En olisi vuosikymmenten kyynistymisen jälkeen luullut, että poliittinen päätös voi vielä nostaa henkilökohtaisia loukkaantumisen tunteita. Mutta niin vaan kävi, että kun Turun kaupunginvaltuusto kahden äänen täpärällä enemmistöllä salli niin sanotun Kirjastosillan rakentamisen, tunsin ihan aitoa harmia ja turhautumista.

Eivätkö sillan puolesta äänestäneet ole viitsineet tai ehtineet mennä katsomaan Aurasillalle tuomiokirkkoa kohti? Vai onko niin, että ovat menneet, mutta eivät ole ymmärtäneet? Olivatko sokeina silmät vai sydän?

Voiko olla niin, että jokainen kokoomuksen ja RKP:n (vanhan Turun vanhimpien sukujen edustajat joukossa!)  valtuutettu hyväksyy sisimmässään päätöksen. Eikö juuri tässä olisi pitänyt omantunnon olla ryhmäpäätöstä ja poikien sopimusta arvokkaamman?

Olin lauantaina juontamassa  Varsinais-Suomen Näkövammaisten 100 -vuotisjuhlan. Kunnioitusta herättävä taival järjestölle, jonka työ sokeiden ja heikkonäköisten hyväksi on ollut korvaamattoman arvokasta. Kannatan jyrkästi järjestön toimintaa.

Näitä poliittisesti sokeita sen sijaan tuntuu juuri nyt olevan mahdotonta  äänestää.

Varsinais-Suomen ELY-keskus on ottanut virkistävän kriittisen kannan Turun Kirjastosilta-hankeeseen, jonka tuhoisuutta maan kauneimmalle maisemalle  olen minäkin omalta vähäiseltä osaltani koettanut silloin tällöin tällä palstalla tähdentää.

ELY-keskus toteaa hankkeen kaavanmuutosehdotuksesta antamassaan lausunnossa, että sillan rakentaminen olisi maisemallisesti ongelmallinen asia. Ylikulku heikentää Aurajoki- ja tuomiokirkkomiljöön historiallista arvoa.

ELY-keskuksen mielestä rakentamisen tarpeellisuutta pitäisi vielä vakavasti pohtia.

Arkkitehti Viri Teppo-Pärnä tuli asiassa julkisuuteen Turun Sanomissa ja on saanut puoltajia seuranneessa keskustelussa.

Museovirasto sen sijaan on ollut hankkeen suhteen kummallisen lepsu eikä ole nähnyt isompaa estettä Turun historiallisen etusivun repäisemiseen.

Tähän mennessä on esitetty kosolti perusteluja sille, miksi siltaa ei pitäisi rakentaa. Sen sijaan kovin harva on esittänyt argumentteja  sille, miksi silta pitäisi juuri tuohoin paikkaan tunkea. Hankkeen näkyvät puoltajat loistavat poissaolollaan. Väkisin alkaa miettiä, että on periturkulaiseen tapaan olemassa joitain ääneen lausumattomia taloudellisia ja/tai poliittisia  perusteita. Onko Uudenmaankadun  ja Eerikinkadun kesken pidetty jokin pitkää lyhyempien puukkojen palaveri aiheesta?

Kansalaismielipidettä pitäisi tässä asiassa kysyä. Sitä olisi mahdollista kysyä. Ja sitä olisi mahdollista jopa kuunnella. Nyt on kysytty vain, mikä nimi pitäisi ei-toivotulle hankkeelle antaa. Ihan niin kuin Föri päätettäisiin poistaa ja tilalle rakentaa betonisilta lohduttaen vastustajia sillä että saatte ihan itse valita sillalle nimen.

Siltakantansa muodostamiseksi ei tarvitse kuin kävellä Auransillalle äitienpäivän aattoiltana ja katsoa kohti kirkkoa. Katsoa ja ymmärtää.

