Kokoomuksen Katainen, Stubb ja Häkämies näyttävät heittäneen koepallon Moskovaan: Venäjä ei ole suurvalta, koska sen talous on Hollannin luokkaa. Nyt odotellaan, palautuuko heitto softpallona vai moukarina.

Epäselväksi minulle on jäänyt, mikä tämän eduskuntaryhmän kesäkokouksen ulostulon tarkoitus oli. Reaktioita on joka tapauksessa tullut ja tulossa odotetuilta tahoilta. Nostalginen tunnelma: Yleisradion Moskovan kirjeenvaihtaja, ystäväni Antero Eerola – pitkäaikainen vasemmistoaktivisti – rientää reijonikkilämäisesti hakemaan tuomitsevaa lausuntoa. Venäjän duuman ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Konstantin Kosatšev tuottaa kuitenkin lievän pettymyksen. Kosatšev ihmettelee, mutta ei tuomitse.

Mitä nyt seuraa? Kokoomusjohdon canossan matka Moskovaan, nootti, yöpakkaset ja kaksikymmentä vuotta kovennettua oppositiota Kokoomukselle?

Joku päivystävä dosentti ehti jo lausua, että kokoomuslaisten lausunnot Venäjästä eivät ole eurooppalaisella tasolla. Tästä olen eri mieltä. Puheet ovat hyvinkin eurooppalaisella, mutta suomalaisittain epätyypillisellä tasolla. Keski-Euroopassa ja Suomessa Venäjää on vuosikymmenet tarkasteltu eri tavalla. Suomessa Venäjän rooli on luonnollisesti nähty todellista suurempana. EU:ssa Venäjä yleensä yksinkertaisesti unohtuu agendalta ja muistuu mieleen vasta silloin, kun kaasuputki sulkeutuu. Suomalaisten Venäjä-Neuvostoliitto-asiantuntemus ja –tutkimus on kulkenut omia latujaan, eristyksissä läntisestä sovjetologiasta. Venäjä-tuntemuksemme on vahvaa kaupan alalla. Politiikan puolella meitä painaa objektiivisuuden puute. Venäjän kieltä meillä osataan surkean vähän.

Kokoomuksen ”poikia” syytetään varmasti tulitikuilla leikkimisestä. Pojilla on kuitenkin yksi etu. Suhteet Moskovaan, eurooppalaisiin johtajiin ja Yhdysvaltoihin ovat aivan eri tasolla kuin muilla suomalaisilla poliitikoilla. Ukopoliittinen ”vallankaappaus” on pitkäjänteisen työn tulosta.

Vielä Moskovasta se karhun ärähdyskin kuullaan. Talous on Hollannin kokoinen, kyllä. Öljy- ja kaasuvarat – niiden hallinta ja kaupankäynti, ydinasearsenaali, maantieteellinen asema, kansallistunne ja herkkänahkaisuus, naapurimaissa asuvien venäläisten eduista huolehtiminen ja tarvittaessa naapurimaiden asioihin puuttuminen, muodolliseeet asemat muiden suurvaltojen rinnalla, jatkuva huoli oman valta-aseman säilymisestä.    

Se käyttäytyy kuten suurvalta, se näyttää suurvallalta, se kuulostaa suurvallalta. Sen siis täytyy olla suurvalta. Sanoo kansantalouden tilasto mitä tahansa.

Taas yksi paikkaus kammottavaan aukkoon sivistyksessäni.  Vierailimme ensi kertaa elämässämme Bengtskärin majakkasaarella. Kiitos Turun yliopistosäätiön asiamiehelle Pekka Kanervistolle,  joka aiheellisesti huomautti kysessä olevan avaruusmittakaavaisen kokemuspuutteen ja esitti kutsun käynnille,  jonka virallisena syynä oli allekirjoittaa saarta isännöivän Wilsonin perheen kanssa jatkosopimus vuokraamisesta ja kunnossapidosta. Torellisena tarkoituksena oli  myös katsastaa majakkasaarta hauskan kesäisen retken merkeissä.

