Kävin viikonloppuna Turussa kirjamessuilla. 20-vuotta täytänyt tapahtuma on ollut niin suuri menestystarina, että juhlavuoden kunniaksi Euroopan unionikin myönsi kaupungille kulttuuripääkaupunkitittelin. Näin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Seppo Lehtinen veisteli perjantai-iltana osuvasti. Vaan eipä tuossa paljon ollut liioittelua. Kari J. Kettulan elämäntyö kukoistaa. Innostunutta väkeä oli Messukeskus täynnä. Merkillepantavaa oli sekin, että useimmat paikalle ”pakotetut” koululaiset eivät malttaneet lähteä pois, vaikka olisivat saaneetkin.

Sain haastatella messujen päälavalla esikoiskirjailija Pekka Ruolaa. Kunnallisneuvos, kunnallis-, kulttuuri- ja urheilupäättäjä, yrittäjä ja melkein kaikessa mukana ollut ystäväni julkaisi syksyn alussa 590-sivuisen elämänkertajärkäleen. Kirja ei ole pelkkää Ruolaa, vaan paljon paljon muuta. Sujuvasti etenevässä teoksessa käydään läpi myös perhe-elämän vaiheita, suomalaista yrittäjähistoriaa, koulu- ja opiskelijamaailmaa, pesulatoimintaa, nuorkauppakamaria, jalkapalloa, jääkiekkoa, teatteria, kirjastoa, orkesteria, museoita, teollisuutta ja ennen kaikkea turkulaisuutta. Upean opuksen kertojana on Ruola, mutta päähenkilönä on kertojan intohimo: Turku. Suosittelen lämpimästi. Sitä paitsi kirja on lajissaan ainutlaatuinen: kukaan toinen kunnallisvaikuttaja ei ole Turussa vastaavaa kirjoittanut. Tuskin niitä kovin monta on muuallakaan kirjoitettu. Jääköön nyt kertomatta, että meillä oli katsomossa täysi yleisö.

Turun kirjamessut on tunnelmaltaan aivan omaa luokkaansa. Turusta idean pöllinyt Helsingin kirjamessut ei pysty samaan. Turusta suuret kustantajat loistavat poissaolollaan, omaksi häpeäkseen. Se on toisaalta Turun messujen onni. Intiimi tunnelma ja pienkustantamojen suuri osuus tekevät Turun tapahtumasta kaupunkinsa näköisen. Sivistyneen, kodikkaan ja vaitoehtokulttuureja esiin tuovan, undergroundia unohtamatta.   

Ostoskassiin menivät ainankin Rauno Lahtisen tekemä As. Oy. Albatrossin historiikki ja Naisten kaupunki – turkulaisten naisten historiaa, jossa yllätyksekseni sisäsivuilla on mummini Ruissalon rannalla kuvattuna. Timo Toivoselta ilmestyneen Hämeenportin historiikin unohdin hankkia, vaan enpä minä siihen kuppilaan koskaan ehtinytkään.

Turun hyllytetty apulaiskaupunginjohtaja Tero Hirvilammi on käynyt ankaraan oikeustaistoon Turun entistä ja nykyistä johtoa vastaan. Elinkeinoelämän neuvostoliittoon lähtenyt Mikko Pukkinen on saamassa Hirvilammilta kunnianloukkaussyytteen eivätkä haastemiehen kiireet taida tähän loppua.

Hirvilammi on mielestään varmasti aidosti kokenut vääryyttä kun kotiväkivaltatuomio ja väitetyt pienemmät töppäilyt viranhoidossa johtivat potkuihin. En ota kantaa siihen, oliko kalossille juridisia perusteita. Sen sijaan on mielestäni sietämätöntä, että Turun muutenkin hintelällä julkisuuskuvalla varustettu hallinto joutuu kuukausien tai jopa vuosien ajan  kuluttamaan resursseja  Hirvilammin kanssa kiukuttelemiseen.

Johtajan hommissa pitäisi olla kylmä käytäntö.  Jos ei herralla ole  omien herrojensa luottamusta, on pöytä siivottava ja virka-auton avaimet luovutettava mutisematta. Palkka ja muut edut on sellaisiksi asetettava, että oikeuden ja kunnian perään ei jäädä käytäville huutelemaan.

