Kuuden Ruotsin-vuoteni aikana minulla oli kahdelta näköalapaikalta onni tutustua satoihin muusikoihin: maan kansainvälisiin solistitähtiin, lähes jokaiseen (eli muutamaan) kapellimestariin sekä oman soittajistoni Ruotsin Radion sinfoniorkesterin ynnä keikkabändini Tukholman Kuninkaallisen Filharmonian soittajiin – monista säveltäjistä, agenteista ja hallintoihmisistä puhumattakaan. Lienenkö turkulaisille musiikinystäville ja muusikoille anteeksipyynnön velkaa filharmonikkojen vieraslistan vahvasta ruotsalaisesta edustuksesta työvuosiltani?

Yksi iloisimmista illoista vietettiin erään Drottningholmin teatterin suurenmoisen konsertin jälkeen. Olihan sitä ihan pakko mennä kuuntelemaan, kun solistina oli vanha kaveri Petteri Salomaa. Illan bonus oli kuitenkin nuori, valkohiuksinen mezzosopraano, joka muistaakseni tuolloin, 1990-luvun puolivälissä,  lauloi vielä Ruotsin Radion kuorossa. Vaikka illan teokset eivät vielä esitelleet hänen ilmiömäisen äänensä hyvin kaukana toisistaan olevia ääripäitä, ei tarvinnut kuunnella montakaan tahtia ymmärtääkseen, että tuossa tytössä asuu maailmantähti.

Kun linnanpihalla sitten Petterin ja Malenan kanssa törmäsimme vanhoihin ystäviini, musiikkitoimittaja Camilla Lundbergiin ja unkarilais-ruotsalaiseen pianistiin Janos Solyomiin, päädyimme illanistujaisiin Norr Mälarstrandille herrasväen hulppeaan ylimmän kerroksen asuntoon, jonka parvekkeelta avautui lämpimän kesäillan näkymä veden yli Söderiin. Sittemmin Camillasta tuli Ruotsin television musiikkipäällikkö, jonka hyvin vakuuttavaa persoonaa saan suureksi ilokseni nähdä ja kuulla miltei joka viikko naapurin tv-kanavilla. Huippupianisti Janos taas teki pikapaikkauksen Turun filharmonikkojen solistiksi – Nallekonserttiviikon Karhupapaksi. Hän opetteli pitkän käsikirjoitukseni kahdessa päivässä ja suostui astumaan jopa karhupukuun. Meillä oli lavalla koko viikon niin hauskaa, että totesimme kärsivämme vieroitusoireista viimeisen esityksen ja yli kymmenen tuhannen kuulijan jälkeen.

Mutta Malena. Hän oli vaatimaton, miltei ujo, erittäin hauska ja suurenmoisen ihana. Muutaman vuoden kuluttua hän sitten olikin jo kaikkialla maailmassa. Ilman että katson hänen lumoavia silmiään, uskallan sanoa, että hän on maailman monipuolisin laulajatar. Ja sitä paitsi äärimmäisen taitava lavaesiintyjä niin dramaattisessa oopperassa, kevyessä musiikissa kuin revyyssä – hänen shownsa televisioiduilla Nobel-päivällisillä Tukholman kaupungintalon Blå hallenissa muutama vuosi sitten oli aivan käsittämättömän upea. Harmittelen vieläkin, että ensivierailulle Turussa ei enää onnistuttu löytämään hänen maailmankalenteristaan tilaa – musiikkina olisi ollut ehkä Hillborgia….

Ja nyt Malena lopetti Moskovassa La voix  -euroviisukarsintaesityksensä Siihen Kuuluisaan Korkeaan c:hen. Pianissmo. MEZZOsopraano! Silmää räpäyttämättä. Tai nimenomaan – silmää räpäyttäen.

Oletteko panneet merkille, että pääministeri ja kaksi ulkoministeriä matkustavat alkavalla viikolla Moskovaan?  Kannattaa seurata vierailuja poikkeuksellisen tarkkaan. Ja Venäjän ulkoministeri Lavrovin haastattelu sunnuntain Hesarissa kannattaa leikata talteen.