P.S.  Tänään (7.5.) Turun Sanomissa sitten näitä puoltajiakin oli löydetty. Hellsten ja Kari selittivät, että liian myöhäistä protestoida. Tämä on maailman vanhinta kunnallispoliittista tuubaa: ensin kun valmistellaan, sanotaan, että ei vielä pidä puuttua, liian aikaista sanoa. Seuraavaksi siirrytään sujuvasti sanomaan, että nyt on jo liian myöhäistä puuttua.

Kysykääs muuten Lepältä ja Lehtiseltä, onko asia tosiaan jo niin valmis kuin kaveri ja toveri vakuuttavat.

Taas on yksi Helsingin seudun asunto-ongelmia pohtinut työryhmä tehnyt ehdotuksia: uutta hallintoa, maankäyttöä ja kaavoitusta sekä asuntotuotannon lisäämistä. Tuttuja ajatuksia, jotka eivät johda mihinkään. Helsingin seudulla maksetaan omistusasunnoista ylihintaa, joka ei tarkoita muutamaa prosenttia vaan useita kymmeniä prosentteja. Miten on mahdollista, että Euroopan unionin pääkaupungista saa vastaavan asunnon jopa puolet halvemmalla?

Kyse ei voi olla yksistään rakentamisen standardeista. Laatu on Helsingissä ja Brysselissä yhtä huonoa, rakennustaiteellinen jälki Suomessa on vielä huonompaa. Maan hintakin on mielenkiintoinen peruste. Laskeutuvan lentokoneen ikkunasta voi arvioida, kummassa päässä on kyse tiiviisti rakennetusta metropolialueesta.

Belgian pankeilla on itsesääntelyjärjestelmä: asuntolainan hakija saa rahoituksen vasta, kun pankin asiantuntija on määritellyt ostokohteen todellisen arvon. Pankit kieltäytyvät lainoittamasta ylihintaisia asuntoja, hintakuplaa ei synny.

Asunnon ostajalle lyödään viidentoista prosentin edestä veronkaltaisia maksuja. Tästä syystä kotia vaihdetaan harvoin, mikä puolestaan jäähdyttää asuntomarkkinoita.

Vuokra-asuminen on Belgiassa todellinen vaihtoehto. Tarjontaa on yllin kyllin, sillä vuokranantajalle vuokratulo on verotonta 99 asuntoon asti. Tarjonnan runsaus on tärkeämpää, kuin kateuden ruokkiminen.

Yliopistot ja suuryritykset ovat sijoittuneet eri puolille Belgiaa. Pääkaupunki ei ole yrityksille itseisarvo. Suuren yliopiston pääkampusta ei kukaan saisi päähänsä ehdottaa Brysselin keskustaan.

Iso kysymys Suomessakin on asuntolainojen korkojen verovähennys. Se pitää osaltaan yllä järjetöntä hintakuplaa. Vähennysoikeus on arka kysymys kaikille puolueille. Kertarysäys olisikin vahingollinen, kun asunnonomistajilta ja pankeilta lähtisi iso siivu keinotekoisesta omaisuudenarvosta. Onko omistusasumista jatkuvasti tuettava verovaroin? Omistava luokka ei nouse kapinaan, vaan eikös se pahin vallankumouksen uhka ole jo väistynyt?

Kulttuuripääkaupungin avajaisviikot tarjosivat hyvän mahdollisuuden jututtaa viinilasi hyppysissä turkulaisia kunnallispäättäjiä. Ja tässä tulee iloinen tietovuoto suoraan sisäpiiristä. Ei ole vielä ollenkaan varmaa, että Aurasillan yläpuolinen maisema silvotaan uudella kevyen liikenteen sillalla!

