Lyhyt yhteenveto viikonvaihteen mediapeliottelusta Kepu-Kokoomus:

1. Kepu valitsee Mari Kiviniemen, joka esiintyy ällistyttävän tasapainoisesti.  1-0.

2. Kokoomus: oma maali. Kanervalta käsittämätön virhe.  (voi Ike perhana minkä taas teit) 2-0.

3. Kepu antaa potkut kelmi Korhoselle ja antaa Paavon pillittää pöntössä sääliä tuntematta. Vahingonilomaali kepulle 3 -0.

4. Kokoomus sählää omassa päässä: vastustaa pakkoruotsia ja kannattaa pakkoruotsia. Ruotsinkielisten  porvarien joukkopako uhkaa eikä temppu varmaan tuo persuista juntteja tilalle .  4-0.

5. Kepu valitsee puoluesihteeriksi Timo Laanisen,  joka  osaa ammatikseen pelata median kanssa.  Vähän niin kuin maalaisvihreä Virmavirta. 5-0.

6. Yleisön häirintä sekoittaa Kokoomuksen peliä: Greenpeacen pölvästit onnistuvat antamaan vaikutelman, että meneillään on jonkin sortin ympäristörikollisten kokous. 6-0.

Kepu voitti suvereenisti ja aloitti kuherruskuukauden etelän median kanssa. Saas kattoa, riittääkö nostetta vaaleihinkin.  Ai että oliks rkp:llakin joku kokous jossain?  En huomannut.

 Parhaillaan televisiossa menee huippujännittävä ja kiinnostava jääkiekko-ottelu Norja-Sveitsi. Myöhemmin illalla onkin sitten ankara valinta: katsonko Täydellisiä naisia vai Valko-Venäjä-Tanska –ottelua. Vahinko, että äärimmäisen kiintoisa Tsekki – Latvia –ottelua ei voi nähdä!

Ihan oikein.  Mikä ihmeen järki on näyttää kaikkea mahdollista pelaamista julkisen palvelun TV-kanavalla. Minusta on oikein hyvä, että nämä pelit siirtyvät maikkarille. Olen jokseenkin varma, että Valko-Venäjä – Tanska tai Norja-Sveitsi siirtyvät maksullisille kanaville. Niistä maksaisiovat siis ne, joita asia oikeasti kiinnostaa. Minulle, ja uskoakseni aika monelle muullekin suomalaiselle riittäisi, jos näytettäisiin Suomen pelit. Ja loppuottelu siinäkin tapauksessa että Suomi jostain syystä ei olisi siinä osapuolena.  

Valintani tänä iltana on Täydelliset naiset, joka olisi valintani  mitä tahansa ohjelmaa vastaan. Onkohan oikein tutkittu, miksi nämä kaikki pelit täytyy näyttää! Ymmärrän toki, että on ostettu koko paketti ja saatu varmaan könttäalennusta. Kauhean vaikea on kuvitella, ketä nämä kaikki pelit voivat kiinnostaa, kun ulkona paukkuu hellerajat.  Tässä taisi Jungerilla jäädä asian miettiminen kesken.

Väärinkäsitysten korjaamiseksi tunnustan, että olen suuri sohvaurheilun ystävä, mutta rajansa kaikella. En kyllä jaksaisi katsoa Kreikan talouskriisin puintiakaan suomalaisten poliitikkojen toimesta kovin intensiivisesti.

Sain melkoisen opetuksen lauantaina, kun lupasin esittää kommentin Timo Soinin haastatteluohjelmassa. Koin olevani samalla tavalla väärässä paikassa väärään aikaan kuin presidentti Koivisto, kun hän osallistui laivan vesillelaskuun Sydänten Prinsessan varjossa.

Meikäläisen retoriikka ja Soinin retoriikka eivät vaan kohtaa. Tulihan sekin opittua, mutta pitikö se oppi hankkia satojen tuhansien televisionkatsojien läsnä ollessa.

Tepsi kävi hakemassa pojan kotiin Hämeenlinnasta. Noudatettiin seurajohdon säästäväisyysohjelmaa loppuun saakka. Kun ei tartte enää Vappuna pelata, menee homma yksillä krapuloilla.
Hatunnosto tekijöille! Jiihaa!