Jollakin tavalla tuntuu hiukan oudolta, että ulkoministeri Stubb menee Moskovaan tiistaina  tapaamaan ulkoministeri Lavrovia ja pääministeri Vanhanen ministeri Väyrysen kanssa seuraavana päivänä tapaamaan pääministeri Putinia. Tuntuu vähän siltä, että koordinaatio pettää. Varmaan pian myös maittemme presidentit tapaavat.

Muistan, että ulkoministeri Kanerva aikanaan lupasi teettää politiikka-paperin, ettei vaan selontekoa peräti, Suomen Venäjä-politiikasta. Mitähän sille toimeksiannolle on tapahtunut? Näytettäisiin ainakin tarvittavan.  Kun tuntuu vielä siltäkin, että nämä kolme herraa eivät puhu välttämättä yhdellä äänellä. Toivottavasti edes puhuvat toisilleen kotioloissa ennen matkaa.

Tottakai Suomen pääministeri menee Moskovaan silloin kun isännälle sopii. Vieraat tulee ajallaan, talo elää tavallaan sanoi jo Urho Kekkonenkin kun Olavi J Mattilasta ulkoministerin teki!

Ja totta kai virallinen vastaus on, että Stubb menee Moskovaan ETYJ:n puheenjohtajana. Mutta mahtaako olla ihan sattuma, että Lavrov Hesarissa kiittelee Suomen puolueettomuuspolitiikkaa. Ehkä ei olisi kannattanut Stubbin ensikommentissaan epäillä, että Lavrovilla on joku väärinkäsitys.

Taitaa olla peräti selkeä käsitys siitä, miten naapurissa halutaan Suomen asian olevan. Ja miten ETYJin puheenjohtajan tulisi toimia. Muistattehan vielä parin viikon takaa sen Königstedtin tilaisuuden. Meille sovitellaan nyt roolia, josta olisi vaikea kieltäytyä.

Tässä on jutun juuri: Venäjä rakentelee Georgian jälkeen omaa Eurooppa-politiikkaansa tekemällä ehdotuksia ja reagoimalla toisten toimiin. Kremlin suurella pöydällä on auki uusi palapeli ja siihen sovitetaan Suomellekin paikkaa.

Minä ainakin seuraan hieman normaalia herkemmällä korvalla ja silmällä, mitä Moskovassa puhutaan.

Nyt kun Tasavallan Presidenttikin on tuominnut Venäjän tunnustamispolitiikan Georgian suunnalla, rohkenen minäkin lausua jotakin. Tunnustaminen on yksi olennainen osa kansainvälisen järjestelmän perussäännöistä. Ken haluaa esiintyä itsenäisenä kansallisvaltiona, täytyy saada muilta kansainvälisen yhteisön jäseniltä siihen tunnustus.

Kansainvälinen järjestelmä on ikään kuin Lions-klubi. Vaikka kuinka haluaisin päästä Lions-klubin jäseneksi, tarvitaan siihen kaikkien jäsenten hyväksyntä. Tämä siitäkin huolimatta, että naapurini minua esittää ja kertoo muille, että Antola kyllä ansaitsee jäsenyyden. Ei auta, muidenkin täytyy hyväksyä. Tietenkin naapurini voi asemaansa vedoten saada joitakin jäseniä puolelleen jos hänellä on erityisiä voimavaroja siihen.

Kansainvälinen järjestelmä nojaa  kansallisvaltoihin. Tunnustaminen on yksi elementti suvereenisuutta. Muita ovat esimerkiksi se, että valtiolla on hyväksytyt rajat, joita se kykenee valvomaan. No tässä tapauksessa valvominen ulkoistetaan. En ole aivan varma, onko selkeitä rajoja tässä tapauksessa olemassa.