Arkkitehtikilpailu on pidetty, joo ja periaatepäätös sillan rakentamisesta on tehty, joo. Mutta sekä kokoomuksen että demarien terävimmässä kärjessä elää vielä terve epäilys siitä, että uusi rakennelma saattaa sittenkin olla tuhoisa tämän koko Suomen tunnetuimman kaupunkinäkymän kannalta. Suosittelen arvoisille lukijoille ja ennen kaikkea päätöksentekijöille kävelyretkeä Aurasillalle ja hiljentymistä yläjuoksun puoleisen kaiteen ääreen. Minun järkeni ei suostu ymmärtämään, miten muutaman kymmenen metrin päähän tuleva ylikulku voitaisiin toteuttaa ilman, että  kansallismaisema pilaantuu. Olennaisinta siinä maisemassa on se joki. Sen kaarre kohti kirkkoa on turkulaisten elämänviiva.

“Sillan paikkoja on ennenkin muutettu”. “Vielä se moneen kertaan mietitään ennen kuin rakennetaan”. “Liikennesuunnittelijan pöydällä  sijoitus vasta on päätetty”. “Jos museo antaisi tehdä pyörällä ajettavan polun suurtorin pintaan, niin sitten voisi vaihtaa”. Tässä muutama kommentti suoraan kaupungin luottamusmies- ja virkamiesjohdon vapaamuotoisista juttuhetkistä.

Nyt vain pitäisi saada asia otettua esille ilman, että kenenkään tarvitsee menettää kasvojaan. Puhukaamme asiasta maltillisesti, rakentavasti ja kannustaen. Vaikka niissä vaalitilaisuuksissa, joihin turkulaispäättäjiä kokoontuu.  Jos uusi silta tarvitaan, se tietysti kuuluu yhdistämään Suurtoria ja Vähätoria vanhan  kirjaston edustalle.

P.S.

Jos museo ei salli pyöräväylän tasoittamista Suurtorille niin miten ihmeessä se voi sallia katedraalimaiseman ruhjomisen?

Näyttää siltä, että Myllysillan notkoa ei koetetakaan oikaista vaan tilalle rakennetaan uusi ylikulku. Voi, miten kovasti toivoisin, että osa rahoituksesta hankittaisiin luopumalla Kauppiaskadun jatkeeksi yli Aurajoen suunnitellusta kevyen liikenteen väylästä.

Syy toivooni on puhtaan esteettinen ja kotiseudullinen. Kun joskus (nykyään liian harvoin) tulee kömmittyä kapakkaryöminnän loppuvaiheessa ulos Pankista ja huojuttua kohti Apteekkia, on tapana pysähtyä hetkeksi nojaamaan Aurasillan kaiteeseen, selkä kohti merta, kasvot kohti kirkkoa. Siinä Äiti Aura kaartuu ikimuistoisesti lehmusrivien välissä. Mieleen tulee ystävämme Jarkko Laineen lausahdus siitä, miten turkulainen tuntee Aurajokivarressa “jatkuvuuden humahduksen”. Anteeksi pateettisuus, mutta sanonpa vain: tuollaisena hetkenä tuntee juuri tänne kuuluvansa, juuri tätä kaupunkia rakastavansa.

En millään voi ymmärtää, miten keskelle tuota näkymää voitaisiin rakentaa kulkuväylä, joka ei jokirannat yhdistäessään samalla viiltäisi rikki turkulaista sielunmaisemaa.

Suurtorin päästä kirjastolle silta sopisi maisemaa rikkomatta ja yhdistäisi kauniisti kulttuurikohteetkin, mutta se juna taisi jo mennä.
Siksi toivonkin, että Myllysilta nyt nielee rakennusrahat ja siis pelasti lerpahtamalla maisemamme.

Jos ei satanut, niin ainakin tuuli ja kovaa. Yleensä sekä satoi että tuuli. Ei tullut tenniksenpeluusta Bromarvin kylän asvalttikentällä mitään.

Viime vuonna Hugossa oli parhaana päivänä 35 punkkia. Tänä kesänä yhteensä kymmenisen.

Tänään lehdessä kerrottiin hirvikärpästen ilmestymisestä. Mistäs ilveestä niskavilloihini pöllähti se yksi jo kesäkuun puolella? Toista minuuttia meni sen listimiseen.

