Olin pitkästä aikaa kokousristeilyllä Turusta Tukholmaan ja takaisin. Puhumassa tietenkin, Itämerestä.

Pakko ihmetellä risteilykulttuuria. Se on kestänyt vuosikymmenten ajan. On vaikea ymmärtää, miksi turkulainen vuosikymmenestä vuosikymmeneen tekee tämän matkan ilman kokous- tai puhevelvoitettakaan. Vapaasta tahdosta halullisena. Se on vaan osa kulttuuriamme.

Laivalla kohtasin useampiakin tutun näköisiä kansalaisia, jotka vain tulevat ja menevät. En tosin ole taxfreen kanttis, mutta kuulemma halpa viinakaan ei enää voi olla kovin suuri motiivi. Fazerin sinisen saa halvemmalla jo K-kauppiaalta, sanotaan.

Emme todellakaan vaadi laivayhtiöiltä paljon. Eivätkä ne tietenkään tee paljoa, koska ei ole pakkoa. Vuosikymmenestä toiseen ohjelma on sama: on trubaduuria, jonka esiintymis- ynnä muu taito ei huimaa. On se tanssiorkesteri, jota voi kuvata samalla tavalla. On joku kahden miehen bändi toisessa ravintolassa. Sen ilmeen antaa Takahikiän hauskin mies. On  pallomerta ja lastenhuonetta.

Ja on se puffet -pöytä. Sen taso on laskenut kuin lehmän häntä. Oi niitä entisiä aikoja, kun katkarapuvuoret hupenivat turkulaisten masuihin! Puhumattakaan niistä pahvipöniköistä, joista viiniä lasketaan. Ei tämä touhu ainakaan opeta ruoka- ja viinikulttuuriin. Onhan siellä tietenkin se parempi puoli, jossa ainakin on tilaa syödä rauhassa.

Mutta ehkä heikoin lenkki ovat alukset itse. Kun nyt huhutaan uudesta tilauksesta, sopii toivoa, että siinä ei säästellä matkustajamukavuudesta. Voisi odottaa, että esimerkiksi niinkin perustavaa laatua oleva asia kuin ilmastointi tekisi matkustamisen mielyttäväksi, melkeimpä voisi sanoa mahdolliseksi.

Toivoisi, että jos Turussa kerran tehdään kuulemma maailman parhaat risteilijät, tämä taito myös sulostuttaisi risteilyjä rakastavien turkulaisten rakasta harrastusta.

Niin siitä taxfreestä vielä: onhan se tarpeellinen, kun sieltä saa silmänalustan turvotusta laskevaa kräämiä. Laivan sisustusmateriaalin ja ilmastoinnin yhteisvaikutuksesta muutun siksi kuuluisaksi maailman pienimmäksi mieheksi, jolla on pussit silmien alla. Ilman viinaa.

Petu Lahesmaa palautti oivallisesti  mieleen Turun kunnallispolitiikan siltapuolueet ja ankaran keskustelun ja väännön aikanaan. Myllysilta voitti ja myllysiltapuolue voitti. Englantilainen sanoisi näpsäkästi, että “cross-party coalitions”, suomeksi kömpelömmin puoluerajat ylittävät yhteenliittymät, syntyivät turkulaisittain harvinaisella tavalla.

Mitä siltapololle nyt tapahtuu?   Sortuuko se, annetaanko sen sortua vai miä tehdään? Asia on turkulaisen poliittisen kulttuurin kannalta äärest mielenkiintoinen. Nousevatko siltapuolueet tuhkasta?

Turkulaisen poliittisen kulttuurin piirissä vuosikymmeniä asuneena (ei vielä kumminkaan 50 vuotta, latojan huom.) voi olla jokseenkin varma, että siltapuolueet nousevat kuin haamut muistojen yöstä. Myllysillan romahtamista ei ole ymmärtääkseni kirjattu Turun hallitusohjelmaan, joten kenttä on auki.  Hetimmiten syntyy rintamalinjoja kysymyksen “mitä ny tehrä?” ympärille. Lopputulos arvatenkin on, että ei mitään kovinkaan äkkiä.