Malliksi sopii jääkiekkoseurojen valmentajakäytäntö. Hannu Jortikka klaarasi Jokereiden koutsina kohtalaisesti mutta kun käsky kävi, oli mies kymmenessä minuutissa ulkona hallista.  Ketutusta on  hoidettu kävelylenkeillä ja kalja-jallusilmäkuurilla kavereitten kanssa .  Jortikasta jää miesmäinen mielikuva ja pian hänet taas nähdään jotakuta porukkaa pelottelemassa.  Hirvilammin seuraava johtajan paikka voi olla kiven alla vaikka kuinka valittaisi oikeuksille, että mulla kyllä oli parempi CV.

Mitäs pahaa siinä on, että pääministerimme Matti Vanhanen sai ajatuksen eläkeiän nostamisesta hiihtolenkillä? Eilisessä A-talkkarissa hän sai pääoppositiopuolueen johtajalta moitteita juuri siitä. Vai oliko syy se, että Matti (ennen ohjelmaa oli sovittu sinuttelusta) ei ottanut Juttaa eikä kai ketään muutakaan (turvamies?) mukaan hiihtelemään Rukaa ympäri kuten Urholla oli tapana.

Tavanomainen kokous on usein arkipäiväisyytensä vanki. Sisään tunkkaiseen palaverikopperoon mennään joko taistelu- tai evvk-mielellä. Ja tuloksena on tyytymättömyyttä ja parhaimmillaan löyhiä kompromissejä. Eilisen ohjelman kaltaisessa keskustelu- tai neuvotteluilmapiirissä kokouksen paras idea olisi varmasti ehdotus päättää kokous.

Olen jo neljätoista vuotta kursseillani suositellut, että firmatkin pitäisivät kokouksensa ulkona. Ei papereita, yksi ottaa mukaan sanelukoneen (tai mitä ne nykyään ovatkaan) ja liikkeelle. Happi sisään, ideat ja ratkaisut ulos. Toimii.

Ihan kokonaan toinen ihmettelyn aihe on, että monilla korkean paikan poliitikoilla ja suuryhtiöiden johtajilla on ongelmia julkisissa esiintymisissään. Puhe katkeilee ja keho kertoo eri viestiä kuin sanat, kun koko olemuksesta paistaa epävarmuus ja jännitys. Itse keskusteleminenkin on taito, joka tuntuu olevan katoamassa – monissa ohjelmissa on juontajalla ollut vaikeuksia saada nimenomaan omaa sanomaansa inttävät poliitikot aisoihin. Eikä muutenkin vaikeata tv-esiintymistä ainakaan helpota, että studion tuolit ovat mahdollisimman epämukavia – niin kuin tuolit nykyään järjestään ovat.

Vaikka poliitikolla tai johtajalla olisi paljon sanomista, halutun vaikutuksen saavuttamiseksi tärkeämpää on MITEN sanoo kuin MITÄ sanoo. Jutta Urpilainen olisi esiintymisvalmentajan unelma. Valmennuksen voisi varmaan aloittaa hiihtolenkillä?

No tulihan se sieltä. Kultaa Pekingistä. Oli hienoa nähdä suomalaisen olympiavoittajan aidot kyynelet palkintopallilla ja kuulla hänen omat kommenttinsa, jotka kuvasivat sekä iloa, onnea ja ylpeyttä että hämmennystä ja yllätystä.

Suomalaismedian luoman etukäteisjulkisuuden perusteella olin jo varautunut nollaan mitalisarakkeessa. Sitäkin hienompaa on, että saman olympiapäivän sankarit Satu Mäkelä-Nummela ja pronssimies Henri Häkkinen ovat vanhanaikaisia, uskaltaisinko sanoa aitoja urheilijoita, jotka ovat yltäneet huippusaavutuksiinsa tekemällä harjoituksissa työtä, työtä ja työtä – vieläpä oman päivätyön rinnalla. He ovat saaneet keskittyä sivussa suurelta julkisuudelta, itse ja yksin, vain valmentajiensa kanssa. Näin he edustavat upeasti kaikkia niitä satoja tuhansia suomalaisia, joille urheilu on elämäntapa, tapa elää ja pidentää elämää. Meidän on helpompi samastua heihin kuin kokopäiväisiin urheilujulkkiksiin.