Koppakuoriaisen näin polulla vain kerran ennen sadetta. Ehkä se johtui siitä, että tilannetta ”ennen sadetta” ei ilmennyt, koska jo satoi.

Aluksi merivesi oli hyvin matalalla. Lopuksi hyvin korkealla.

Sinilevästä ei häivähdystäkään. Parina päivänä merivesi oli kirkkaampaa kuin muistaakseni koskaan.

Viime kesänä sain juosta merenpohjaa monta viikkoa joka aamu. Nyt vesi lämpeni yli kahdenkymmenen asteen vasta 27.7., kun pakkasimme kimpsumme. Lähtö sitten viivästyi, jotta pääsin ottamaan sen kaivatun lenkin.

Saaressa oli peuraperhe (vai kauriitako ne nykyään ovat?). Aikaisin yhtenä aamuna näin ison uroksen rannalla. Eivät häirinneet. Edes Hugoa.

Muutama lepakko raapi seinälautojen välissä pitkästä, pitkästä aikaa. Joskus parikymmentä vuotta sitten niitä oli yhtenä kesänä kymmeniä, lähtivät joka ilta lentoon mökin yhdestä kulmasta kuin raitiovaunut talleilta liikenteen alkaessa. Seuraavana vuonna ei näkynyt ainuttakaan. Mukava suhahdus, kun operettitähti vilahtaa kahden sentin päässä poskesta.

Hiiriä oli ilmeisesti enemmän kuin viime kesänä. Tyttäreni kissa Misty tuli kerran käymään ja toi saaliin ylpeänä näytille muutamassa minuutissa.

Piisamirotat ovat hävinneet. Harmi. Niiden uimareissuja oli mukava aina illalla katsella laiturilta, hämärässä.

Vadelmat kasvoivat tänä kesänä suoraan frouvan aamiaisterassille. Pöytiintarjoilu.

Vihtakoivun lehdet eivät tuoksuneet lainkaan, eivät juhannusviikolla, eivät koko kesänä, eivät kuivina, eivät märkinä. Eivät edes saunassa. Eivätkä Turussa. Mutta moni nuori koivu oli täynnä muurahaisia. Taitaisiko joku selittää?

Kuva: Ei sada, mutta tuulee + hajuttomia koivuja + kaurapuuroa ja terassivadelmia = kesä

Muovikassi on kaiken ympäristökeskustelun tuoksinassa noussut keskustelun aiheeksi Suomessa. Ei ole ympäristöystävällistä kantaa ostoksia kaupasta kotiin muovikassissa. Ja yllätys-yllätys: vielä huonompi tapa on paperikassi.

Nyt suositellaan kestokasseja, kankaisia jne. ostosreissuille. Kauppojen kassoille onkin ilmestynyt sellaisia kiitettävästi. K-supermarketeissa ainakin on kaupan 90 centtiä maksava tilava ja kestävä Pirkka-kassi. Stockkalla on aina ollut myös kestokasseja kaupan ja S-kaupassakin huomasin ainakin SPR:ää tukevan kassin. Suuntaus on hyvä. Tavarat saa paremmassa kunnossa kotiin ja ympäristö ei kuormitu tuosta toiminnasta.

Ongelman ydin on suomalaisten käyttämien muovikassien määrä, pari miljoonaa päivässä. Määrää voisi kaupan kassaa helpommin vähentää vaikka hedelmäosastoilla asioidessa. Pitääkö banaanit tai melonit pakata muovikassiin kun luontoäiti on ne jo hyvin pakannut. Hintalappu vaan suoraan kylkeen.

Muovikasseja on monenlaisia. Myös luonnossa hajoavia. Hassua on, että ne maksavat 10 centtiä enemmän kuin tavalliset. Eikö siinä olisi kätevä tapa ohjata käyttäytymistä?

