pöytä siivottava ja virka-auton avaimet luovutettava mutisematta. Palkka ja muut edut on sellaisiksi asetettava, että oikeuden ja kunnian perään ei jäädä käytäville huutelemaan.

Malliksi sopii jääkiekkoseurojen valmentajakäytäntö. Hannu Jortikka klaarasi Jokereiden koutsina kohtalaisesti mutta kun käsky kävi, oli mies kymmenessä minuutissa ulkona hallista.  Ketutusta on  hoidettu kävelylenkeillä ja kalja-jallusilmäkuurilla kavereitten kanssa .  Jortikasta jää miesmäinen mielikuva ja pian hänet taas nähdään jotakuta porukkaa pelottelemassa.  Hirvilammin seuraava johtajan paikka voi olla kiven alla vaikka kuinka valittaisi oikeuksille, että mulla kyllä oli parempi CV.