Kokopäiväurheilijan elämä on sen työntyöntyön lisäksi myös julkisuutta, edustamista, 24/7-esilläoloa. Siitä maksetaan, mutta hinta on myös kova. Omaa yksityiselämää ei enää ole. Jul(k)kisurheilijalle menestys suurkisoissa on paitsi tavoite, niin myös velvollisuus. Kun kansa maksaa, niin kansa voi myös vaatia. Voitto tuo valtavia otsikoita, mutta paksulla painetaan myös kirvelevät tappiot, putoamiset, romahdukset, katastrofit, skandaalit.

Maailmantason urheilijan henkinen paine on käsittämättömän suuri, mikä edellyttää poikkeuksellisen vahvaa persoonallisuutta ja esiintymiskykyä. Molempiin urheilijat saavat halutessaan valmennusta.

Henkinen valmentautuminen ei ole poppakonsti pikamenestykseen, vaan osa kokonaisuutta ja kaikkea. Näkyvimmin sen tulokset tuntee tiukassa tilanteessa, jolloin juuri sen hetken ulkoinen tilannepaine tai oma sisäinen myllerrys eivät vaikuta suoritukseen häiritsevästi (eli lihaksia jäykistävästi), vaan jopa vahvistavasti (eli rentouttavasti). Henkisen valmentautumisen keinot ovat käytössä turnaukseen ja suoritukseen valmistauduttaessa. Tiukassa paikassa onnistumisen mahdollisuus paranee, jos henkinen valmennus on ollut mukana alusta asti ja koko ajan myös lajin teknisessä, taktisessa ja fyysisessä harjoittelussa. Ja silloin se on parhaassa tapauksessa aloitettu jo juniori-iässä, vaikka jo lapsena, leikin kautta. Oman persoonan henkinen lujuus, kovuus ja vahvuus on ohjelmoitu kehoon positiivisesti, tuntien, viikkojen ja vuosien harjoittelulla. Jos se aloitetaan vasta turnauspaikalla, menestys on sattumaa.

Henkinen valmentautuminen ei ole huippu-urheilijoiden yksinoikeus. Oman kehon resurssien löytämisen, henkisen ja fyysisen yhdistymisen voi saada kokea kuka tahansa. Kaikki on meissä sisässämme. Olemme kilpa- tai esiintymistilanteessa koko ajan, töissä, kotona, harrastuksissa, omilla pienillä urheilukentillämme. Joudumme tekemään päätöksiä, ratkaisuja, valintoja. Yritämme. Ja erehdymme. Se kuuluu peliin, jota elämäksi sanotaan. Mutta siitä nauttii enemmän, kun kroppa osaa eikä pää ajattele liikaa. Siinä henkinen valmentautuminen auttaa. Voittajan on helppo hymyillä. Itsensä voittajan.

Henkinen valmentautuminen harjaannuttaa keskittymään, keskittämään ajatukset hetkeen Tässä ja Nyt. Erikoista, mutta samalla hellyttävää olikin kuulla tuoreen olympiavoittajan kertovan, että finaalissa ajatukset karkasivat, välillä jopa kotiasioihin, kaikkien henkisen valmentautumisen sääntöjen vastaisesti. Mutta jokainen ampuu tyylillään. Jos kotona käynti maailman toisella puolella kesken kilpailujen auttaa, niin se on vahvistava ajatus. Ja senkin voi harjoitella.

Kuva: Työnsä kumpaisellakin (Suomen Olypiakomitean kotisivut)

P.S. Enpä ole paljon kannuillut kesällä, sorry. Koneen ääressä on kyllä istuttu. Veruke löytyy sivuilta www.iwons.fi.

Ulkoministerin tekstiviestijupakassa on asian vakavuuden arvioinnin kannalta jäänyt huomiotta viestinnällisesti tärkein asia. Mitä tanssijatar vastasi ministerin tekstareihin?

Tuskin kukaan jaksaa lähetellä kahtasataa viestiä, jollei saa niihin vastausta. Jos vastapuoli on koko ajan ollut samalla mitalla mukana, viestinvaihdon voisi tulkita hurtiksi huumoriksi, intiimiksi teatterileikiksi. Jos tanssijatar on pieninkin vihjailuin tai esimerkiksi kolmin pistein kannustanut ministeriä jatkamaan, tekstailu on saanut kahdenvälisen seurapelin luonteen. Olisiko syytä julkaista näytelmä kokonaan, molemmin vuorosanoin?