Vaikka kymmenet lukemani artikkelit ja nähdyt uutispätkät ja sadat lintumies Seppo Sällylän radioraportit olivat antaneet Bengtskäristä ennakkokuvan, oli kokemus silti järisyttävä. Yhden vuoden (1906) aikana pykättiin paljaalle kalliolle. itse asiassa melkeinpä kivelle, Pohjoismaiden korkein majakka. Se on massiivinen kivirakennus, jonka mittasuhteet paljastuvat vasta, kun seisoo pää kenossa merenpinnasta 52 metrin korkeuteen kohoavan graniittisormen juurella. Yli 120 lähinnä Rosalan ja Hiittisten saarten miestä ja naista ahersi kuin Kheopsin pyramidilla.

Oman kolean tunnelmansa saarelle antaa tieto siitä, että heinäkuun 26 päivänä vain 69 vuotta sitten virtasi kallioilla nuorten miesten veri. Hankoa hallinneet venäläiset yrittivät räjäyttää merialueen silmänä toimineen majakan, mutta kohtasivat yllättävän kovan vastarinnan majakan sisään linnoittautuneen piskuisen suomalaisen puolustajajoukon taholta.  Kolmekymmentä suomalaista ja liki sata venäläistä kuoli luotien lävistäminä, sirpaleiden ruhjomina tai rantaveden hukuttamina kauheassa kaksipäiväisessä taistelussa, jonka tantereelta ei ollut pakotietä.  Venäläisistä maihinnousijoista yksikään ei antautunut. Vaikka taistelun historia oli minulle tuttu, oli tietojen sovittaminen  pienen kallioluodon mittasuhteisiin järkyttävää.  Muutaman metrin matka rantakiviltä majakan alakerrokseen on ollut verinen taival, jolla jokainen kallionkolo on ollut turvapaikka tai kuolemanloukko. Majakan yläkerroksissa taistelleiden suomalaispoikien hengen pelastamiseksi tarvittiin viimeinenkin käsikranaatti. Sen iskemä näkyy yhä tornin kiviportaissa.

Ei ole ihme, että Bengtskär on vuodesta toiseen suosittu matkailukohde. Pieni ihme on sen sijaan, että tämä kansallinen muistomerkki pysyy kunnossa ja ottaa vastaan vieraita ilman, että sille tarvitsee pumpata yhteiskunnan – siis meidän – rahaa.  Paula ja Per Wilson perheineen ovat saaneet kohteen pyörimään liiketoimintaperiaatteella itsensä kannattavasti eikä saaren omistajan, Turun yliopistosäätiön, tarvitse käyttää ylläpitoon varoja (mitä se ei sääntöjensä puitteissa toki voisikaan tehdä). Silti Bengtskärin huipulla  loistaa   lamppu myös turkulaisen yliopistoväen kunniaksi. Majakan kunnostus Turun yliopiston voimin 1990-luvun alussa ja sen osto osto säätiölle vuonna 2000 ovat olleet uljas kulttuuriteko.

Maakuntamatkoillani pysähdyin ilosanoman levityksessä myös Oulussa ja Torniossa.  Tulipa käytyä Ikean pihassa Ruotsin puolella jalan. Onhan se turkulaiselle kokemus päästä kävelten Ruotsiin. Mieleen jäävää oli kuulla ja nähdä Haparandan ja Tornion kaupunginjohtajien yhteisesitys alueensa tulevaisuudesta. Toinen esitti ensimmäisen power point dian, toinen seuraavan ja niin edelleen. Suomen kielellä.