Minkälaisen kannan kaupungin johtava tiedotusväline ottaa? Mutta onko sillä merkitystä? Tilanne on nyt tiedotuksellisesti kokonaan toisenlainen, kuin 1970-luvulla. Nyt on avaruus täynnä blogeja ja facebookeja. Keskustelufoorumeita on valtava määrä. Nyt mitataan ensimmäisen kerran turkulaisen sosiaalisen median (mitähän sekin oikein tarkoittaa?) voima ja merkitys.

Tämän median merkityksestä kertoo, että milloinkaan aikaisemmin muistini mukaan ei Valimossa ole viikonlopun aikana ollut niin paljon kävijöitä kuin nyt. Kannuvalimo tuntee vastuunsa ja osallistuu keskusteluun jatkossakin.

Mutta voihan käydä niinkin, että syntyy  Myllysilta -liike, joka ylittää puoluerajat ja pakottaa politiikan päättäjät hakemaan sitä yhteistä hyvää.  Jospa katastrofi saakin aikaan Turku-hengen ja ratkaisua haetaan yhdessä ja yhteistyöllä. Katastrofi ja häpeä voivatkin avata Turussa uuden poliittisen kulttuurin kansalaiskeskustelun paineen alla. Näin joskus käy.

Kuten Islannissa viikonloppuna: kaikki yhdessä rintamassa brittien ja hollantilaisten, noiden historiallisten imperialistien, vaatimuksia vastaan. Siltarintama voi olla myös turkulainen Tea Party, joka pakottaa olemassaolollaan puolueet arvioimaan toimintaansa.

Uskoakseni suomalaisten siltainsinöörien enemmistö on turkulaista perää. Nimittäin missään muussa kaupungissa ei ole tiedetty yhtä hyvin jo 35 vuoden ajan, minkälaista siltaa ei pidä rakentaa.

Uutinen Myllysillan vaarallisesta notkahduksesta herätti ensimmäisenä ajatuksen, että ai tänäänkö on aprillipäivä. Oikein perinteisen oloinen Turun Sanomien aprillipila. Puuttui vain, että kaupungin virkamies Aulis Siltanotko pyytäisi kaupunkilaisia tuomaan veneensä ja rakennustarvikkeita joen rantaan puolilta päivin.

Surullisen kuuluisan Myllysillan rakentamispäätös oli kovan väännön takana. Alunperin Sairashuoneenkadun jatkoksi kaavailtu silta löysi paikkansa Koulukadun päähän. Hämärän muistikuvani mukaan eräs lehden omistaja vastusti sijoituspaikkaa kiivaasti ”not in my backyard”-tyyliin.

Turku jakautui kahteen siltapuolueeseen. Umpivanhoilliset kannattivat Martinsillan kaltaista keskipalkkisiltaa, edistyksen lipunliehuttajat palkitonta modernia siltaa. Turkulaiset olivat pakahtua joen rantaan nousseen Marina Palacen mannermaisen ja virtaviivaisen arkkitehtuurin aiheuttamasta ylpeydestä. Turku nousisi lopultakin kansainväliseen tietoisuuteen linjakkaan kongressihotellinsa ansiosta. Tietysti Dancing- ja Sub –Marinatkin saivat osakseen kohtuullista suosiota…

Ketkä saattoivat ehdottaa vanhanaikaisen näköistä keskipalkkisiltaa Marinan kupeeseen? Keskipalkkipuolueeseen kuuluivat kokoomuksen rautasaapaskonservatiivinen siipi, asevelidemarit, ruotsalaiset ja osa muista keskiryhmistä. Kaupunginvaltuuston valistunut ja edistyksellinen enemmistö sai kuitenkin linjattua Suomen kauneimman sillan, keskipalkittoman Myllysillan Aurajoen yli. Kommunistit, edistykselliset demarit, kokoomuksen vikatmaalaiset ja liberaalit voittivat. Suunnittelutoimisto Pontek (Tuomaansillan suunnittelija) sai neniinsä, Paloheimo&Ollila voitti.