Kaiken siunailun asemesta toivoisin asiallista informaatiota siitä miten ilman muovikasseja voidaan elää. Miten kotoa viedään roskat ulos hygieenisesti ilman muovipussukoita? Meidän taloudessa ainakin kotiin kantautuvien muovikassien ja ulos roskilla vietävien balanssi on lähes täydellinen. Vain harvoin tarvitaan erikseen ostettuja roskapusseja.

PS. Ikealla on varsin kauan ollut loistava tuote. Euron maksava sininen jättikassi. Se on todellinen yleiskuljetin on sitten kyse pyykistä, tyhjistä pulloista, elintarvikkeista tai vaikka vanhoista sanomalehdistä. Sellainen ja pari Pirkka-kassia auton perään niin kyllä pärjää!

Turussa puhuttaa suunnitelma rakentaa Hirvensalon saaret a) täyteen b) tehokkaasti c) viimeinkin, vaihtoehdot puhujasta riippuen. Nyt pitää toimia, kun kaupunki on hävinnyt kilpailun rikkaista veronmaksajista ympäröivien pienempien kuntien imiessä heitä meheville tonteilleen.

Meitä martinmäkeläisiä Hirvensalo koskettaa pari kertaa päivässä. Autojono jyrää ainoalta sillalta mantereelle ja tukkii Stålarminkatumme aamulla puoleksi tunniksi, ja sitten toiseen suuntaan iltapäivällä neljän hujakoilla.

Perheellämme oli ilo saada asua kuusi vuotta Lidingössä, itsenäisessä kaupungissa Tukholman kainalossa. Niin, se on se saari, jonka rantaa Ruotsinlaivojen oikea kylki viistää viimeiset neljäkymmentä minuuttia ennen satamaan saapumista. Entisen ja palavasti kaivatun kotikaupunkimme nähtävyydet ovat Siljan Värtaniltakin näkyvä suurenmoisen kuvanveistäjän Carl Millesin tänä vuonna sata vuotta täyttävä kotiateljee Millesgården sekä Bosön urheiluopisto, Ruotsin Vierumäki. Ja kuuluisa on tietenkin Lidingöloppet, kolmen Ruotsin milin eli kolmenkymmenen kilometrin maastojuoksutapahtuma, suurin maailmassa, jonka satumaisen kauniin, mutta murhaavan raskaan reitin lähtöpaikka oli kilometrin päässä kotoamme (ja johon kerran ilmoittauduinkin heikkouden hetkellä – mutta flunssa pelasti joutumasta yli 30.000 juoksijan pitkän jonon jatkoksi).

Niin, pointti on se, että lähes jokainen lidingöbo selvisi noilta kuninkaan entisiltä laidunmailta päivittäin töihin Tukholman puolelle ja vielä takaisinkin. Yhden sillan kautta. Ilman ruuhkia.

Hirvensalon saaret ja Lidingö ovat kooltaan jotakuinkin yhtä isoja, mutta Lidingössä on asukkaita 40.000, Hirvensalossa nykyään 7000, muutaman vuoden päästä 18.000. Lidingön asukkaiden keskitulo on Ruotsin toiseksi korkein. Voisiko Hirvensalo olla Turun Lidingö?

Mitä, jos kaupungin kaavoittajat ja johtavat poliitikot tekisivät pienen kevätretken Silja Europalla sekä busseilla 69 ja 203 paratiisillisen vehreään saarikaupunkiin?

Wikipedian tietoa Lidingöstä

Ilmoittaudu Lidingöloppetiin!

Lidingö stad

Olin viikonloppuna korkean paikan leirillä Saariselällä. Kaikin puolin onnistunut leiri. Mieleen jäävä sisällöltään mutta erityisesti, koska saattoi olla ainoa mahdollisuus tänä talvena nähdä lunta ja tuntea jalan alla pakkaslumen narskunta.

