Ennen vanhaan maailmassa järjestystä koittivat pitää Yhdysvallt, Venäjä,  Iso Britannia ja Ranska. Ne olivat suurvaltoja ja sallivat itselleen oikeuden omistaa ydinaseita. Ne myöskin yhdessä, erikseen ja YKta hyväksi käyttäen koittivat painostaa kriisien osapuolia sopimaan. Siihen aikaan vielä suurvaltoja kunnioitettiin ja niiden johtajuus hyväksyttiin laajasti.

Mutta nyt on toisin. Vaikka nämä vallat, Neuvostoliitto Venäjäksi muuttuneena, ja yhä useammin myös Kiina, pyrkivät täyttämään suurvalloille kuuluvan oikeuden ja velvollisuuden järjestyksen ylläpitoon, niitä ei enää kuunnella eikä niiden sotilaallinen voimakaan toimi, kuten Yhdysvaltain huono menestys kahdessa parhaillaan käymässään  sodassa osoittaa.

Samaten käsite “kansainvälinen yhteisö” on menettänyt merkityksensä kuten Libyan sota osoittaa. Ei myöskään Syyrian rauhoittamisessa vetoaminen kansainväliseen yhteisöön,  tuo painoa. Niinpä esille ovat nousseet uudet vallat. Turkin vedolla Intia, Brasilia ja Etelälä-Afrikka yrittävät puhua järkeä Assadin hallitukselle.

Tämä kuvaa uutta aikaa ja maailman muutosta. Uudet voimakeskukset nousevat esille. Niiden  johtahien kannattaisi lukea oppi-isäni englantilaisen Martin Wightin kirja Power Politics. Siinä Wight sanoo: suurvallat  ovat suurvaltoja vain niin pitkään kuin vähäisimmät vallat  tunnustavat niille sellaisen aseman. Loppupeleissä suurvaltana olenmminen on meidän käsissämme.

Eikö ole lohdullista! Kannattaisi muistaa myös Suomessa.

Elokuun 19. päivä lähestyy. Se on 20.vuosipäivä vallankaappauyritykselle Neuvostoliitossa. Eihän siitä kaappauksesta mitään tullut, mutta se joudutti Neuvostoliiton romahdusta. Ja monien mielestä se oli sellaisenaan hyvä asia. Epäonnistuminen avasi padot Suomen EU-jäsenyydelle, mikä sekin on monien mielestä hyvä asia.

Varmasti on myös ihmisiä, jotka eivät mielellään vuosipäivänä muistele lausuntojaan kaappauksen aikana. Hyvien aikojen uskottiin palaavan ja kaupan taas juoksevan kohta entiseen malliin. Oli suorastaan kilpailua siitä, kuka parhaiten tuntee uuden neuvostojohtajan G. Janajevin.

Presidenttivaalin lähestyessä Venäjällä kuplii jo Sitä paitsi vuoden 1991 jälkeinen uudstustyö on monelta osin jäänyt kesken. Kansainvälisissä kommenteissa pohditaan purkautuvatko jännitteet jotenkin kaappauksen vuosipäivänä. Masinoiko esimerkiksi pääministeri jonkinlaista hälinää tuottaakseen sitten järjestystä sen sammuttamisessa tai tekeekö presidentti näin?

Järkytyksen jälkeen pyörii kommenttimylly niin täysillä, että oman jyvän heittäminen joukkoon tuntuu – niin kuin nykyään on muotia sanoa – niiin väsyneeltä.
Sen verran tekee mieli osallistua, että ainakin näin äkkipäätä Vladimir Putinin asenne tuntuu raikkaammalta kuin Tarja Halosen, kerrankin.

Halonen ja monet muut demokratian puolustajat suhtautuvat Norjan hirmutekoihin ikään kuin pohjoismainen hyvinvointimme ja avoimuutemme olisi Norjan kauhun perjantaina saanut sellaisen haasteen, johon tulee vastata järkevin argumentein, eritellen ja pohdiskellen. Putin puolestaan kommentoi avustajansa välityksellä fanikseen tunnustautunutta norjalaisnuorukaista: “Hän on paholaisen ilmentymä. Täysi hullu. Hänen kirjoituksiaan tai puheitaan ei voida pitää muuna kuin hullun miehen houreina”.