Valmis silta alkoi heti vajota. On kerrottu, että vajoama olisi pysähtynyt ja silta olisi kestänyt hyvin ilman yhtä kohtalokasta temppua. Kaupungin insinöörit päättivät tehdä lujuuskokeen! Keskellä yötä uudelle sillalle ajettiin kivenmurikoilla lastattuja kunnallisneuvos Heikki Munterin kuorma-autoja. Kuului kamala rasahdus! Ikinä ei kuulemma ole kaupungin äijät ja kuorma-autot siirtyneet yhtä nopealla tahdilla Turun kaupungissa.

Turku sai vuonna 1952 göteborgilaislahjana Suomen ensimmäisen konserttitalon. Pari vuotta myöhemmin tuli perässä Lahti. Molemmat talot suunniteltiin sen ajan taidon ja tiedon sekä vähäisen kunnalliskulttuurillisen kokemuksen perusteella. Sodan jälkeisessä taloustilanteessa ei tohdittu visioida kaukaiseen tulevaisuuteen ja talot rakennettiin turhan pieniksi. Mutta hyvä kun rakennettiin!

Teen tässä rankan oletuksen, että Kannuvalimon vakiolukijat ovat valveutuneita kulttuuri-ihmisiä, joten ei liene tarpeen pohtia, tarvitaanko maassamme ylipäätään kymmeniä konserttitaloja. Näitä kahta vanhaa lukuunottamatta pytingit ovat melko nuoria, uuden sukupolven klassikko Kuopion Musiikkikeskus täyttää tänä vuonna 25 vuotta.

Monet Suomen kaupungit ovat viime vuosikymmeninä onnistuneet rakennuttamaan hyvän konserttitalon, kaikki eivät. Pahiten on ajan saatossa epäonnistunut nykyinen pääkaupunki Helsinki. Huonon suunnittelun ja poliittisen pelin monumenteiksi kohosi kaksi arkkitehtuurillista nähtävyyttä ja akustista sutta, Alvar Aallon suunnittelemat Kultuuritalo ja Finlandia-talo. Ehkä on toisaalta hyvä, että ihan oikeaa musiikkitaloa rakennetaan vasta nyt, kun voidaan ottaa oppia eri puolille maailmaa pystytettyjen surkeasti soivien salien virheistä ja kun alan parhaan asiantuntemuksen voi ostaa mahdollisimman kaukaa Suomesta.

Turun tuore musiikkikeskuskeskustelu ei ole suoranaisesti ryöpsähtänyt käyntiin, mutta onpa kuitenkin käynnistynyt. Joku ilmeisesti huomasi, että runsaan yhdeksän kuukauden kuluttua Turusta tulee Euroopan kulttuuripääkaupunki, ja että hakemuksessa luvattua uutta musiikkipalatsia ei ollakaan vielä viimeistelemässä.

Keskustelu on nyt viisi vuotta myöhässä kuten niin moni juhlavuoden hanke. Se on turkulaista kulttuuria – kun kaiken voi mitata lähes kahdeksan vuosisadan aikajänteellä, yksi tavallisen kaupungin vuosi vie Turussa viisi vuotta. Valitettavasti kaupunkinisät eivät ottaneet vakavasti yksityisestä aloitteesta ponnahtanutta Hämähäkkitontin musiikkitaloa, joka sijainniltaan ja konseptiltaan olisi vallan erinomainen. Koska liike-elämän nimimiesten suunnitelmaan olisi kuulunut myös vastaaminen rakentamisen kustannuksista, kalliotalo voisi olla jo valmis. Mutta ei: muuan kaupungin virkamies totesi päätöksenteon pitkityttyä, että eihän taloa tarvitse tuollaista vuotta varten rakentaa, sillä tuleehan niitä muitakin vuosia.