Jos meno jatkuu tämmöisenä, emme tule kokemaan vastaavaa, siis puolen metrin lumipeitettä enää täälläpäin Suomea kuin sattumalta ja poikkeustalvina. Olemme siis täysin riippuvaisia Lapin olosuhteista. Olen vähän ihmetellen aprikoinut, onko lehdistä lukemissani uutisissa valtavista investoinneista Lapin matkailuun mitään järkeä.

Kun nyt ajattelen asiaa uudestaan, on selvää, että Lapin talvimatkailulla tulee olemaan huikea kysyntä. Meille suurille ikäluokille maaseudulta, jotka nyt laahustamme vesisateessa tammikuussa kaupungeissa, muistot 1950-luvun lumitalvista (olivathan ne semmoisia?) ovat niin kamalan kaihoisia. Lumi on geeneissä.

Mutta yksi suuri musta aukko Lapin matkailussa on. Matkustaminen. Lentoyhtiöt, ovatpa ne sitten Kansallisia Yhtiöitä tai skandinaavien tyttäriä, ovat ottaneet lähtökohdakseen tarjota niin vähän lentoja, että varmaan kaikki koneet ovat täynnä maksimihinnalla. Tämä tekee asian aivan mahdottomaksi. Tavallisen ihmisen lompakko ei näitä leirejä kestä.

Eikö ole mitään mahdollisuutta kenellekään yrittää murtaa tätä kehää? Jos olisin viime viikonloppunakin vielä varannut lennon Helsingistä Turkuun, olisin saanut suorittaa sen bussilla! Lento peruutettu.

Palataanpa vielä olutkeskusteluun. Lapissa tarjoavat auliisi sitä omaa Kultaansa. Makuasioista ei sovi kiistellä, mutta mitä ne ovat tehneet sille juomalle, joka ennen muinoin mainiosti itseään tunturipurojen raikkaudella. Nyt se lienee tehty Nokian veteen – ei se ainakaan oluelle maistu! Sen sijaan vuosi vuodelta osaavat laittaa poroa aina vaan paremmin ja paremmalla mielikuvituksella.

Joku aika sitten taisin mainita, että perusteilla on erityinen rahasto Saaristomeren suojelemiseksi. Nyt se on perustettu. Se toimii Centrum Balticum –säätiön osana. Sillä on jo omat kotisivutkin: www.saaristomerensuojelurahasto.org. Rahasto käynnistelee nyt toimintaansa.

Tämä on mielenkiintoinen hanke. Sen takana on Saaristomeren suojeluvuosi 2006 ja siitä jäänyt idea. En ole ihan varma, olisiko Saaristomeren parantamisrahasto tai elvytysrahasto sittenkin osuvampi nimi! Siitähän on pitkälti kysymys. Turussa on tutkittu meren tilaa vuosikymmenet ja täällä ollaan hyvin perillä, minkälaisessa tilassa meri on.

Sitä kuormitetaan monella tavalla kaiken aikaa, mutta nyt on saavutettu tavallaan piste, jossa ihan yksittäiset kansalaisetkin sanovat: jo riittää! Onko herääminen liian myöhäistä? Ei ole, sanovat hankkeessa olevat biologi- ja ympäristöasiantuntijat. Mutta jottain tarttis tehdä! Ja sitä tässä nyt tehdään.

Suurimmat ongelmat ja uhat on paikannettu tutkimuksilla mutta myös ihan aistinvaraisesti! Nyt pitäisi keksiä, mitä olisi tehtävissä sekä nopeasti että pitkällä aikavälillä. Tähän tarvitaan rahaa, enemmän rahaa, kun julkinen Suomi kykenee tai ymmärtää antaa. Kansalaisten ja yritysten huoli on johtamassa toimintaan.

Kannuvalimo avaa nyt palstansa hyville ajatuksille ja ehdotuksille. Laittakaa tulemaan ideoita, mitä voitaisiin tehdä, mihin rahat tulisi suunnata. Emme lupaa palkintoja, mutta lupaamme välittää ideanne eteenpäin.