Kävin juontokeikalla Kaukokiidon uuden terminaalin avajaisissa lentokentän kupeessa. Toiveikkuus oli korkealla hulppeissa tiloissa, joihin toiveikkuuden lisäksi mahtuu sata rekkaa. Pilot -hankkeen turkulaisvetäjien pöydässä hymyiltiin leveästi. Asiaa auttoi se, että läppärit olivat kiinni eikä tieto lentoliikenteen pahenevasta kaaoksesta päässyt pilaamaan iltaa. Olen ollut pessimistien joukossa, kun visionäärit ovat puhuneet Turusta maailmaa yhdistävänä logistiikan solmukohtana. Ihan aikuisten oikeasti toteutuneet tuhannet hyötyneliöt ja omalle pihalle näkyvä lisääntyvä raskaitten rahtikoneiden (kun tuhkakin nyt jo laskeutuu) liikenne puhuvat toista.

Logomoksi ristityssä konepajassa painitaan haitarin tahtiin. Kulttuuripääkaupungin tempaukset alkavat muuttua lihaksi. Suorastaan läiskyväksi ja hikoilevaksi lihakseksi. Kritiikki kiittelee. En suoraan sanoen yhtään uskonut, että idea voisi kantaa, kun siitä ensi kerran kuulin. Nyt näyttää, että Turku saa kiitosta itselleen harvinaisesta ansiosta, ennakkoluulottomuudesta.

Ja kun Tepsikin vielä! Ei sillä joukkueella pitänyt pärjätä. Mutta niin vaan hurmostellaan.

Ja sinivuokotkin ovat kukassa meidän pihalla!

Ei ole sattumaa, että Ruotsi kahmii Vancouverissa mitaleita ja Suomi ei.

Nykyaikainen teknis-fyysis-taktinen valmennustaito ja -tieto tuskin poikkeavat suuresti eri lajien huippumaissa, mutta siinä, miten valmentaja oppinsa tarjoaa ja miten urheilija sen omaksuu, näyttää olevan suuria eroja. Mutta jos kahdella urheilijalla on muuten samanlaiset edellytykset, henkisesti vahvempi voittaa.

Olympialaiset ovat vähän niin kuin ylioppilaskirjoitukset: niihin on aikaa valmistautua monta vuotta. Urheilija on aloittanut valmentautumisensa olympialaisiin vähintään neljä vuotta ennen kisoja, vaikka vasta viimeisten kuukausien aikana ratkeaa, selvittääkö hän karsinnat olympiajoukkueeseen. Jokaisella huippuvalmentajalla on taito ajoittaa urheilijansa optimaalinen kunto vain noita parin viikon kisoja, mahdollisesti vain yhtä kisasuoritusta varten. Jokaisen huippu-urheilijan elämän suurin tavoite on voittaa olympiakisoissa. Mikään muu ei ole tärkeämpää kuin rankka työnteko olympialaisia varten.

Jos varsinaisena kisapäivänä suoritus ei ole kauden tai mieluusti koko tuon neljän vuoden olympiadin paras, valmentajan ja urheilijan tavoite ei ole toteutunut. Valmennusyhteistyö on epäonnistunut.

Sain viime vuonna kutsun Ruotsin urheilututkimuksen seuran SVEBI:n (Svensk Förening för Beteende- och Samhällsvetenskaplig Idrottsforskning, www.svebi.se) jäseneksi, ja oli mukava matkata marraskuussa vuosikonferenssiin Kalmarin korkeakouluun  – vuodenvaihteessa opinahjo yhdistettiin Växjön yliopiston kanssa Linné-yliopistoksi. Meill’ Aalto, heill’ Linné!

Kalmarissa suuri osa tutkimuksistaan kertovista professoreista ja nuorista väitöstutkijoista keskittyi henkiseen valmennukseen. Kuinka ollakaan, kuukautta aikaisemmin aihe oli pääosassa myös Ruotsin Tennisliiton vuosittaisessa valmentajasympoosiossa, Stockholm Openin yhteydessä. Opettavaisia reissuja molemmat, paljon lisää tietoa ja tärkeitä tuttavuuksia – SVEBI:ltä sain jopa kutsun tulla luennoimaan seuraavaan vuosikonferenssiin.