Tapahtuma on nostanut esiin uuden tekniikan suoman viestintämahdollisuuden rajallisuuden. Tekstareita voidaan tulkita väärin, kun niihin ei liity sanaton viestintä, jonka osuus silmästä silmään kommunikoitaessa voi olla jopa 90 prosenttia. Kun kymmenestä prosentista kasvaa täysi satanen, tulkinnalle jää paljon mahdollisuuksia.

Ministerin ja tanssijattaren viestintä ja sen kohtuuttoman suuri julkisuus on jättänyt varjoonsa paljon vakavamman viestiliikenteen. Monet johtajat ja päälliköt käyttävät niin tekstareita kuin sähköpostiviestejä alaistensa nöyryyttämiseen ja suoranaiseen kiusaamiseen. Kun viestintätaidot ovat heikot ja johtamiskulttuuri vuosikymmeniä vanhan patruunahengen sumentama, voi sormenpäillä näpytellä mitä tahansa, kun ei tarvitse katsoa alaistaan silmiin.

Alainen harvoin uskaltaa ilmiantaa tällaisen viestinnän, sillä johtajat ja päälliköt suojelevat toisiaan. Puolustuskeinoista paras on säilyttää viestit ja mennä niiden kanssa puolueettoman auttajan, esimerkiksi lääkärin, psykologin tai terveydenhoitajan luo. Hyvä keino on myös ottaa yhteys omaan ammattiyhdistykseensä.

Paras viesti on aina suora viesti ihmiseltä ihmiselle, on se sitten kielteinen tai myönteinen. Sähköinen viesti ei kättele, ei hymyile, ei kiitä eikä pyydä anteeksi – sydämen kautta.

Silja Europa saapui perjantaiaamuna Tukholmaan kello 4.45; Kapellskäriin ei päässyt kovan tuulen takia. Ensimmäisellä tunnelbanalla T-Centralenille. Moneen kertaan käytyä tunnelia Centralstationille – mutta outo tunne: missä kaikki ihmiset ovat? Aamiainen aseman suuren hallin kuppilassa, tunti tunnilta heräävän kaupungin sydämessä: 6, 7, 8, 9.

Tuttuja katuja, tuttuja toreja, tuttuja kulmia. Ja maukas lounas Hötorgshallenin kalaravintolassa. Taivaallista keittoa! Eipä tullut kuuden vuoden aikana koskaan poiketuksi. Eikä myöskään Kungliga Tennishallenissa, vaikka satoja ja satoja kertoja sen ohitin matkalla kotiin Lidingöhön tai töihin Tukholmaan. Opettavainen päivä yhdessä maailman upeimmista tennishalleista.

Professorini Erik Tawaststjerna huudahti New Yorkissa Broadwaytä ylittäessämme: ”Tämä on minun kaupunkini!” Minun on vähän lähempänä.

P.S. Tuskaa siljalaisten kasvoilla niin maissa kuin merellä: tietokonejärjestelmien ja yrityskulttuurien yhdistäminen ottaa koville. Tulos: huonontunut palvelu, etenkin ruoka.

Formuloiden finaali oli henkisen valmennuksen vinkkelistä kutkuttavan kiintoisa. Peli ratkesi lopulta neljän kuljettajan pään sisällä. Hamiltonilla, Alonsolla, Räikkösellä ja Massalla oli jokaisella missio. Yksi heistä ei pystynyt toteuttamaan sitä.