Koskahan saamme nähdä sen diaesityksen, jossa Turun, Kaarinan, Raision ja Naantalin kaupunginjohtajat samalla metodilla kuvailevat tämän alueen yhteisiä saavutuksia kuten yhteistä asemakaavaa ja hahmottavat yhteistä kaupunkien rajoista piittaamatonta tulevaisuuden visiota! Yhteisesti sovittuja ja konkreettisiin toimiin johtavia, joihin myös valtuustot ovat sitoutuneita. Ei mitään maakuntakaavoja.

Tilaisuus tuli tänään mieleeni, kun Barents Observer (www.barentsobserver.com) kertoi, että Norjan rautatiet ajavat ratahanketta Rovaniemeltä Kirkenesiin. Nykyään Suomen rautatieliikenne toppaa Rovaniemelle 500 kilometriä Jäämeren rannasta. Onhan sekin jotenkin hupaisaa, että Suomen rautatiet yltävät Sallaan, mutta siitä eteenpäin. Venäjän Kantalehteen ei vaan saada rataa tehtyä.

Arktisten alueiden rautatieverkot

Asiassa on kirpaiseva paradoksi. Yhtäältä toitotetaan puheissa arktisten alueiden luonnonvarojen merkitystä tulevaisuudessa. Väitetään esimerkiksi, että siellä on 13 prosenttia maapallon öljyvaroista ja 30 prosenttia kaasusta. Mutta toisaalta ei saada aikaan julkilausumia enempää pohjoisten alueiden infrastruktuurin kehittämiseksi. Missä ovat karvalakkilähetystöt? Tuskinpa ne kumminkaan suurta vauhtia saisivat asialle. Nythän kaikki kulkevat vaan biteissä!

Vähän tuntuu turhanaikaiselta katsella pohjoisen aluepomojen hienoja karttoja, joissa Eurooppa näytetään arktinen alue keskipisteenä. Kyllähän ne vakuuttavat etelän miehenkin siitä, että Oulun ja Tornion kauttahan ne raaka-aineet ja jalosteet vallan hienosti pääsisivät Itämerta pitkin Euroopan keskiosiin.

Mutta kun ei ole ratoja eikä teitä. Onneksi nyt norjalaiset rakentavat.

Turun tauti tekee paluun julkisuuteen aina tarpeen mukaan. Se muistettiin Myllysillan uutisoinnissa. Minulle asti ei sentään tullut yhtään kiertävää Orava-tekstiviestiä, joihin olisi yhdistetty Turun tautia. Ehkä luovuus ei riittänyt. Mutta näitä Orava –viestejä toki singahteli ihan kiitettävästi.

Mutta äskettäisessä huostaanotto-asiassa nähdään taas Turun tautia. Tätä syytöstä on tuskin koskaan käytetty niin väärin, kuin tässä asiassa. Turkulaiset viranomaiset joutuivat venäläisen mediasirkuksen riepoteltaviksi aivan syyttömästi. Ja vailla minkäänlaista selviytymismahdollisuutta tai tukea.

Tiedotussodassa turkulaisilla ei ollut mitään mahdollisuutta pärjätä. Vastakkain olivat mahdollisimman suurta ja raflaavaa julkisuutta hakeva venäläinen osapuoli ja lainsäädännön täysin sulkema suomalainen viranomainen. Siinä on vaikeata nähdä Turun tautia. Todella epätasainen asetelma.

Tapauksen taustoista kannattaa lukea vaikka Jarmo Mäkelän blogi tänään Ylen kotisivulta http://yle.fi/uutiset/ulkomaat/2010/03/turun_tauti_ja_tapaus_astahov_1548475.html

Tapauksessa on ulottuvuuksia, jotka tulisi välttämättä avata keskusteluun. Asia nousee Suomen ja Venäjän poliittiselle agendalle, ehkä jo tänään kun presidentti Halonen tapaa pääministeri Putinin. Ja tapauksia nousee pinnalle sitä mukaan, kun suomalais-venäläisten avioliittojen määrä kasvaa.