Kahden ruotsalaisen urheilukongressin ohjelman painotus ei ole sattumaa. Oma professorini Lars-Eric Uneståhl aloitti jo 1960-luvulla nuorena psykologina työn urheilijoiden kanssa ja tuli rakentaneeksi perustuksen maailmanlaajuiselle modernille henkiselle valmennukselle. Pelkästään Ruotsissa hänen opetettavanaan on ollut yli 200.000 ihmistä, joista itse asiassa vain pieni osa on urheilijoita. Hän on toiminut yhteistyössä seitsemäntoista eri maan olympiakomitean ja yli seitsemänkymmenen maajoukkueen kanssa. Oma henkisen valmennuksen innostukseni alkoi hänen luennoltaan 1994, ja muutama vuosi sitten aloitin varsinaisen opiskelun, joka pian johti nykyisiin hommiini muun muassa urheilijoiden ja muusikoiden valmentajana.

Kaiken valmennuksen lähtökohta on urheilija, lapsi, nuori tai aikuinen, yksilönä. Valmentaja ei valmenna urheilulajia, vaan yksilöä, ihmistä. Joukkueessakin valmennetaan yksilöä ja urheillaan yksilönä, kun joukkue muodostuu eri yksilöiden persoonien, vahvuuksien (ja heikkouksien) yhteen sovittamisesta. Olympialaisissa moni yksilöurheilijakin saa kokea joukkueessa kilpailemista. Ja suomalainen urheilija edustaa tietysti koko ajan maataan myös koko olympiajoukkueen jäsenenä.

Siksi on outoa, että suomalainen urheilija voi jopa kieltäytyä joukkuelajista. Ruotsissa on toisin, aivan parhaatkin saattavat pitää parisprintin mitalia tärkeämpänä kuin yksilömenestystä. Itse olisin luullut, että naapurin naisten ”varman” kullan himmentyminen hopeaksi olisi ollut maansuru. Mitä vielä! Hopeasta riemuitsivat niin hiihtäjät, kuningasperhe kuin lehdistökin. Suomalaisjoukkue taas hajosi kurjalla tavalla viime hetkellä, ja ikävään pakkorakoon joutunut kakkoshiihtäjä sai kuulla liiton taholta ”epäonnistuneensa”, ja joukkuetoveri taasen sanoi joutuneensa ”hiihtämään yksin”. Mielestäni Riikka Sarasojan suoritus on ollut kisojen harvoja todellisia suomalaistaisteluja.

Henkinen valmennus ei ole viime hetken poppakonsti tai taikakalu, jolla korjataan suorituksen teknisiä puutteita. Se on tasa-arvoinen osa valmennuksen kokonaisuudessa ja sitä käytetään myös tehostamaan niin tekniikan, fysiikan kuin erityisesti taktiikan harjoittelemista ja omaksumista. Kaikissa valmennustiimeissä on jo mukana fysiikkavalmentaja, mutta miksi lajivalmentajat eivät uskalla etsiä rinnalleen lajiin hyvin perehtyneitä henkisen valmennuksen erikoistuntijoita?

Henkinen valmentautuminen vaatii urheilijalta muiden osa-alueiden tavoin pitkäjänteistä, tiukkaa harjoittelua. Vaikka se ei ole pikakeino menestykseen, tulokset alkavat näkyä heti, kun urheilijan omasta päästä kuuluu ensimmäistä kertaa ensin ”klik!” ja sitten ”ahaa!”. Siihen voi mennä yksi tunti tai vaikka koko vuosi. Erinomaisen hyvä aika valmentautua henkisesti seuraaviin olympialaisiin on – neljä vuotta.

Oman valmennustyöni ensimmäisiä asioita on ajatteluharjoitteiden rinnalla sanavaraston tarkistaminen. Pois joutavat esimerkiksi kaikki konditionaalit (”pitäisi”, ”voisi”, ”olisi voitettu”), termit ”epäonnistuminen” ja  ”onni”, sanat ”pakko”, ”taas” ja niin edelleen.