Oma kriteerinsä on, että maassa täytyy olla hallitus, joka kykenee ylläpitämään järjestystä alueellaan ja nauttii kansalaisten hyväksynnästä eli legitimiteetistä. Taitaa olla niin, että näissä tunnustetuissa valtioissa tämäkin täytyy hoitaa ulkoistetusti.  Tämän sisäisen järjestyksen ulottuvuus edellyttää myös jonkinlaista perustuslakia.

Niin, että ei nämä kaksi uutta ”kansallisvaltiota” aivan taida täyttää kaikkia ehtoja. Jokainen voi nyt laittaa vaikka jääkaapin oveen riittävän ison ruutupaperiarkin, kirjoittaa alakkain vasempaan reunaan maiden nimet ja laittaa kruksin maan perään sitä mukaan kun antavat tunnustuksen. Niitä on parisen sataa. Taitaa jonkin aikaa kulua, ennen kuin se ensimmäinen satanen rikkoontuu.

Olin silloin muutaman päivän vaille 11-vuotias. Olympialaisia katsottiin kotona Helsingin Maunulan Pirttipolulla isän kanssa televisiosta, mustavalkoisesta. Muistikuva on vahva. Piiiitkä hyppy ja varsinkin se kenguruloikka alastulosta eteenpäin. Bob Beamon, 8,90 Mexicon olympiakisojen pituushypyssä vuoden 1968 lokakuussa.

Samalla tavalla vahvassa tunnemuistissa on Neuvostoliiton hyökkäys Tšekkoslovakiaan, tänään täsmälleen 40 vuotta sitten. Pikkupojan sydän tunsi sen suureksi uhaksi, ennen kokemattomaksi, vaaralliseksi. Me tuohtuneet lapset kävimme tiukkoja keskusteluja koulussamme SYK:ssa. Sain isältäni pinssin, jossa olivat Suomen ja Tsekkoslovakian liput – hän oli saanut sen voitettuaan korkeushypyn maaottelussa 1950-luvun alussa. Olin ylpeä rinnassani kiiltelevistä lipuista. Ilmeisesti kannanotto oli rohkea.

Eilisen urheilusuorituksen muistan toivottavasti ainakin seuraavat 40 vuotta. Katsotaan, millaiseen maailmantilanteeseen Venäjän hyökkäys Georgiaan johtaa.

Ihailin Usain Boltin valmistautumista 200 metrin juoksun loppukilpailuun. Täydellinen rentous, ilo, hauskanpito, show – ja kuitenkin tiukka keskittyminen. Sanoin pojalleni Elikselle: Bolt tekee maailmanennätyksen, sataprosenttisen varmasti. Pitkin päivää asiantuntijat eri kanavilla olivat vakuuttaneet, että loppuaika on 19,50:n nurkilla. Laskin alkukilpailujen hidastelun hävittyinä metreinä, ja päädyin tutkimuksessani siihen, että 1) kun vauhtia tulee lisää ja 2) kun se kestää kevyesti loppuun asti, ja 3) kun hän malttaa olla pelleilemättä kalkkiviivoilla, niin Michael Johnsonin uppoamattomana pidetty maailmanennätys siirtyy historiaan.

Niin kävi. Katsoiko Salama suoralla suurta näyttötaulua? Viimeisillä kymmenillä metreillä hänen lihaksensa ja ilmeensä jäykistyivät, kun yritystä tuli lisää. Ainoa vastustaja oli enää stadionin sähkökello. Eli muutama sadasosa olisi jäänyt vielä nipistettäväksi, jos suoritus olisi säilynyt rentona loppuun asti.

Hufvudstadsbladet kertoo Jamaican joukkueen päävalmentajan Maurice Williamsin resepteistä, joilla pieni maa on kahminut mitaleja juoksulajeissa.

”Olemme pyrkineet luomaan sellaisen systeemin, että urheilijoilla on aina hauskaa eikä heidän tarvitse tuntea paineita. Sillä tavalla he saavat muovata oman harjoittelunsa niin, että tuntuu hyvältä.”

Niinkö yksinkertaista se onkin? Ei salaista tietokoneohjelmaa, ruokavaliota, juoksuasua – vaan kaiken valmennuksen ensimmäinen sääntö: Että on hauskaa.