Kun muutama juhlavuoden tärkeimmistä produktioista tarvitsee suurta, akustista sisätilaa, aikaa pohdintaan ei ole oikeastaan lainkaan. Mikko Heiniön turkulaisoopperaa varten tarvitaan akustisesti erinomainen, näyttämöteknisesti toimiva, suuri sali. Laulajien äänen voi vahvistaa sähköisesti – niin häpeälliseltä kuin se kuulostaakin – mutta suurta sinfoniaorkesteria ei voi. Sali tulee siis voida muokata akustiikan lakien mukaiseksi, mikä tarkoittaa tiettyä leveyttä ja pituutta ja erityisesti korkeutta. Äänen heijastukset, akustiikan perusasian, voi onneksi  suunnitella tietokoneella. Konserttisalin akustiikkaa ei voi jättää sattuman varaan.

Olen viime vuonna tutustunut kaupungin kaikkiin suuriin tiloihin, jonne voisi ajatella rakennuttaa konserttisalin. Nyt keskusteltavissa tilavaihtoehdossa on molemmissa omat ongelmansa, mutta myös vahvuutensa. Sekä vanhat junahallit että Wärtsilän tehdas ovat hankalien yhteyksien takana, kun Turussa kaiken pitää olla keskustassa. Molemmissa on ainesta Turun kulttuurin Kaapelitehtaaksi. Wärtsilän joenpuoleiseen jättihalliin voisi ajan kanssa rakentaa sisään aivan mahtavan kokonaisen konserttitalon. Mutta tilaa on nykyisellään vaikea rajoittaa akustisesti. Keskimmäisen junahallin mittasuhteet ovat ongelmalliset, mutta Hartelassahan tuo rakentaminen osataan – ja varmaan huippuakustikko on jo palkkalistoilla.

Kun aikoinaan ideoin – kunnallispoliitikkojen pelossa yksityishenkilönä, en orkesterin intendenttinä – Lahden uuden konserttitalon rakentamisen Vesijärven rannan vanhoihin tehtaisiin, ei hankkeella ollut aikarajaa. Muuttaessani Tukholmaan kirjasin suunnitelman testamenttiini Helsingin Sanomien haastattelussa. Seuraajani voittivat poliittisen taiston, ja muutaman vuoden jälkeen Sibeliustalo kohosi osaksi vanhaa tehdasmiljöötä.

Jos hanke on onnistunut Lahdessa, se onnistuu myös Turussa. Mutta Turulla on nyt kiire. Onko kaupungilla rohkeutta kutsua pikavauhdilla kokoon suomalaisten ja kansaivälisten huippuasiantuntijoiden pieni joukko, joka katsastaisi kaikki vaihtoehdot ja tuottaisi kaupungille valmiin suunnitelman? Jos valmistelu tehdään kerrankin hyvin, ei ole mahdotonta ratkaista yhdellä kertaa, nopeasti ja edullisesti, sekä kevyen musiikin suurten konserttien että Turun filharmonisen orkesterin tilaongelmaa.

87 -vuotiaan Helge Heralan poismeno ei ollut yllätys mutta haikeaksi vetävä uutinen kyllä. Hegulin ansioita (yli 60 elokuvaroolia, lukematon määrä näyttämövoittoja, pitkä ura televisiossa) käsitellään monissa muistokirjoituksissa, joten sallittakoon pieni henkilökohtainen  turkulainen muistelo.

Helge Heralahan tuli takaisin Turkuun 80-luvun alkaessa pyörittämään kymmeneksi vuodeksi Heralan leipomoa. Yhtiön lihapiirakat ovat jääneet turkulaiseen makumuistiin samalla tavalla kuin Nurmi&Sulosen tuotteet, joita piti ostaa erityisesti Maariankadulla sijainneesta pikkiriikkisestä myymälästä. Hegulilla oli tapana markkinoida lihiksiään tuomalla laatikollinen näitä herkkuja vasta perustetun radioasemamme respaan. Kohtaamisemme olivat meluisia ja iloisia, Heguli ei varsinkaan nauraessaan käyttänyt sordinoa.

Sama riehakas veikko muuntautui vanhoilla päivillään koskettavasti Turun kaupunginteatterin näyttämöllä kuuroutuvaksi taidemaalari Goyaksi ja palasi näin teatterilliseen kotiinsa: samoilta palkeilta alkoi Hegulin ja Marja Korhosen teatteriura vuonna 1945.