Montako kertaa näitä ilmaisuja vielä ehtii pursuta suomalaisten suusta Vancouverissa?

P.S. Kymmenisen tuntia edellisestä: Harvoin on viides sija olympialaisissa tuntunut niin hyvältä kuin miesten viestijoukkueen esityksen jälkeen. Asenteen voitto! (Enkä sano nyt mitään Ruotsista.) Katsotaan, miten naisten viestissä käy. Jääkiekosta puhumattakaan.

Olen sitä  ikäluokkaa, että sekä jonkinasteinen urheilun harrastaminen että varsinkin sen seuraaminen olivat lapsuudessa niitä harvoja huveja. Tiiviisti kuuntelin korva radiossa hiihtokisojen selostuksia. Kyllä siinä Tiilikainen ja Noponen tulivat tutuiksi.

Eikä siinä kaikki: väliajat kirjasin siniseen vihkoon. Eipä niillä selostajillakaan paljon muuta tehtävävää ollut kuin maalata tunnelmaa ja luetella väliaikoja. Viidenkympin hiihtäjät kun kävivät vain puolimatkassa näkyvillä. Kuzin, Järnberg ja Hakulinen kävivät taistelunsa metsien pimennossa.

Kuuntelin lauantai-iltana katastrofaalisen hiihtokisan radiosta kuin ennen vanhaan. Se oli miellyttävä kokemus. Selostajan ja asiantuntijan välinen sanailu oli eri planeetalta kuin mihin televisiossa on tottunut. Siinä ei myöskään toiveikkaasti odotettu suomalaishiihtäjien nousua vaan todettiin kaiken menneen surkeasti. Selostuksessa oli mukana jotakin Tiilikaisen luomasta tunnelmasta. Vain tiedotukset merenkulkijoille rikkoivat sen. Hyvästä syystä tosin kun ottaa huomioon, minkälainen myräkkä ikkunan takana pauhasi.

Jotenkin palautui muistiin myös Lahden taannoinen katastrofi. Eikös siellä ilmennyt mystistä huonovointisuutta ja yhdeltä kiinni jääneeltä katkesi traagisesti sauva. Joka antoi aiheen keskeyttämiseen, mikä ei kumminkaan estänyt kiinni jäämistä testeissä.

Mystinen sairaus keskeyttämisen syynä parillakin hiihtotähdellä samassa kisassa kuulostaa jotenkin oudolta. En tietenkään nyt vihjaa mitään, tämä on puhtaasti spontaani mielleyhtymä. 

Aika uskomattomalta kuulostaa sekin, että Helsingin aseman raiteet ovat niin sekaisin, että junat eivät kulje mihinkään! Vuonna 2010 tämä selitys kuullostaa todella  vaikeasti ostettavalta tämmöisessä huippteknologian maassa.  Selitykseksi ei riitä, että Ruotsissakin Kuninkaalliset Rautatiet ovat sekaisin.

Se helpotus toki asialla on, että Helsingin herrojen kekkereiltä voi jäädä Turkuun ihan vaan vetoamalla junankulun ongelmiin!

Huono ennustus. Hyvä tulos.

Harvoin Grand Slam -turnauksessa on kahta voittajaa. Tai niin iloista häviäjää kuin Robert Söderling Ranskan avoimien palkintokorokkeella.

Onko Roger Federer nyt suurin? Monessa mielessä on. Sen tämänkinpäiväinen esitys osoitti: alusta asti täysillä toisin kuin aiemmissa otteluissa.

Mutta onko hän kaikkien aikojen paras? Sitä ei kukaan voi sanoa. Mutta kyyneleet voittajan poskilla kertoivat, että työtä ei ole tehty turhaan. Musketöörimalja nousi kuin nousikin suorille käsille.

Seuraava Grand Slam Wimbledonissa. Ennustus: Federer ja Söderling menevät pitkälle.

Historiaa kirjoitetaan tänään tenniksen Ranskan avoimissa.