Mikä sitten on Boltin vahvuus? Päävalmentajan vastaus on lyhyt: ”Usainin salaisuus on se, että hän ei ota asioita liian vakavasti.”

Niinpä niin. Tämä on Jamaican Salaman viesti maailman kaikille nuorille urheilijoille ja heidän valmentajilleen.

P.S. Usainin show satasen loppumetreillä oli, no, hieman ylimitoitettu. Mutta niin on Kansainvälisen Olympiakomitean pääsihteerin Jacques Roggen lausuntokin Boltin epäurheilijamaisuudesta kilpakumppaneitaan kohtaan. Kyllä ykkönen saa näyttää ja sanoa, kun on maailman ykkönen. Jos sitä ei tee liian vakavasti.

Kuva: Jamaican suuri poika maan hallituksen virallisilla sivuilla.

Tapasin ulkoministeri Alex Stubin ensimmäistä kertaa, kun hän oli valmistunut Bryggen Eurooppa Collegesta ja oli tulossa Ulkoministeriöön lähinnä kai harjoittelijaksi. Alex oli ollut vuosia ulkomailla, Yhdysvalloissa pitkään.

Hän tuli Turkuun tapaamaan minua. Muistan huomioineeni, että onpa itsevarma, kaiken tietävä ja ulospäin suuntautunut nuori mies. Tyyli oli opittu Amerikassa. Hänestä tuli Antti Satulin luottohenkilö ja läheinen avustaja. Silloin luotiin, Paavo Lipposen ohjeistuksella, Suomen Eurooppa-poliittinen linja, jota vieläkin monet pitävät oikeana. Eurooppa on kuitenkin muuttunut. Aikanaan se oli se oikea linjaus.

Kun tapasin Alexin (häntä kuulemma ministeriössä tulee kutsua tällä tavalla), näin hänessä itseni 20 vuotta aikaisemmin. Olin samanlainen besserwisser enkä kaihtanut tuoda sitä esille. Mahtoi opettajallani ja esimiehelläni, arvostetulla professori Jaakko Nousiaisella olla kestämistä niihin aikoihin.

Mutta se oli hyvää harjoitusta. Nousiaisella on ollut myöhemmin vielä iso-egoisempia oppilaita ja työtovereita!

Nyt Alex kuitenkin menee harhaan, kun hän sanoo, ettei Venäjän Nato-kannonotoissa ole mitään uutta. On niissä. Venäjä Putinin ollessa valtansa huipulla on aivan erilainen puhuja kuin Venäjä vastustaessaan Baltian maiden jäsenyyttä viisi-kuusi vuotta sitten. Silloin kukaan ei välittänyt Venäjän vastustuksesta. Nyt välittää.

Venäjän vastustus Georgian ja Ukrainan jäsenyysohjelman hyväksymistä kohtaan hajotti Naton. Eurooppalaiset napamaat kuuntelivat Venäjää. USA kärsi melkoisen arvovaltatappion. Yhä vähemmän uskottava on se Nato-vastustajien väite, että Nato on Yhdysvaltain käsikassara.

Alex, sanat on luettava niiden kontekstissa. Näin tekee vaikkapa Angela Merkel.

Alkamassa on Suomen kannalta haastava aika: uudet johtajat Venäjällä ja USA:ssa ryhtyvät etsiytymään tekemisiin toistensa kanssa heti alkuvuodesta. Silloin Suomen on oltava erityisen tarkkana Moskovassa ja Washingtonissa. Silloin luodaan se tunnelma, jossa itseämme ”positioimme”, niin kuin UM-kielellä sanotaan, kansallisen turvallisuutemme asioissa.

Venäjällä pidetään viikonloppuna presidentinvaalit. Vaikka lopputulos onkin selvä, saavat vaalit tavattomasti huomiota myös Suomessa. Joku onkin vihjaissut, että nämä saattavat olla hyvinkin Suomen tärkeimmät vaalit. Niin merkittävä asia meille on, minkälainen komento naapurissa on.