Voiko olla, että avoimuuden nimissä sorrumme käymään eräänlaista vuoropuhelua mielipuolen kanssa? Hulluja on aina piisannut. Jotkut saavat kimmokkeensa Raamatusta, jotkut Koraanista, jotkut äärioikeiston propagandasta, jotkut kommunistien opinkappaleista, jotkut näistä kaikista yhtaikaa. Nettiaikakausi tietysti helpottaa vaikutteiden imemistä ja pään sekoittamista. Vaikka rikoksen mittasuhteet ovat  ymmärrykseen mahtumattomat ja uhrien omaisten ja kaikkien empatiaan kykenevien ihmisten suru vuoren korkuinen, ei patologiselle “manifestin” laatijalle tulisi antaa keskustelun osapuolen arvoa. Hullu mikä hullu.

Suomessa järjestetään presidentinvaalit tamikuun lopulla ensi vuonna, siis puolen vuoden päästä. Tähän mennessä on kaksi asetettua ehdokasta, lisäksi yksi itsensä asettama ja yksi savolaisten demarien asettama ehdokas-ehdokasja yksi puolittain asetettu . Kun maassa nyt on uusi hallitus voisivat puolueet oikeasti ryhtyä esittelemään ja hakemaan meille ehdokkaita.

Ensi vuonna on kolmet merkittävät presidentinvaalit: Suomessa, Venäjällä ja Amerikassa, tässä järjestyksessä. Amerikassa ehdokas-ehdokasasettelu on pääsemässä vauhtiin. Pari viikkoa sitten käytiin ensimmäinen republikaanien väittely, johon osallistui seitsemän kääpiötä, kuten amerikkalaisessa mediassa todettiin. Tällä ei kuvata heidän fyysisiä ominaisuuksiaan vaan republikaaniehdokas-ehdokkaiden henkisiä mittoja. Ja toden totta. Lähes ainoa teema keskustelussa oli haukkua istuvaa presidenttiä. Kannuvalimon suosikkiehdokas Sarah Palin ei vielä ole päättänyt, lähteekö kisaan.

Kolme vahvana pidettyä ehdokasta on ilmoittautunut. Ensimmäisenä Michele Bachmann ja Mitt Romney.Myös entinen Utahin kuvernööri John  Huntsman on mukana .Yhdysvalloissa julkaistiin mielipidetiedustelu, jonka mukaan äänestäjät vierastavat mormoonitaustaisia kandidaatteja. 22 prosenttia äänestäjistä sanoo ei äänestävänsä sellaista. Siis noita tummapukuisia, joita Turunkin kaduilla liikkuu ja joita Romney ja Huntsman ovat. Vain homot ja ateistit kohtaavat enemmän vastustusta. Eipä siis ihme, että  monet republikaanitkin tuntuvat olevan valmiita antamaan Obamalle mahdollisuuden toiseen kauteen

Suomenkin politiikassa mormoni -käsite on tuttu.  Kokoomusministereiden avustajia on leikkisesti sanottu Kokoomuksen mormooneiksi, koska he mieluusti pukeutuvat tummiin pukuihin. Hallitusneuvotteluiden kiihkeinä hetkinä Eero Heinäluoma, todennäköinen demariehdokas, puhui korrektisti Kokoomuksen mittatilauspukumiehistä.

Pukeutuminen on viestintää. Iäkkäämmät meistä muistavat kuinka SKDL:n edustajat esiintyivät  ensimmäisissä TV-keskusteluissa 1960-luvulla rudullisissa työmiehen paidoissa, toki kravatti kaulassa. Nykyään vain iäkkäimmät meistä tietävät edes mikä se SKDL oli.

Venäjän ehdokasasettelu on auki. Lienee viisasta olla kommentoimatta sitä tällä hetkellä, vaikka  lopputuloksen vaikutus Suomeen on melkoinen. Monet asioita seuraavat maailmalla tuntuvat olevan sitä mieltä, että kun elokuussa tulee 20 vuotta vallankaappausyrityksestä Neuvostoliitossa, olisi aika vähän suuremmalle remontille Venäjällä. Ei vain aika vaan myös tarve ja paineita siihen on

En liioin koe tarvetta kommentoida Ruotsin monarkian tilannetta. Mutta Alexander Stubbin edessä on mielenkiintoinen vuosi. Meille on kerrottu, että Kokoomus saa seuraavaksi Suomen EU komissaarin postin, joka kuulemma on Alexin tavoite. Mutta jos Niinistö ei asetu ehdokkaaksi ,Kokoomus kääntyy Stubbin puoleen. Niinistön kieltäytyessä Olli Rehniä varmaan kiinnostaa vaaleihin meno  eikä ilman mahdollisuutta tulla valituksi. Mitä Alex tekee? Odottaako Rehnin voittoa ja on jo tähän aikaan ensi vuonna komission jäsen vai haastaako Rehnin vaalissa ja heikentää tämän mahdollisuuksi mutta ei tule itsekään valituksi. Molempien ongelma on, että Eurooppa -tausta ei oikein ole äänestäjäkunnan mieleen näinä päivinä.