Brasilian finaalissa suurimman ennakkosuosikin, McLarenin nuoren Lewis Hamiltonin oma henkinen missio ei ollut toteuttaa tallin määräämää Suurta Tavoitetta eli maailmanmestaruuden voittamista, koska se tuntui hänestä jo varmistetulta. Hänelle tärkeintä oli lopettaa pulinat pieksämällä oman tallin kilpailija Alonso. Ensimmäistä kertaa Hamilton oli puhunut mestaruudesta itsevarmasti vasta ennen toiseksi viimeistä eli Shanghain kisaa. Silloin hän lipesi ratkaisevan askeleen tallin määräämästä ja henkisen valmentajan kanssa yhdessä ohjelmoidusta Siitä Suuresta Tavoitteesta. Tuloksena oli kauden ensimmäinen selkeä virhe ja ulosajo varikon sisäänajossa. Jos Se Suuri Tavoite olisi viimeisessä kisassa ollut edelleen kohdallaan, hän ei olisi ajanut toisessa mutkassa ulos yritettyään pakonomaisesti ohittaa lähtösuoralla ohi luikahtanutta Alonsoa. Hamiltonin oma sähellys saattoi aiheuttaa myös Mercedeksen vaihteisto-ongelmat. Talli ja sen johtaja Ron Dennis tekivät jälleen suuren virheen, kun eivät määränneet henkistä valmentajaa ohjelmoimaan Hamiltonia reagoimaan lähdössä jo ennakolta itsestään selvään Massan tekemään pussitukseen. Yli vuoden henkinen työ romahti lopulta Hamiltonin itsekurin lipsahdukseen. My Job Is Done, when the Big Job Is Done. Näin ei käynyt. Kisan jälkeen häviäjä nieli virheensä mestarillisesti. Ensi kauden alku näyttää, oppiko hän läksynsä.

Kaksinkertaisen maailmanmestarin Fernando Alonson henkilökohtainen missio oli lopulta vain estää Lewis Hamiltonin maailmanmestaruus. Oma mestaruusmahdollisuus unohtui, koska talli oli pelannut hänet henkisesti sivuraiteelle: hänelle ei ollut suotu Sitä Suurta Tavoitetta. Sanaton viestintä kisan jälkeen loisti kostoa. Riemu palkintopallilla ja veljellinen Kimin onnittelu virallisessa haastattelussa kertoivat, että missio oli toteutunut. Ähäkutti.

Ferrarin Felipe Massa oli jo menettänyt mahdollisuutensa maailmamestaruuteen, joten hänen missionsa oli tukea Kimi Räikköstä ja samalla vaikeuttaa McLaren-kaksikon ajoa, mikäli mahdollista. Hän teki niin kuin oli sovittu eli määrätty: kiilasi alussa Hamiltonin eteen ja pelasi pelin Kimille, pysytteli sopivan lähellä hänen edellään ja kurvasi toiselta varikkokäynniltä sopivan lähelle hänen taakseen. Talli ei muistanut tai viitsinyt kieltää hänen kommenttiaan kilpailun jälkeen: Olisin voinut ajaa kovempaakin = Olisin voittanut kisan helposti. Mutta vuodet Michael Schumacherin varjona ovat opettaneet hänet tallin tavoille. Siitä hänet palkittiin, jo ennen kilpaa jatkosopimuksella ja hyvän työn jälkeen mukavalla bonuksella.

Kimi Räikkösen henkilökohtainen missio oli ajaa hyvä kisa ja seurata muiden ajoa taustapeilistä – hänelle ja tallille maailmanmestaruus oli toki vielä Tavoite, mutta ei enää Se Suuri Tavoite naapuritallin tavoin. Sovitusta taktiikasta Kimi piti kiinni niin viimeisen päälle, ettei ohittanut ensimmäisessä mutkassa Massaa, vaikka olisi voinutkin.

Lopulta Kimi Räikkönen ajoi kuin ajoikin ruutulipulle ei vain kilpailun voittajana, vaan myös maailmanmestarina, tilastollisesti epätodennäköisten tapahtumien jälkeen. Kimi teki koko kilpailun ajan henkisen valmennuksen kannalta täydellistä jälkeä. Ei yhtään enempää eikä vähempää kuin parhaansa. Se on hänen työnsä, josta hänelle maksetaan.

P.S. Lue Kimin kotisivuilta maailmanmestarin iloinen kertomus finaalin tunnelmista (>Menu>Oma kolumni)!

Britti kysyy työtoveriltaan: ”Kuka unohti sateenvarjonsa ruokalaan?”.

No eihän siinä mitään ihmeellistä, briteillähän on aina sateenvarjo mukanaan, varmasti työpaikkaruokalassakin. Ainakin sinne mennessään.

Mutta kun britti kysyy ”Kuka unohti sateenvarjonsa ruokalaan?” 57.000:lta oman yhtiönsä työtoverilta sähköpostitse, ja kun muutama kymmenen heistä vastaa klikkaamalla ”reply all”, asia muuttuu jo hieman ihmeelliseksi.

Varsinkin kun kyseessä on monikansallisen viestintäyhtiö, jonka sähköpostiliikenne tukkiutuu useaksi tunniksi.