”Turun tauti” –tapaus rohkaisee venäläistä osapuolta entistä hyökkäävämpään linjaan. Ei vain Venäjän kansalaismielipide vaan maan virallinen politiikka ”ulkovenäläisten” etujen turvaamiseksi antaa pontta ja lisää itsevarmuutta. Suomi ja suomalainen viranomainen hienoine ihmisoikeusperiaatteita noudattavine lainsäädäntöineen jäävät aina tappiolle.

Tämä on uusi tilanne suomalais-venäläisissä suhteissa. Siihen tulee suhtautua vakavasti.  Suomi on vääjäämättä altavastaajana näissä tilanteissa.

Taitaa olla jo aika selvää, mikä asia nousee vaalien näkyvimmäksi teemaksi: mamu ja sen seuraukset.

Kuuden Ruotsin-vuoteni aikana minulla oli kahdelta näköalapaikalta onni tutustua satoihin muusikoihin: maan kansainvälisiin solistitähtiin, lähes jokaiseen (eli muutamaan) kapellimestariin sekä oman soittajistoni Ruotsin Radion sinfoniorkesterin ynnä keikkabändini Tukholman Kuninkaallisen Filharmonian soittajiin – monista säveltäjistä, agenteista ja hallintoihmisistä puhumattakaan. Lienenkö turkulaisille musiikinystäville ja muusikoille anteeksipyynnön velkaa filharmonikkojen vieraslistan vahvasta ruotsalaisesta edustuksesta työvuosiltani?

Yksi iloisimmista illoista vietettiin erään Drottningholmin teatterin suurenmoisen konsertin jälkeen. Olihan sitä ihan pakko mennä kuuntelemaan, kun solistina oli vanha kaveri Petteri Salomaa. Illan bonus oli kuitenkin nuori, valkohiuksinen mezzosopraano, joka muistaakseni tuolloin, 1990-luvun puolivälissä,  lauloi vielä Ruotsin Radion kuorossa. Vaikka illan teokset eivät vielä esitelleet hänen ilmiömäisen äänensä hyvin kaukana toisistaan olevia ääripäitä, ei tarvinnut kuunnella montakaan tahtia ymmärtääkseen, että tuossa tytössä asuu maailmantähti.

Kun linnanpihalla sitten Petterin ja Malenan kanssa törmäsimme vanhoihin ystäviini, musiikkitoimittaja Camilla Lundbergiin ja unkarilais-ruotsalaiseen pianistiin Janos Solyomiin, päädyimme illanistujaisiin Norr Mälarstrandille herrasväen hulppeaan ylimmän kerroksen asuntoon, jonka parvekkeelta avautui lämpimän kesäillan näkymä veden yli Söderiin. Sittemmin Camillasta tuli Ruotsin television musiikkipäällikkö, jonka hyvin vakuuttavaa persoonaa saan suureksi ilokseni nähdä ja kuulla miltei joka viikko naapurin tv-kanavilla. Huippupianisti Janos taas teki pikapaikkauksen Turun filharmonikkojen solistiksi – Nallekonserttiviikon Karhupapaksi. Hän opetteli pitkän käsikirjoitukseni kahdessa päivässä ja suostui astumaan jopa karhupukuun. Meillä oli lavalla koko viikon niin hauskaa, että totesimme kärsivämme vieroitusoireista viimeisen esityksen ja yli kymmenen tuhannen kuulijan jälkeen.

Mutta Malena. Hän oli vaatimaton, miltei ujo, erittäin hauska ja suurenmoisen ihana. Muutaman vuoden kuluttua hän sitten olikin jo kaikkialla maailmassa. Ilman että katson hänen lumoavia silmiään, uskallan sanoa, että hän on maailman monipuolisin laulajatar. Ja sitä paitsi äärimmäisen taitava lavaesiintyjä niin dramaattisessa oopperassa, kevyessä musiikissa kuin revyyssä – hänen shownsa televisioiduilla Nobel-päivällisillä Tukholman kaupungintalon Blå hallenissa muutama vuosi sitten oli aivan käsittämättömän upea. Harmittelen vieläkin, että ensivierailulle Turussa ei enää onnistuttu löytämään hänen maailmankalenteristaan tilaa – musiikkina olisi ollut ehkä Hillborgia….