Diabetes vei Helgeltä jalat ennen kuin iso mies lähti. Lapsenuskoisena haluan toivoa, että nyt Heguli steppaa taas.

Esko toivoi, että voisin joskus osallistua Kannun toimintaan paitsi kommentoijana, myös kirjoittajana. Lupasin mielelläni, koska olen ollut koukussa Kannuun sen syntyhetkistä alkaen ja koska Visakin pari kuukautta ennen äkkilähtöään esitti saman pyynnön kuin Esko-tohtori nyt.

 Ajan juoksun seuraaminen ja sen kirjallinen kommentointi on 40-vuotisen toimittajauran mittaan tullut tutuksi, joten uskoin tätä hommaa osaavani. Lievä arvelus nousi pintaan, kun muutaman hetken pyörin tsekkailemassa, millä otteella ja tyylillä netin keskustelupalstoilla nykyään päivän puheenaiheita käsitellään. Pääkirjoituksissa on tapana kiitellä, että verkon kansalaiskeskustelu on “raikasta” ja “vapaata”

. Todellisuus näyttää ankeammalta. Nettikirjoittajina riehuu väkeä, joiden mielestä 2010-luvun keskustelussa kelpaavat aseiksi samat argumentit kuin 1920-luvulla, sillä erolla että sadan vuoden takaiselle raivolle antoivat oikeutusta tuoreet hautakummut, nykykirjoittaja vain kakaroi aatteilla vähän samaan tapaan kuin me 70-luvun opiskelijapolitiikan pellet.

Varsinkin maahanmuutto- ja kaksikielisyyskeskustelun puutarhassa rehottaa varsinainen hulluruoho. Väkivallantekoja ehdotellaan “ihan läpällä” niin kuin Astrid Thorsin murhaamissivuston perustanut kunnallispoliitikko (sic) (tai paremminkin sick) Turun Sanomille perusteli. Tuntuu siltä, että verkossaa ei säihky sanan säilä vaan suihkuaa  suoli.
Luotan kumminkin siihen, että kansakunnan terve enemmistö ei paljon bloggaile ja netissä lätise, täällä surffailemme enimmäkseen me, jotka emme osaa säädyllisesti narsismiamme peitellä. Kannun tyyli on ollut herrasmiesmäistä ja joskus jopa vähän pappamallista. Passaa minulle. Kiitos kun pyydettiin.
Markku Heikkilä

Kirjoittaja on turkulainen mediapersoona ja esiintyjä, jonka erimunainen kaksoisveli Förin Äijä usein edustaa Turun kaupunkia kaupunginjohtaja Pukkisen ollessa estyneenä täi läsnä.

Olen työperäinen maahanmuuttaja täällä Belgiassa. Kun yli kymmenen vuotta sitten Turun kuviot jäivät vähemmälle, jäi sitä myötä vähemmälle myös julkinen puheen pitäminen ja kirjoittaminen.

Oli kummallista, kun ei tarvinnut lausua lähes joka asiasta mielipidettään. Sitä nimittäin kaupungin päättäjältä kysytään. Tunne oli välillä suorastaan vapauttava. Sai olla olematta mitään mieltä, jos niin huvitti. Tai sai hölöttää mitä vain ilman, että yksikään neuvottelukuvio tai ryhmätoverin mieli siitä vahingoittui. Pian huomasi, ettei kukaan edes odota kuulevansa tai lukevansa korvaamattomia viisauksiani. Se vähän kolahti.

Sitä kuvittelee, että vuosien myötä sanomisen tarve jotenkin vähenee. Että kun sivusta seuraa, niin antaa olla. Ja mitä vielä! Kotimaan ja kotikaupungin asioita seuratessa tekisi mieli sanoa! Jokaperjantaisen ginitonicin jälkeen alkaa uutisotsikoiden läpikäyminen kotikoneelta ja vaimo saa olla kuulijakuntana, kun Petri paasaa, kiihtyy, meuhoo ja tietää, miten asioiden pitäisi olla. Ja kuinka ne taas ovatkin noin väärin uutisoineet!