Oikeastaan sitä on tehty jo harva se päivä. Mutta näistä kahdesta historiallisesta tapahtumasta puhutaan vielä kymmeniä vuosia:

1.
Robin Söderling (sijoitus 23.) pehmitti Rafael Nadalin (1.) neljännellä kierroksella ja esti häntä voittamasta ensimmäisenä miespelaajana kisaa viidettä kertaa peräkkäin.

2.
JOKO:
Roger Federer nosti itsensä kaikkien aikojen suurimmaksi miestennispelaajaksi päästyään vihdoin tempaamaan Musketöörimaljan suorille käsille ja täydentämään 14. Grand Slam -mestaruudellaan kokoelmansa vielä sillä ainoalla puuttuneella pokaalilla.

TAI:
Robin Söderling esti voitollaan Roger Federeriä nousemasta kaikkien aikojen suurimmaksi miestennispelaajaksi päästyään tempaamaan Musketöörimaljan suorille käsilleen saavutettuaan sekä ensimmäisen Grand Slam -mestaruutensa että ylipäätään ensimmäisen massaturnauspokaalinsa.

Miten siis käy?
Roger Federer on kerännyt itse ja aivan vapaaehtoisesti harteilleen koko tennismaailman paineet, mikä on näkynyt hänen kehon kielessään jokaisessa Pariisin-ottelussa. Herääminen omaan peliin on kestänyt joka kerta kauan, ja putoaminen Haasia vastaan oli yhden juuri ja juuri voitetun pisteen päässä. Jokaisen ottelun käänne on ollut enemmän kiinni sattumasta ja vastapelaajan otteen hetkellisestä menetyksestä. Niihin kuningas Roger on pystynyt tarraamaan – ja vasta sitten hän on jälleen päässyt pelaamaan (lähes) omaa mestarillista peliään kohti voittoa.

Robin Söderling on taasen noussut vuosien odottelun jälkeen omalle tasolleen nimenomaan henkisen valmentautumisen ansiosta. Mainion valmentajansa Magnus Normanin (Pariisin-finalisti vuonna 2000) kanssa hän on kirjoittanut tähän mennessä jokaiseen kuuteen otteluunsa toimivan Match Planin: kova, suora ykkössyöttö – tehokas, rohkea kakkossyöttö – suora, teräksinen kämmen – terävä rysty – taktiset yllätykset – kova tempo – TASAISUUS. Entinen tuittupää on pysynyt ruotsalaisen coolina myös hävityn erän jälkeen. Ainoa alamäki alkoi Gonzalez-ottelun kolmannen erän tilanteessa 2 – 0/ 1 – 1, jolloin kehon kieli muuttui ja peliin ilmestyi kesken jääviä puolilyöntejä. Mutta ylämäki alkoi yhtäkkiä viidennen erän tilanteessa 1 – 4. Gonzalez oli alkanut varmistella ja Robinin sattumavoittopallon jälkeen, kuin napista painaen, ryhti parani, oma peli palasi ja hän voitti viisi peliä peräkkäin.

Henkisesti Robinilla on nyt kannustimenaan voitontunne (”Kun”) koko kehossaan – Rogerilla taasen taakkanaan selkeä epävarmuus (”Jos”) jokaisen ottelun kangertelusta.

Robinilla EI OLE MITÄÄN menetettävää (tuskin hän on edes ajatellut, että häviämällä hän EI nousisi ensimmäistä kertaa Top-kymppiin).

Rogerilla on PALJON menetettävää.

“Mukavaa, että verkon toisella puolella on vihdoin joku toinen” myhäili Roger hiljaa lehdistötilaisuudessa. Kuin omaksi kannustuksekseen hän viittasi myös voittotilastoonsa Söderlingiä vastaan (9 – 0, tosin hän itse muisti 5 – 0) – jolla ei kuitenkaan tässä tilanteessa ole mitään merkitystä. Hän tietää, että hän on pelannut huonosti. Hän tietää, että Robin on pelannut hyvin.

Soisin Rogerille vihdoinkin sen voiton, jonka eteen hän on tehnyt viimeiset viisi vuotta niin paljon töitä. Kaikki on nyt kiinni hänestä itsestään. Ei Robinista.