Ja erityisen varsinkin, kun tämä tapahtui toissa viikolla eräässä pienessä, pohjoisessa EU-maassa pääkonttoriaan pitävässä ulkomaalaisomisteisessa yrityksessä, joka yhdistää ihmisiä kaikkialla maailmassa.

Yhtiön johto lienee jo päättänyt kiellosta tuoda sateenvarjoja työpaikkaruokalaan.

.

Viiden pisteen vihje: No, no, no, it didn’t happen in this company:

Mestaruutta ei fysiikan ynnä muiden luonnonlakien takia voi suoda kaikille, joten Hämeenlinnan Pallokerhon pelaajat ja johtajat kokevat juuri nyt jotakin sellaista, josta vain harvat pääsevät osallisiksi. Pieni muistelo lienee juuri tänään paikallaan, olenhan muinoin päässyt todistamaan jääkiekon Suomenmestaruusjuhlia niin sanotusti paikan päällä.

Eero-isäni on koko elämänsä ollut urheilumies – nuoruudessaan hän oli muun muassa korkeushypyn maaotteluvoittaja, ja nykyään hän melkein kahdeksankymppisenä pelaa lentopalloa Sikariportaassa. Hän toimi aktiivisesti jääkiekkotuomarina ja sai minutkin kiinnostumaan tuosta mielekkäästä kuntourheilusta. Niinpä minusta tuli Suomen nuorin jääkiekkotuomari, ja puhalsin muutaman vuoden kymmeniä juniorisarjojen otteluita kaudessa. Vielä enemmän istuin kuitenkin Helsingin jäähallissa virallisena toimitsijana IFK:n, HJK:n ja rakennusmestari Aimo Mäkisen vastikään perustaman Jokerit-joukkueen kotiotteluissa sekä silloisen Suomi-sarjan matseissa, usein parikin ottelua illassa. (Pian kouluttauduin myös SVUL:n ja Jääkiekkoliiton B-valmentajaksi, mutta sitten sotki musiikki elämänpartituurini…)

HJK:lla oli tuolloin salainen ase nimeltään Olli Koivisto, jääkiekkotilastoinnin uranuurtaja maassamme. Menin kerran seuraamaan hänen jännittävää työtään ja innostuin. Tein omat lomakkeet ja harjoittelin Jokerien parissa ottelussa. Isäni vei tilastot joukkueen legendaariselle valmentajalle Matti Lampaiselle – ja minusta tuli yllättäen joukkueen oma tilastoija. Paperille piirtyivät plus-miinus-tilastot, voitetut ja hävityt aloitukset, onnistuneet ja harhasyötöt sekä laukaukset kohti ja ohi. En koulun takia voinut lähteä kaikkiin vierasotteluihin, mutta esimerkiksi Turun Kupittaalle pääsin, ja lento Poriin ilmavoimien DC-kolmosella oli erityisen jännittävä (lähtökiihdytys kirvoitti melko ronskeja vitsejä!).

Jokerit oli kaudella 1972 – 73 joukkueena suurenmoinen: maalivahtina Jorma Valtonen, tähtipuolustajina Ilpo Koskela, Seppo Suoraniemi ja Jouko Öystilä sekä hyökkäyspäässä muiden muassa miniketju Pentti Hiiros – Timo ”Tumba” Turunen – Timo Kyntölä ynnä Henry Leppä, Timo Sutinen (mestarialoittaja!), Lauri ”Leuka” Mononen sekä keskellä kautta mukaan tullut Matti ”Mölli” Keinonen. Matti ”Päkä” Lampainen loihti rauhallisella tyylillään vahvan auktoriteettiaseman, ja tähdistä huolimatta joukkuehenki oli loistava. ”Päkä” on ollut minulle yksi kirkkaimmista esikuvista omissa johtaja- ja työyhteisövalmentajatehtävissäni!

Palkkaa ei minulle taidettu maksaa, mutta edustusjoukkueen takki oli kovaa valuuttaa koulussa! Silloin ei playoffeja vielä pelattu, joten Jokereiden ensimmäinen Suomen mestaruus ratkesi jo monta kierrosta ennen loppua. Matkatessamme Ilves-matsiin Tampereelle, pysähdyimme Ilta-Sanomien kuvausta varten Sääksmäelle. Marssimme jäälle ja saimme hulppean riippusillan taustaksemme. Keskiaukeman kuvassa lueteltiin sitten kaikki Suomenmestarit – mukana myös ”tilastomies Tero Henell”. Aikamoinen kokemus 15-vuotiaalle koulupojalle.