Kullakin meistä on omat pulmamme mietittävänä.

.

WikiLeaks -niminen organisaatio on saanut aikaan ristivetoa diplomatian saleissa urkkimalla tietoonsa ja julkaisemalla valtavan joukon USA:n lähetystöjen ja päämajan välillä kulkeneita salaiseksi luokiteltuja viestejä. Enimmäkseen lehdissä olleet lainaukset ovat olleet kiusallisia, eivät järisyttäviä.

Kuinkahan näihin paljastuksiin suhtautuisi? Aikansa toimittajana skuuppeja jahdannut minäni ilakoi: näinhän annetaan kansalle vallan virkistävä kurkistus vallan kammareihin. Ilon pilaa kiusallinen  second though eli toiseen kertaan ajatteleminen.  Entäpä, jos tietovuotoa ei olisikaan  toteutettu tiirikoimalla auki salasanoja ja käyttäjätunnuksia vaan perinteisemmin vääntämällä postilaatikko rikki sorkkaraudalla ja höyryttämällä sisällä olleet luottamukselliset kirjeet auki?  Media saattaisi riekkua vähemmän vahingoniloisena.

Vastakkain joutuvat siis avoimuuden, julkisuuden ja sananvapauden ihanteet ja länsimaisissa perustuslaeissa määritelty  kirjesalaisuus, jonka mukaan vain kirjeen lähettäjällä tai vastaanottajalla on oikeus päättää sisällön julkistamisesta.  Kahden osapuolen väliset sähköpostiviestit rinnastetaan kirjeisiin. Toimittajapiireissä saivarrellaan paljon siitä, mikä olisi niin tärkeää tietoa, että rikoksella hankittu tieto ylittää julkaisukynnyksen. Minusta se, että Medvedved jenkkidiplomaatin mielestä muistuttaa Robinia Batman -Putinin rinnalla ei ole suuri skuuppi. Senhän me tiesimme ilman vuotoakin.

Hieman vakavammassa valossa WikiLeaksin toiminta näyttäytyy,  jos julki vuotaa aineistoa, joka kertoo vastapuolelle vakoilijahommien viitta ja tikari -nimiä ja toimintatapoja.  Sellaiset uutispommit voivat muuttua oikeiksi verta ja suolenpätkiä sinkoaviksi räjähteiksi.

Terveisiä viikon pituiselta syyslomalta Karlovy Varysta, Tšekin tasavallan länsiosasta. Viimeksi kävimme siellä häämatkalla 12 vuotta sitten, nyt nelihenkisenä perheenä.

Jo aiemmin on käynyt mielessä, että mistäs jos sinne ajaisi autolla. Matka Brysselistä  vastaa hurauttamista Turusta Tornioon. Äkkiähän tuo meni.

Nyt on tietysti auvoinen olo, kun on istunut suolahuoneessa, ollut hierottavana, plutinut vihreässä liemialtaassa ja nauttinut terveyslähteiden raudanmakuisia vesiä. Oluttakin näkyi olevan saatavilla. Karlovy Varyn kolmentoista terveyslähteen vesissä on eroja. Ne kannattaa ottaa etukäteen selville, joskin yleisiä siistejä vessoja on kaupungissa runsaasti.

Visiittimme sattui yhteen Tšekin, Slovakian, Puolan ja Unkarin huippukokouksen. Saimme mekin kävellä punaisia mattoja pitkin ja kuunnella torvimusiikkia juhlan kunniaksi. Ei liene sattuma, että tšekit isännöivät kokousta juuri Karlovy Varyssa.

Kaupungilla kävellessä voisi nimittäin luulla tuleensa Venäjälle. Katumainokset ja tekstitykset ovat lähes kaikkialla venäjäksi, sitten saksaksi ja tšekiksi. Venäläiset sijoittajat ovat ostaneet kaupungin rakennus rakennukselta. Kaupat myyvät venäläisiä tuotteita. Huippuhienot hotellit ovat venäläisomistuksessa ja asiakkaat Venäjän uusrikkaita. Grand Hotel Pupp’n parkkipaikalla harmaa perheautomme näytti tšekkiläispiirretyn Myyrältä hulppeiden katumaastureiden ja urheiluautojen rinnalla. Niin, me vain pysäköimme parkkialueelle, emme asuneet tuossa hotellissa.