Mutta silti uskon, että tänään kuullaan Ranskan avointen palkintojenjaossa “Du gamla, du fria” kuten yhdeksän kertaa aikaisemminkin.

P.S. Päivän hyötyliikunta: Äänestämään!

Kehuin kolmisen viikkoa sitten TPS:n hyviä suorituksia ja sitä, että joukkueen hyvä pelaaminen nosti koko sarjan mielenkiintoa. Ennakoin myös Suhosen ja Tammisen otteluista jännittäviä. Ja niinhän siinä kävi. Ässät ja Vaasan Sport kilvoittelivat koko rahan edestä. Sillä paljon nuo pelit sitä kuiviin kassoihin tuottivat.

Juhani Tamminen ei turhia tyylipisteitä yrittänyt metsästää värikkäällä kommentoinnillaan. Vähän meni överiksi, mutta tarkoitus pyhittää keinot, sillä mediaa vietiin kuin vierasta sikaa. Mikkos-ilmiötä on laajemminkin siis ilmassa.

Punnerrus finaaleissa oli myös kiinnostavaa. TPS tuntui antavan säälipleijareissa tiukemman vastuksen JYPille kuin mestari-Kärpät finaalissa, siitä 4-0 otteluvoitot puhuvat vankkaa kieltä. Upea juttu JYPille ja koko Jyväskylän seutukunnalle. Jääkiekko-Suomi siirtyi ainakin täksi kevääksi reilusti totuttua pohjoisemmaksi.

Jos en ymmärtänyt tuota mediapropagandaa, en myöskään rantapallon heittotouhua otteluissa, joissa kumpikin joukkue lähti viimeisen pelin jälkeen lomille! Hauska vitsihän se on nostaa häviäjän potutusta silloin kun voittaja vielä jatkaa ottelusarjaansa.

Suomalaisen ruoan puhtautta on toitotettu mantraksi asti virallisessa ruokapolitiikassamme. Jopa kaikki muut arvot unohtaen. Ja vielä erityisesti on korostettu, että Suomi on salmonellavapaa vyöhyke. Sitä kun ei ole sen koommin kana- kuin sikatiloillakaan.

Kilpailuviraston entinen ylijohtaja Matti Purasjoki aikaansai jonkinmoisen mediahuomion vuodenvaihteessa Aamulehdessä lausuessaan, että ”puhdas suomalainen ruoka on propagandamyytti”. Purasjoelle vain hymyiltiin ymmärtäväisesti…

Kun ensimmäiset tiedot Rehuraision saastuneen rehun vaikutuksista Suomen muna- ja possutiloille levisivät mediaan, ajattelin, että näinköhän tässä käy Suomen ruokaimagolle samalla tavalla kuin teolliselle maksalaatikolle parikymmentä vuotta sitten. Kaikki kaatui yhdessä yössä. Silloin kyseessä oli väite liian suuresta A-vitamiinipitoisuudesta tuotteessa. Niin ei näytä käyvän, sillä media tuntuu olevan kiltti asialle, mikä hyvä onkin, onhan kyseessä valtakunnan etu. Silti tietoa asiasta voisi olla enemmän.

Suomessa tunnutaan tarvittavan aina jonkinlainen kriisi ennen kuin totuttua toimintapolitiikkaa muutetaan.

Voisiko tämä, ehdottomasti ruokakriisiksi luokiteltava tapahtuma, olla mahdollisuus ja katalysaattori jonkinlaiselle muutokselle. Muutokselle huomata, että suomalaisessa ruoassa on muutakin hyvää kuin puhtaus.

Ja voisiko semmoinen olla vaikka maku? Sitä kun ei puhtauden, terveellisyyden, funktionaalisuuden jne. alta olla suostuttu mantrassa esille kaivamaan. Ja liittyy makuun osaamistakin. Maun osaajilla on kokintakki päällä, ei mikroskooppi nokan alla. Sitäkään väheksymättä.

PS. Salmonellajupakka on todellinen mahdollisuus Suomessa myös Luomulle. Ruokakriisin kautta se on muuallakin noussut.