Ja nyt Malena lopetti Moskovassa La voix  -euroviisukarsintaesityksensä Siihen Kuuluisaan Korkeaan c:hen. Pianissmo. MEZZOsopraano! Silmää räpäyttämättä. Tai nimenomaan – silmää räpäyttäen.

Oletteko panneet merkille, että pääministeri ja kaksi ulkoministeriä matkustavat alkavalla viikolla Moskovaan?  Kannattaa seurata vierailuja poikkeuksellisen tarkkaan. Ja Venäjän ulkoministeri Lavrovin haastattelu sunnuntain Hesarissa kannattaa leikata talteen.

Jollakin tavalla tuntuu hiukan oudolta, että ulkoministeri Stubb menee Moskovaan tiistaina  tapaamaan ulkoministeri Lavrovia ja pääministeri Vanhanen ministeri Väyrysen kanssa seuraavana päivänä tapaamaan pääministeri Putinia. Tuntuu vähän siltä, että koordinaatio pettää. Varmaan pian myös maittemme presidentit tapaavat.

Muistan, että ulkoministeri Kanerva aikanaan lupasi teettää politiikka-paperin, ettei vaan selontekoa peräti, Suomen Venäjä-politiikasta. Mitähän sille toimeksiannolle on tapahtunut? Näytettäisiin ainakin tarvittavan.  Kun tuntuu vielä siltäkin, että nämä kolme herraa eivät puhu välttämättä yhdellä äänellä. Toivottavasti edes puhuvat toisilleen kotioloissa ennen matkaa.

Tottakai Suomen pääministeri menee Moskovaan silloin kun isännälle sopii. Vieraat tulee ajallaan, talo elää tavallaan sanoi jo Urho Kekkonenkin kun Olavi J Mattilasta ulkoministerin teki!

Ja totta kai virallinen vastaus on, että Stubb menee Moskovaan ETYJ:n puheenjohtajana. Mutta mahtaako olla ihan sattuma, että Lavrov Hesarissa kiittelee Suomen puolueettomuuspolitiikkaa. Ehkä ei olisi kannattanut Stubbin ensikommentissaan epäillä, että Lavrovilla on joku väärinkäsitys.

Taitaa olla peräti selkeä käsitys siitä, miten naapurissa halutaan Suomen asian olevan. Ja miten ETYJin puheenjohtajan tulisi toimia. Muistattehan vielä parin viikon takaa sen Königstedtin tilaisuuden. Meille sovitellaan nyt roolia, josta olisi vaikea kieltäytyä.

Tässä on jutun juuri: Venäjä rakentelee Georgian jälkeen omaa Eurooppa-politiikkaansa tekemällä ehdotuksia ja reagoimalla toisten toimiin. Kremlin suurella pöydällä on auki uusi palapeli ja siihen sovitetaan Suomellekin paikkaa.

Minä ainakin seuraan hieman normaalia herkemmällä korvalla ja silmällä, mitä Moskovassa puhutaan.

Nyt kun Tasavallan Presidenttikin on tuominnut Venäjän tunnustamispolitiikan Georgian suunnalla, rohkenen minäkin lausua jotakin. Tunnustaminen on yksi olennainen osa kansainvälisen järjestelmän perussäännöistä. Ken haluaa esiintyä itsenäisenä kansallisvaltiona, täytyy saada muilta kansainvälisen yhteisön jäseniltä siihen tunnustus.