Toinen lukunsa olivat saksalaiset turistit, joiden touhuja seuratessa ymmärsi viimeistään, miltä suomalaisturistit näyttävät tallinnalaisten silmin. Ei koske tietenkään kaikkia saksalaisia eikä kaikkia suomalaisia. Karlovy Vary rajakaupunkina vetää suhteellisen edullisuutensa vuoksi saksalaisia bussilasteittain.

Karlovy Vary on edelleenkin yhtä kaunis, kuin satukirjasta. Täydellinen koristeellisten täytekakkutalojen kokoelma, kuten Le Corbusier aikanaan totesi. Vain yhden tšekkiläisiä käsityötuotteita myyvän liikkeen tunnistimme 12 vuoden takaa. Venäläiset ja kansainväliset liikeet olivat vallaneet liiketilat. Sääli.

Karlovy Vary aikanaan rakennettiin kylpylä- ja turistikaupungiksi. Sitä huolimatta voi hyvin ymmärtää, että tšekkejä ahdistaa. Vaikka venäläinen ja saksalainen raha antaa työtä, se myös vyöryy päälle ja lujaa. Ja rahalla saa myös vaikutusvaltaa.

Jos uskollisuutta olisi olemassa, ei Suomessa ensi viikolla olisi paikalla juuri ketään suuriin ikäluokkiin lukeutuvaa poliittista päättäjää. Kaikki olisivat Moskovassa Gennadi Janajevin hautajaisissa. Janajev oli 70-luvulla Neuvostoliiton kommunistisen puolueen nuorisojärjestön Komsomolin johtaja ja se ovi, jonka kautta suomalainen  nuorisopoliitikko saattoi marssia ulkopoliittiseen uskottavuuteen ja kohti aikuisten oikeita tehtäviä.

Suomen ulkoministereistä Janajevin kanssa ovat olleet oikein hyvää pataa ainakin Kanerva, Väyrynen ja Tuomioja, jotka olivat aikanaan innokkaita Janajevin kättelyjonossa. Halosesta en tiedä, mutta tuskinpa Suomen Ylioppilaskuntien Liiton järjestösihteeri välttyi kilistelemästä shampanskoje igristoje -laseja Janajevin kanssa. Esko Aho ainakin kuului Janajevin tuttavapiiriin. Aikanaan saatettiin nuorisojärjestöjen yhteisillä kumarrusmatkoilla tapella melkein käsirysyyn saakka siitä, kuka kelpaa esittämään järjestön kunnioituksen “Janatuiselle”. Jaakko Laaksolla on varmaan vieläkin Gennadin kuva yöpöydällään.

Epähenkilöksi Janajev muuttui vuonna 1991, kun hän varapresidenttinä suostui vallankaappausta ja Neuvostoliiton palautusta yrittäneen juntan keulamieheksi. Kansa ei poistunut kaduilta, armeijan komentajat eivät suostuneet ampumaan aseettomia mielenosoittajia ja Boris Jeltsin sai hetken näyttäytyä kansallissankarina. Joidenkin lähteiden mukaan Janajev oli noina vaaran päivinä jokseenkin samassa jamassa kuin nuorisopoliitikkona. Eli tuhannen humalassa.

Taitaapa olla niin, että Gennadi Janajev haudataan hiljaisin menoin, arkun äärellä ei kyyneleitä tiputtele kuin lähin suku. Olisi kiintoisaa, jos Kannun lukijoista löytyisi joku, joka voisi kirjoittaa pienen henkilökohtaisen muistopuheen. Löytyisikö Jartilta pakinaa pohjalta “jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin”?

Kokoomuksen Katainen, Stubb ja Häkämies näyttävät heittäneen koepallon Moskovaan: Venäjä ei ole suurvalta, koska sen talous on Hollannin luokkaa. Nyt odotellaan, palautuuko heitto softpallona vai moukarina.

Epäselväksi minulle on jäänyt, mikä tämän eduskuntaryhmän kesäkokouksen ulostulon tarkoitus oli. Reaktioita on joka tapauksessa tullut ja tulossa odotetuilta tahoilta. Nostalginen tunnelma: Yleisradion Moskovan kirjeenvaihtaja, ystäväni Antero Eerola – pitkäaikainen vasemmistoaktivisti – rientää reijonikkilämäisesti hakemaan tuomitsevaa lausuntoa. Venäjän duuman ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Konstantin Kosatšev tuottaa kuitenkin lievän pettymyksen. Kosatšev ihmettelee, mutta ei tuomitse.