Onnea Suomenmestareille!

Kuinka usein huippujääkiekkojoukkue ei tee ottelussa yhtään maalia? Kuinka usein huippujääkiekkojoukkue ei tee kahdessa ottelussa peräkkäin yhtään maalia? Kuinka usein huippujääkiekkojoukkue ei tee maan mestaruusliigan semifinaaleissa kahdessa ottelussa peräkkäin yhtään maalia?

Ei kovin usein. Jääkiekossa voittaminen on pienistä asioista kiinni. Mutta kokonaisuus on hyvin yksinkertainen. Jäällä käydään tenniksen tavoin ottelun aikana pikkupelejä eli vaihtoja, viiden hengen joukkue viiden hengen joukkuetta vastaan, toista sataa. Voittavalla joukkueella periaatteena on, että jokainen vaihto voitetaan. Kun jokainen vaihto voitetaan, voitetaan myös erä. Kun jokainen erä voitetaan, voitetaan koko ottelu.

Miten voitetaan ottelu? Se, joka tekee enemmän maaleja, voittaa. Mitä enemmän laukauksia, sitä suurempi mahdollisuus tehdä maaleja ja voittaa. Yksinkertaistettuna: jokainen hyökkäys päättyy laukaukseen. Ja jokainen kaksinkamppailu voittoon.

Voitto on sekä henkinen että fyysinen, vaihdon jälkeen pikkujoukkueellani on tunne, että nyt voitettiin. Jos tunne on päinvastainen, pikkujoukkueeni korjaa asian seuraavassa vaihdossa. Joskus voidaan voittaa pikkuottelu, vaikka vastustaja tekisi maalin, koska voittava joukkue saa ottaa riskejä. Jokin pikkujoukkueista vain korjaa tilanteen toisessa pikkupelissä.

Vielä pienempi ottelu on käynnissä jokaisen pelaajan omassa päässä. Siellä on kaksi pelaajaa: minä itse vastaan minä itse. Pääasia eli pään asia on yksinkertainen: kun jäällä on hauskaa, peli toimii. Ja vielä tärkeämpää: kun jäällä on hauskaa yhdessä, minullakin on hauskaa. Kun minulla on hauskaa, pikkujoukkueellanikin on hauskaa. Ja kun pikkujoukkueellani on hauskaa, vaihtoaition muilla pikkujoukkueillakin on hauskaa. Kun minulla on hauskaa, oloni on rento ja peloton. Kun minulla on hauskaa, voin olla hermostunut ja jännittää rauhassa, se tuo minulle jännitettä, huippusuorituksia, ylityksiä. Nautin jokaisesta ylityksestä – vaihtoaitioon noustessani suustani pääsee: Jess! Voitettiin! Meillä on hauskaa!

Ruotsissa on hyvä sanonta: ”När det gäller.” Silloin, kun on tosi kysymyksessä. Silloin kun tarvitaan. Silloin, kun itse päätän, että annan kaikkeni. Se on ruotsalaisten urheilijoiden menestyksen salaisuus, itsevarmuuden osoitus, henkisen valmennuksen perus-slogan. Suomessa tällaista sanontaa ei ole – miksihän niin usein häviämme juuri Ruotsille loppuottelussa?

Helsingin IFK hävisi Hämeenlinnan Pallokerholle kaksi ottelua peräkkäin liigan semifinaaleissa tekemättä ainoatakaan maalia. Kuinka moni hyökkäys päättyi maaliin? Kuinka monta pikkupeliä voitettiin? Kuinka monta peliä pään sisällä voitettiin?

Pikkupelit ja ottelut voittaa joukkue, ryhmä yksilöitä. Tämän ovat osoittaneet ”pienet”, mutta vahvat joukkueet Hämeenlinnan Pallokerho ja Porin Ässät. Ne ovat voittajia.

.

P.S. Näin on usein myös meidän tavallisten ihmisten elämässä – esimerkiksi omassa firmassa tai sinfoniaorkesterissa. Tällaisiin pään asioihin meinaan palata usein – kerron parin viikon kuluttua, miksi!