Rohkenen tehdä historiallisen rinnastuksen vaikka tiedänkin, että se on poliittisesti epäkorrekti. Suomalaiset suhtautuvat Venäjän presidentinvaihdokseen kuin aikanaan Tsaarin vaihtumiseen. Uusi Tsaari oli aina lupaus paremmasta tai ainakin saatettiin odottaa, että uusi Tsaari olisi Suomelle myönteinen.

Kun työkseni seuraan eurooppalaisia lähteitä, en voi olla huomaamatta älyllistä kuilua suomalaisen ja eurooppalaisen keskustelun välillä. Meillä vallitsee Paasikiven oppi: Venäjästä puhutaan sordiinolla. Aivan ymmärrettävää: Tsaaria ei sovi ärsyttää, toivommehan Hyvää Tsaaria. Leikkaan siivet vastakommentilta heti sanomalla, että vaihtoehto ei ole Venäjän olojen rääpiminen vaan ihan rehellinen ja älyllinen keskustelu naapurin oloista.

Suomen odotukset ja kiinnikkeet Venäjään ovat niin omalaatuiset Euroopan Unionin jäsenmaista, että voisimme lakata hakemasta itsellemme Venäjäosaajan roolia unionissa. Me osaamme vain omien asioittemme hoidon omalla tavallamme. Pysytään siinä.

Televisiossa on näytetty viime viikkoina puolidokumentteja Tsaarien vierailuista Suomessa. Ne olivat erinomaisia aikansa kuvauksia. Tsaarin matkojen yhteydessä toivoimme vahvistavamme Tsaarin hyväntahtoisuutta tekemällä hänen olonsa viihtyisäksi.

En voi mitään, että dokumentit tulivat mieleeni, kun luin Helsingin Sanomien kuukausiliitteestä Unto Hämäläisen jutun Putinista ja Turusta. Piispan Pojat investoivat Hyvään Tsaariin. Piispan Pojat ja muut Turun dignitaarit: kovin pieni osuus jättimäisistä Venäjän investoinneista ulkomaille on tänne kumminkaan tippunut! Eikä taida ihan hirmuisia olla turkulaisten yritysten etabloitumiset Venäjän houkuttelevilla markkinoilla. Korjaan käsitykseni kun saan faktoja!

Mutta yksi saavutus Tsaarin viihdyttämisestä on: Putin aloittaa Suomen vierailunsa Kultarannasta ja käy Turussa!

Linja jatkuu. Turun Sanomien ulkomaantoimittaja kirjoittaa sunnuntaina alakerran otsikolla: ”Medvedevissä on ainesta viisaaksi johtajaksi”. Eläköön Hyvä Tsaari!

kuvassa Nikolai II

On aivan luonnollista, että kansakunta muistelee mennyttä historiaansa ja erityisesti viimeisintä sotaansa Itsenäisyyspäivänä. Minäkin olen syksyn aikana käynyt läpi niin Viipurin viimeiset päivät kuin rintaman romahtamisenkin uusien kirjojen kautta.

Mutta hätkähdin, kun äsken ruudulle ilmestyi yksi monista nettikontakteista, joka kertoi tulevasta energiakriisistä. Raportti on tehty amerikkalaiselle lukijakunnalle ja sen tarkoitus on tuoda esille pahimmat mahdolliset vaihtoehdot. Mutta kannattaa hetkeksi pysähtyä senkin pohjalta.

Lähtökohtana on, että kriisi syntyy, kun öljyn hinta maailmanmarkkinoilla ylittää seuraavan kipukynnyksen eli 150$ tynnyriltä. Sehän on vain 50 centin päässä! Kipukynnyksen ylittäminen tarkoittaa, että öljyn geopolitiikka korostuu entisestään. Kilpailu öljyvaroista ja öljykenttien hallinnasta kiihtyy entisestään ja poliittisia kiistoja syntyy.