Mitä nyt seuraa? Kokoomusjohdon canossan matka Moskovaan, nootti, yöpakkaset ja kaksikymmentä vuotta kovennettua oppositiota Kokoomukselle?

Joku päivystävä dosentti ehti jo lausua, että kokoomuslaisten lausunnot Venäjästä eivät ole eurooppalaisella tasolla. Tästä olen eri mieltä. Puheet ovat hyvinkin eurooppalaisella, mutta suomalaisittain epätyypillisellä tasolla. Keski-Euroopassa ja Suomessa Venäjää on vuosikymmenet tarkasteltu eri tavalla. Suomessa Venäjän rooli on luonnollisesti nähty todellista suurempana. EU:ssa Venäjä yleensä yksinkertaisesti unohtuu agendalta ja muistuu mieleen vasta silloin, kun kaasuputki sulkeutuu. Suomalaisten Venäjä-Neuvostoliitto-asiantuntemus ja –tutkimus on kulkenut omia latujaan, eristyksissä läntisestä sovjetologiasta. Venäjä-tuntemuksemme on vahvaa kaupan alalla. Politiikan puolella meitä painaa objektiivisuuden puute. Venäjän kieltä meillä osataan surkean vähän.

Kokoomuksen ”poikia” syytetään varmasti tulitikuilla leikkimisestä. Pojilla on kuitenkin yksi etu. Suhteet Moskovaan, eurooppalaisiin johtajiin ja Yhdysvaltoihin ovat aivan eri tasolla kuin muilla suomalaisilla poliitikoilla. Ukopoliittinen ”vallankaappaus” on pitkäjänteisen työn tulosta.

Vielä Moskovasta se karhun ärähdyskin kuullaan. Talous on Hollannin kokoinen, kyllä. Öljy- ja kaasuvarat – niiden hallinta ja kaupankäynti, ydinasearsenaali, maantieteellinen asema, kansallistunne ja herkkänahkaisuus, naapurimaissa asuvien venäläisten eduista huolehtiminen ja tarvittaessa naapurimaiden asioihin puuttuminen, muodolliseeet asemat muiden suurvaltojen rinnalla, jatkuva huoli oman valta-aseman säilymisestä.    

Se käyttäytyy kuten suurvalta, se näyttää suurvallalta, se kuulostaa suurvallalta. Sen siis täytyy olla suurvalta. Sanoo kansantalouden tilasto mitä tahansa.

Taas yksi paikkaus kammottavaan aukkoon sivistyksessäni.  Vierailimme ensi kertaa elämässämme Bengtskärin majakkasaarella. Kiitos Turun yliopistosäätiön asiamiehelle Pekka Kanervistolle,  joka aiheellisesti huomautti kysessä olevan avaruusmittakaavaisen kokemuspuutteen ja esitti kutsun käynnille,  jonka virallisena syynä oli allekirjoittaa saarta isännöivän Wilsonin perheen kanssa jatkosopimus vuokraamisesta ja kunnossapidosta. Torellisena tarkoituksena oli  myös katsastaa majakkasaarta hauskan kesäisen retken merkeissä.

Vaikka kymmenet lukemani artikkelit ja nähdyt uutispätkät ja sadat lintumies Seppo Sällylän radioraportit olivat antaneet Bengtskäristä ennakkokuvan, oli kokemus silti järisyttävä. Yhden vuoden (1906) aikana pykättiin paljaalle kalliolle. itse asiassa melkeinpä kivelle, Pohjoismaiden korkein majakka. Se on massiivinen kivirakennus, jonka mittasuhteet paljastuvat vasta, kun seisoo pää kenossa merenpinnasta 52 metrin korkeuteen kohoavan graniittisormen juurella. Yli 120 lähinnä Rosalan ja Hiittisten saarten miestä ja naista ahersi kuin Kheopsin pyramidilla.