En ole lainkaan varma, kuinka hyvä juttu tämä blogin pitäminen noin yleensä on. Internetin keskustelupalstat ovat sitten oma lajinsa. Voisi ajatella, että ne toimivat oivana välineenä paineiden purkamiseen. Kun saa kirjoittaa muiden nähtäväksi halunsa, toiveensa tai tuskansa, rauhoittuu mieli. Kaikki kuitenkin viittaa siihen, että vaikutus on ihan päinvastainen. Julkiseen keskusteluun osallistuminen – nimellä tai nimimerkillä – vain lisää kiihtymystä. Vähän niin kuin jääkiekon pelaaminen aggressiivisilla pojilla (no tästä tulee palautetta..).

Kun Esko pyysi minua mukaan Kannuvalimoon kirjoittamaan, oli helppo vastata kyllä. Tämä on säädyllinen ja sillä tavalla tutunoloinen blogisivusto, että melkein on kuin kotiin palaisi. Kymmenen vuoden hiljaisuus saa riittää.

Moro – hyvää turkulaista huomenta! Tämä on kambäk. Olemme Eskon kanssa sopineet, että päivystän Kannukioskia keskiviikkoaamuisin, jos nyt vaikka sattuisi olemaan jotain kerrottavaa, esimerkiksi kulttuuririntamalta. Jopa Turusta.

Mitä on tapahtunut Turun kulttuurielämässä sitten viime näkymän? Eipä kauhiasti.

Käyrät osoittavat edelleen vakaasti alamäkeen. Kaupunki imee kulttuurin valtionosuuksia tänä vuonna parempiin tarkoituksiin, aivan niin kuin aina ennenkin. Ja menettänee taas satoja tuhansia euroja, ellei nyt sitten vihreän veran ääressä päätetä toisin. Entä sitten Kulttuuripääkaupunki?

Toistaiseksi julkisuuteen on kuiskittu vain vähemmän tärkeistä ohjelmakohdista, jotka paria lukuunottamatta olisi voinut toteuttaa täällä ihan tavallisenakin kulttuurivuonna. Ne ovat pikemminkin vastapainoja todellisille, vielä julkistamattomille turkulaisille suurtuotteille eli tyyristä tuontitavaraa muualta Suomesta tai ulkomailta. Ihan hyvää tiedotuspolitiikkaa, että kaikkein merkittävimmät tapahtumat säästetään viimeisiksi. Siis ne, jotka jo monta vuotta sitten, suunnittelun alkuvaiheissa, yksimielisesti määrättiin tärkeimmiksi.

Koko vuodessa ei olisi mitään järkeä, jos pääosassa eivät olisi Turun omat toimijat.

Siksi tärkeintä koko 2011-hankkeessa on, että niin Turun kaupungin hyvät laitokset, yksityiset huipputason ammattituottajat kuin kolmannen sektorin laaja ja värikäs kulttuurijoukkue saavat kaiken mahdollisen taloudellisen ja henkisen tuen. Siten ne saavat vihdoin mahdollisuuden nousta vähintään valtakunnalliselle huipputasolle ja voivat jatkaa vuodesta 2011 hamaan tulevaisuuteen koko Turun huippuyksikköinä sekä kaupungin virallisen markkinoinnin kärkituotteina. Vero- ja sponsorimiljoonat kannattaa uhrata vain siksi, että Turusta nyt rakennetaan aivan oikea kulttuurikaupunki eikä vain kulisseja, jotka puretaan juhlavuoden viimeisenä päivänä.

Mutta kauaa ei kaupunginorkesterin, -teatterin, -kirjaston ja -museoiden juhlavuoden kärkituotteiden julkistamista enää voi odottaa. Jo nyt pitäisi jonkun olla myymässä lippuja, ennen kuin nämä todelliset päätapahtumat jäävät kaiken vähemmän tärkeän alle. Minä päivänä tahansa saamme siis kuulla, mitä kulttuuripääkaupunki Turku ITSE esittää Suomelle ja maailmalle lähes 800-vuotisen historiansa tärkeimmän tapahtuman aikana.

Ja mahtaisiko saada näistä suurproduktioista vihdoin kertomaan peräti sen kauan odotetun 2011-juhlavuoden Taiteellisen johtajan?