Suomeakin sivutaan, vaikka ei nimeltä mainiten. Hupenevien ja entistä arvokkaampien öljyvarojen hallinnan tullessa yhä tärkeämmäksi asiaksi, näyttää Venäjän asennoituminen Naton laajenemiseen käyvän yhä kriittisemmäksi. Venäjä haluaa pitää etupiirinsä irti Natosta. Näinhän tapahtuu jo nyt. Georgian liittyminen Natoon on pahinta, mitä Venäjä voi odottaa. Kaukasuksen alueen energiavaroista käytävä kilpailu kiristyy ja Venäjä pitää omansa.

Seurauksena on, että Euroopan maat, jotka eivät voi taistella vaikutusvallasta aseilla vaan rahalla ja politiikalla, irtaantuvat Yhdysvalloista. Niiden riippuvuus Venäjän energiasta on tärkeämpi tekijä, kuin kylmän sodan peruja oleva yhteinen historia Yhdysvaltojen kanssa. Amerikka jätetään yksin kamppailemaan omien ongelmiensa kanssa. Kuten esimerkiksi omien öljyvarojensa loppuun käyttäneen Meksikon luoman väestöpaineen kanssa.

Eurooppalaisten on päästävä yhteistyöhön Venäjän kanssa, riippumatta, miten siellä vaaleja järjestetään. Eikä vain Venäjän, vaan myös sen vaikutuspiiriin liukuvien entisten neuvostotasavaltojen kanssa, sillä parhaillaan rakennamme energiahuoltoamme niistä tulevien energiaputkistojen varaan.

Mitäs itsenäinen Suomi sitten tekee? Pohditaan sitä Itsenäisyyspäivänä.

Kylläpä teki Vladimir Putin melkoisen yllätyksen! Ainakin minulle se oli sitä, vaikka tiedän jo etukäteen, että julkisuuteen ilmestyy parikin Venäjä-tuntijaa, jotka sanovat tienneensä asian jo pitkään ja löytävät asian olevan aivan luonnollisen.

Kyllähän erilaisissa piireissä on arvuuteltu, mitä Putin aikoo tehdä. Edes jonkinlaisen demokraattisen ilmeen säilyttämisen kannalta on tarpeen, ettei minkäänlaisiin poikkeusjärjestelyihin toimikauden jatkamiseksi ryhdytä. Vanhalla Venäjällä niin kuin Neuvostoliitossakin johto vaihtui vaihtelevilla tavoilla. Eikä Putiniakaan ensimmäiselle kaudelle vaaleilla valittu.

Venäjän maineen takia on siis tärkeätä, että valta vaihtuu vaaleissa. Putinin asettuminen ehdokkaaksi Duuman vaaleissa ratkaisee hänen sijoittumisensa, olipa se sitten Duuman puhemiehenä tai pääministerinä. Samalla taitaa ratketa myös presidentin vaali. Jonkunhan nimittäin on ryhdyttävä väliaikaiseksi presidentiksi. En tosin tunne, mitä Venäjän perustuslaki mahtaa asiasta sanoa, jos mitään.

Jos Putinista tulee pääministeri, on asialla heijastuksia myös Suomen ja Venäjän suhteiden hoitoon ja toden totta, myös Suomen ulkopolitiikan harjoittamisen vallan tasapainoon. Presidentti Halosen johtajuus on ollut vankkumatonta Venäjä –suhteessa. Hänellä ja Putinilla on ollut kahdenvälisiä tapaamisia ja puhelinsuhde.

Entäs nyt? Pääministeri Putin on epäilemättä todellinen johtaja Venäjällä. Protokollan mukaan pääministerin vastinpari Suomessa on tietenkin pääministeri! Matti Vanhasesta tulee siis Venäjä-suhteiden avainhenkilö. Näin tasapaino heilahtaa kotimaan ulkopolitiikan hoidossa pääministerin suuntaan. Hänellä on jo ennestään EU-suhteiden päävastuu ja nyt vielä tulossa Venäjä –suhteet.

Tulemme näkemään mielenkiintoisen kotimaisen valtapoliittisen konsetellaation! Jos siis Putinsta tulee naapurimaan pääministeri.