Oman kolean tunnelmansa saarelle antaa tieto siitä, että heinäkuun 26 päivänä vain 69 vuotta sitten virtasi kallioilla nuorten miesten veri. Hankoa hallinneet venäläiset yrittivät räjäyttää merialueen silmänä toimineen majakan, mutta kohtasivat yllättävän kovan vastarinnan majakan sisään linnoittautuneen piskuisen suomalaisen puolustajajoukon taholta.  Kolmekymmentä suomalaista ja liki sata venäläistä kuoli luotien lävistäminä, sirpaleiden ruhjomina tai rantaveden hukuttamina kauheassa kaksipäiväisessä taistelussa, jonka tantereelta ei ollut pakotietä.  Venäläisistä maihinnousijoista yksikään ei antautunut. Vaikka taistelun historia oli minulle tuttu, oli tietojen sovittaminen  pienen kallioluodon mittasuhteisiin järkyttävää.  Muutaman metrin matka rantakiviltä majakan alakerrokseen on ollut verinen taival, jolla jokainen kallionkolo on ollut turvapaikka tai kuolemanloukko. Majakan yläkerroksissa taistelleiden suomalaispoikien hengen pelastamiseksi tarvittiin viimeinenkin käsikranaatti. Sen iskemä näkyy yhä tornin kiviportaissa.

Ei ole ihme, että Bengtskär on vuodesta toiseen suosittu matkailukohde. Pieni ihme on sen sijaan, että tämä kansallinen muistomerkki pysyy kunnossa ja ottaa vastaan vieraita ilman, että sille tarvitsee pumpata yhteiskunnan – siis meidän – rahaa.  Paula ja Per Wilson perheineen ovat saaneet kohteen pyörimään liiketoimintaperiaatteella itsensä kannattavasti eikä saaren omistajan, Turun yliopistosäätiön, tarvitse käyttää ylläpitoon varoja (mitä se ei sääntöjensä puitteissa toki voisikaan tehdä). Silti Bengtskärin huipulla  loistaa   lamppu myös turkulaisen yliopistoväen kunniaksi. Majakan kunnostus Turun yliopiston voimin 1990-luvun alussa ja sen osto osto säätiölle vuonna 2000 ovat olleet uljas kulttuuriteko.

Maakuntamatkoillani pysähdyin ilosanoman levityksessä myös Oulussa ja Torniossa.  Tulipa käytyä Ikean pihassa Ruotsin puolella jalan. Onhan se turkulaiselle kokemus päästä kävelten Ruotsiin. Mieleen jäävää oli kuulla ja nähdä Haparandan ja Tornion kaupunginjohtajien yhteisesitys alueensa tulevaisuudesta. Toinen esitti ensimmäisen power point dian, toinen seuraavan ja niin edelleen. Suomen kielellä.

Koskahan saamme nähdä sen diaesityksen, jossa Turun, Kaarinan, Raision ja Naantalin kaupunginjohtajat samalla metodilla kuvailevat tämän alueen yhteisiä saavutuksia kuten yhteistä asemakaavaa ja hahmottavat yhteistä kaupunkien rajoista piittaamatonta tulevaisuuden visiota! Yhteisesti sovittuja ja konkreettisiin toimiin johtavia, joihin myös valtuustot ovat sitoutuneita. Ei mitään maakuntakaavoja.

Tilaisuus tuli tänään mieleeni, kun Barents Observer (www.barentsobserver.com) kertoi, että Norjan rautatiet ajavat ratahanketta Rovaniemeltä Kirkenesiin. Nykyään Suomen rautatieliikenne toppaa Rovaniemelle 500 kilometriä Jäämeren rannasta. Onhan sekin jotenkin hupaisaa, että Suomen rautatiet yltävät Sallaan, mutta siitä eteenpäin. Venäjän Kantalehteen ei vaan saada rataa tehtyä.

Arktisten alueiden rautatieverkot

Asiassa on kirpaiseva paradoksi. Yhtäältä toitotetaan puheissa arktisten alueiden luonnonvarojen merkitystä tulevaisuudessa. Väitetään esimerkiksi, että siellä on 13 prosenttia maapallon öljyvaroista ja 30 prosenttia kaasusta. Mutta toisaalta ei saada aikaan julkilausumia enempää pohjoisten alueiden infrastruktuurin kehittämiseksi. Missä ovat karvalakkilähetystöt? Tuskinpa ne kumminkaan suurta vauhtia saisivat asialle. Nythän kaikki kulkevat vaan biteissä!

Vähän tuntuu turhanaikaiselta katsella pohjoisen aluepomojen hienoja karttoja, joissa Eurooppa näytetään arktinen alue keskipisteenä. Kyllähän ne vakuuttavat etelän miehenkin siitä, että Oulun ja Tornion kauttahan ne raaka-aineet ja jalosteet vallan hienosti pääsisivät Itämerta pitkin Euroopan keskiosiin.

Mutta kun ei ole ratoja eikä teitä. Onneksi nyt norjalaiset rakentavat.