Kansainvälinen järjestelmä on ikään kuin Lions-klubi. Vaikka kuinka haluaisin päästä Lions-klubin jäseneksi, tarvitaan siihen kaikkien jäsenten hyväksyntä. Tämä siitäkin huolimatta, että naapurini minua esittää ja kertoo muille, että Antola kyllä ansaitsee jäsenyyden. Ei auta, muidenkin täytyy hyväksyä. Tietenkin naapurini voi asemaansa vedoten saada joitakin jäseniä puolelleen jos hänellä on erityisiä voimavaroja siihen.

Kansainvälinen järjestelmä nojaa  kansallisvaltoihin. Tunnustaminen on yksi elementti suvereenisuutta. Muita ovat esimerkiksi se, että valtiolla on hyväksytyt rajat, joita se kykenee valvomaan. No tässä tapauksessa valvominen ulkoistetaan. En ole aivan varma, onko selkeitä rajoja tässä tapauksessa olemassa.

Oma kriteerinsä on, että maassa täytyy olla hallitus, joka kykenee ylläpitämään järjestystä alueellaan ja nauttii kansalaisten hyväksynnästä eli legitimiteetistä. Taitaa olla niin, että näissä tunnustetuissa valtioissa tämäkin täytyy hoitaa ulkoistetusti.  Tämän sisäisen järjestyksen ulottuvuus edellyttää myös jonkinlaista perustuslakia.

Niin, että ei nämä kaksi uutta ”kansallisvaltiota” aivan taida täyttää kaikkia ehtoja. Jokainen voi nyt laittaa vaikka jääkaapin oveen riittävän ison ruutupaperiarkin, kirjoittaa alakkain vasempaan reunaan maiden nimet ja laittaa kruksin maan perään sitä mukaan kun antavat tunnustuksen. Niitä on parisen sataa. Taitaa jonkin aikaa kulua, ennen kuin se ensimmäinen satanen rikkoontuu.

Olin silloin muutaman päivän vaille 11-vuotias. Olympialaisia katsottiin kotona Helsingin Maunulan Pirttipolulla isän kanssa televisiosta, mustavalkoisesta. Muistikuva on vahva. Piiiitkä hyppy ja varsinkin se kenguruloikka alastulosta eteenpäin. Bob Beamon, 8,90 Mexicon olympiakisojen pituushypyssä vuoden 1968 lokakuussa.

Samalla tavalla vahvassa tunnemuistissa on Neuvostoliiton hyökkäys Tšekkoslovakiaan, tänään täsmälleen 40 vuotta sitten. Pikkupojan sydän tunsi sen suureksi uhaksi, ennen kokemattomaksi, vaaralliseksi. Me tuohtuneet lapset kävimme tiukkoja keskusteluja koulussamme SYK:ssa. Sain isältäni pinssin, jossa olivat Suomen ja Tsekkoslovakian liput – hän oli saanut sen voitettuaan korkeushypyn maaottelussa 1950-luvun alussa. Olin ylpeä rinnassani kiiltelevistä lipuista. Ilmeisesti kannanotto oli rohkea.

Eilisen urheilusuorituksen muistan toivottavasti ainakin seuraavat 40 vuotta. Katsotaan, millaiseen maailmantilanteeseen Venäjän hyökkäys Georgiaan johtaa.

Ihailin Usain Boltin valmistautumista 200 metrin juoksun loppukilpailuun. Täydellinen rentous, ilo, hauskanpito, show – ja kuitenkin tiukka keskittyminen. Sanoin pojalleni Elikselle: Bolt tekee maailmanennätyksen, sataprosenttisen varmasti. Pitkin päivää asiantuntijat eri kanavilla olivat vakuuttaneet, että loppuaika on 19,50:n nurkilla. Laskin alkukilpailujen hidastelun hävittyinä metreinä, ja päädyin tutkimuksessani siihen, että 1) kun vauhtia tulee lisää ja 2) kun se kestää kevyesti loppuun asti, ja 3) kun hän malttaa olla pelleilemättä kalkkiviivoilla, niin Michael Johnsonin uppoamattomana pidetty maailmanennätys siirtyy historiaan.