Turun kulttuurin käyrät ovat siis vihdoin kääntymässä ylämäkeen. Toivottavasti ei ole odotettu turhaan.

Kannuvalimo ei ole kokoelma ruikutuskirjoituksia, mutta nyt kyllä pitää vähän pohdiskella sitäkin puolta.

Eilen aamulla autoni ikkunassa oli pieni käsin tuhrustettu lappu, jonka otsikko oli tämän jutun otsikko. Ja tuhrustus jatkui: ”Olisi syytä tutkia tieliikennelakia! 1) Suojatie 2) alle 5m risteyksestä”

Tiesin parkkeeratessani vallan hyvin, että paikka oli kielletty. Kun ei ollut laillista paikkaa jätin paikalle, joka ei vaarantanut muita tiellä liikujia millään lailla.

Jonkun mielenrauha järkkyi pahasti kun piti lappu laittaa. Vaikka kirjoittaja varmaan tiesi, että yksi pihapiirin kolmesta pihaparkista on putkiremontin vuoksi suljettu ja samaan aikaan yksi parkkitasanne. Tämä aiheuttaa n. 30 paikan poistumisen.

Lappua käsissäni pyritellen mietin: kenen ongelma? Minun, lapun kirjoittajan vai taloyhtiön, joka hoitaa koordinaation huonosti?

Yksi on varmaa. Tyhmyydelläkin on oltava rajansa.

Tarvittiin arvovallallaan esiintyvä ulkopuolinen, ennen kuin kulttuuripääkaupunki –hankkeen asiat nousivat keskusteluun. Turussa on ryhdytty lopultakin kyselemään, että eikö keisarilla olekaan vaatteita? Kiitos sir Robert!

Ulkopuolelta asiaa seuraavalle on tullut mieleen, että eikö tämä säätiö ole vielä mitään keksinyt tähän mennessä. Paitsi sen paini-haitarinsoitto –hankkeen. Ovatkohan säätiön ihmiset ylipäänsä tietoisia, että haitarinsoitolla painiotteluissa koetetaan vaimentaa urheilumuotoon perinteisesti kuulunut suolikaasun äänekäs karkailu eikä niinkään taiteen ja urheilun filosofista liittoa.

Tämän kulttuurimuodon ehdottajalla mahtaa olla hauskaa asian etenemistä seuratessaan!
Sitten olenkin saanut kuulla, että hankkeita on vaikka kuinka, mutta niistä ei voi puhua ennen 2011, kun joku varastaisi ideat! Itse olen puolestani ajatellut, ja toiminutkin aina sen mukaisesti, että kun oikein logolla varustettuna jonkun hankkeen paljastaa, niin se nurkka on sitten vallattu. Tuskin edes tamperelainen kulttuuriväki rohkenisi varastaa ideaa, joka on jo merkattu kulttuuripääkaupunki-logolla!

Sir Robertin ajatuksiin kuuluu myös, että vuoteen kuuluisi edes joku hanke, joka kertoisi eurooppalaisille tästä kulttuuripääkaupungista jotain, että Turku kaupunkina jotenkin nousisi esille Euroopan tietoisuuteen. Näinhän se Matti Salminenkin tuntuu ajattelevan. En usko, että paini-haitari –hanke yltää tietoisuuteen edes niin hyvin kuin akankanto, joka on aika tunnettu kulttuurinumero Suomen ulkopuolellakin.

Mutta se varsinainen kysymys taitaa olla, että toteutuuko tässä nyt Kulttuuripääkaupunki Säätiö 2011 –hanke vai Turku Euroopan kulttuuripääkaupunkina –hanke? Kumpikohan tässä nyt vie ja kumpi vikisee. Henkilökohtaisesti minulla on asiasta selkeä kanta. Se taitaa olla erilainen kuin Säätiössä, jossa nämä kaksi toimijaa nähtävästi halutaan pitää erillään mahdollisimman tarkoin.

Nyt kaikki liikkeelle sir Robertin viitoittamalla tiellä! Avoimuutta, avoimuutta!