Niin kävi. Katsoiko Salama suoralla suurta näyttötaulua? Viimeisillä kymmenillä metreillä hänen lihaksensa ja ilmeensä jäykistyivät, kun yritystä tuli lisää. Ainoa vastustaja oli enää stadionin sähkökello. Eli muutama sadasosa olisi jäänyt vielä nipistettäväksi, jos suoritus olisi säilynyt rentona loppuun asti.

Hufvudstadsbladet kertoo Jamaican joukkueen päävalmentajan Maurice Williamsin resepteistä, joilla pieni maa on kahminut mitaleja juoksulajeissa.

”Olemme pyrkineet luomaan sellaisen systeemin, että urheilijoilla on aina hauskaa eikä heidän tarvitse tuntea paineita. Sillä tavalla he saavat muovata oman harjoittelunsa niin, että tuntuu hyvältä.”

Niinkö yksinkertaista se onkin? Ei salaista tietokoneohjelmaa, ruokavaliota, juoksuasua – vaan kaiken valmennuksen ensimmäinen sääntö: Että on hauskaa.

Mikä sitten on Boltin vahvuus? Päävalmentajan vastaus on lyhyt: ”Usainin salaisuus on se, että hän ei ota asioita liian vakavasti.”

Niinpä niin. Tämä on Jamaican Salaman viesti maailman kaikille nuorille urheilijoille ja heidän valmentajilleen.

P.S. Usainin show satasen loppumetreillä oli, no, hieman ylimitoitettu. Mutta niin on Kansainvälisen Olympiakomitean pääsihteerin Jacques Roggen lausuntokin Boltin epäurheilijamaisuudesta kilpakumppaneitaan kohtaan. Kyllä ykkönen saa näyttää ja sanoa, kun on maailman ykkönen. Jos sitä ei tee liian vakavasti.

Kuva: Jamaican suuri poika maan hallituksen virallisilla sivuilla.

Tapasin ulkoministeri Alex Stubin ensimmäistä kertaa, kun hän oli valmistunut Bryggen Eurooppa Collegesta ja oli tulossa Ulkoministeriöön lähinnä kai harjoittelijaksi. Alex oli ollut vuosia ulkomailla, Yhdysvalloissa pitkään.

Hän tuli Turkuun tapaamaan minua. Muistan huomioineeni, että onpa itsevarma, kaiken tietävä ja ulospäin suuntautunut nuori mies. Tyyli oli opittu Amerikassa. Hänestä tuli Antti Satulin luottohenkilö ja läheinen avustaja. Silloin luotiin, Paavo Lipposen ohjeistuksella, Suomen Eurooppa-poliittinen linja, jota vieläkin monet pitävät oikeana. Eurooppa on kuitenkin muuttunut. Aikanaan se oli se oikea linjaus.

Kun tapasin Alexin (häntä kuulemma ministeriössä tulee kutsua tällä tavalla), näin hänessä itseni 20 vuotta aikaisemmin. Olin samanlainen besserwisser enkä kaihtanut tuoda sitä esille. Mahtoi opettajallani ja esimiehelläni, arvostetulla professori Jaakko Nousiaisella olla kestämistä niihin aikoihin.

Mutta se oli hyvää harjoitusta. Nousiaisella on ollut myöhemmin vielä iso-egoisempia oppilaita ja työtovereita!

Nyt Alex kuitenkin menee harhaan, kun hän sanoo, ettei Venäjän Nato-kannonotoissa ole mitään uutta. On niissä. Venäjä Putinin ollessa valtansa huipulla on aivan erilainen puhuja kuin Venäjä vastustaessaan Baltian maiden jäsenyyttä viisi-kuusi vuotta sitten. Silloin kukaan ei välittänyt Venäjän vastustuksesta. Nyt välittää.

Venäjän vastustus Georgian ja Ukrainan jäsenyysohjelman hyväksymistä kohtaan hajotti Naton. Eurooppalaiset napamaat kuuntelivat Venäjää. USA kärsi melkoisen arvovaltatappion. Yhä vähemmän uskottava on se Nato-vastustajien väite, että Nato on Yhdysvaltain käsikassara.

Alex, sanat on luettava niiden kontekstissa. Näin tekee vaikkapa Angela Merkel.

Alkamassa on Suomen kannalta haastava aika: uudet johtajat Venäjällä ja USA:ssa ryhtyvät etsiytymään tekemisiin toistensa kanssa heti alkuvuodesta. Silloin Suomen on oltava erityisen tarkkana Moskovassa ja Washingtonissa. Silloin luodaan se tunnelma, jossa itseämme ”positioimme”, niin kuin UM-kielellä sanotaan, kansallisen turvallisuutemme asioissa.

Venäjällä pidetään viikonloppuna presidentinvaalit. Vaikka lopputulos onkin selvä, saavat vaalit tavattomasti huomiota myös Suomessa. Joku onkin vihjaissut, että nämä saattavat olla hyvinkin Suomen tärkeimmät vaalit. Niin merkittävä asia meille on, minkälainen komento naapurissa on.

Rohkenen tehdä historiallisen rinnastuksen vaikka tiedänkin, että se on poliittisesti epäkorrekti. Suomalaiset suhtautuvat Venäjän presidentinvaihdokseen kuin aikanaan Tsaarin vaihtumiseen. Uusi Tsaari oli aina lupaus paremmasta tai ainakin saatettiin odottaa, että uusi Tsaari olisi Suomelle myönteinen.

Kun työkseni seuraan eurooppalaisia lähteitä, en voi olla huomaamatta älyllistä kuilua suomalaisen ja eurooppalaisen keskustelun välillä. Meillä vallitsee Paasikiven oppi: Venäjästä puhutaan sordiinolla. Aivan ymmärrettävää: Tsaaria ei sovi ärsyttää, toivommehan Hyvää Tsaaria. Leikkaan siivet vastakommentilta heti sanomalla, että vaihtoehto ei ole Venäjän olojen rääpiminen vaan ihan rehellinen ja älyllinen keskustelu naapurin oloista.

Suomen odotukset ja kiinnikkeet Venäjään ovat niin omalaatuiset Euroopan Unionin jäsenmaista, että voisimme lakata hakemasta itsellemme Venäjäosaajan roolia unionissa. Me osaamme vain omien asioittemme hoidon omalla tavallamme. Pysytään siinä.

Televisiossa on näytetty viime viikkoina puolidokumentteja Tsaarien vierailuista Suomessa. Ne olivat erinomaisia aikansa kuvauksia. Tsaarin matkojen yhteydessä toivoimme vahvistavamme Tsaarin hyväntahtoisuutta tekemällä hänen olonsa viihtyisäksi.

En voi mitään, että dokumentit tulivat mieleeni, kun luin Helsingin Sanomien kuukausiliitteestä Unto Hämäläisen jutun Putinista ja Turusta. Piispan Pojat investoivat Hyvään Tsaariin. Piispan Pojat ja muut Turun dignitaarit: kovin pieni osuus jättimäisistä Venäjän investoinneista ulkomaille on tänne kumminkaan tippunut! Eikä taida ihan hirmuisia olla turkulaisten yritysten etabloitumiset Venäjän houkuttelevilla markkinoilla. Korjaan käsitykseni kun saan faktoja!

Mutta yksi saavutus Tsaarin viihdyttämisestä on: Putin aloittaa Suomen vierailunsa Kultarannasta ja käy Turussa!

Linja jatkuu. Turun Sanomien ulkomaantoimittaja kirjoittaa sunnuntaina alakerran otsikolla: ”Medvedevissä on ainesta viisaaksi johtajaksi”. Eläköön Hyvä Tsaari!

kuvassa Nikolai II